Herbie Hancock - Crossings

Enpä olisi arvannut pitäväni näin paljoa Herbie Hancockin Crossings-levyn kaltaisesta ihan oudosta fuusiojatsista, jos en olisi kuullut Herbie Hancockin Crossings-levyn ihan outoa fuusiojatsia. Tämä Hancockin kokeilullisen kauden toinen albumi on oman Herbie Hancockin kokeilullisen kauden ensimmäinen albumini - sama pätee myös koko legendaarisen jazz-miehen tuotannoon: ensimmäinen albumi kaiken kaikkiaan äijältä siis.

Luonnollisesti olin kuitenkin tietoinen miehen suuresta vaikutuksesta jatsille ja olin jamitellutkin Cantaloupe Islandin tahtiin, mutta koska musiikillinen sivistykseni ei oikein kanna jazz standardien saralla, Hancockiin tutustuminen ei koskaan tuntunut kovin ajankohtaiselta.

Tai näin tilanne ainakin oli tämän vuoden loppuneljännekselle saakka, jolloin jazzharmoniamuurahaisen vahvat leuat ottivat minut niskaperseotteella kantoon, ja lätkäisivät minut kekonsa somisteeksi. Sattumalta pohdiskellessani lääkettä alati pahenneeseen jazzharmoniapuutteeseeni törmäsin itselleni (jazz-sivistyksestäni mainittu yllä) uuteen tietoon: Herbie Hancock on tehnyt  arvostettuja ja pidettyjä fuusiojazzlevyjä. Tämä Crossings sattui vieläpä olemaan varsin edullinen yksilö.

Niinpä tartuin härkää sarvista ja ravistelin rovot kukkarostani erään nettikaupan kassalle. "NYT SITÄ JATSIA", raivosin hurjana; suorastaan sekopäisenä ja sain pelästyneeltä mielikuvitusmyyjältä melkoisen levyn suurin piirtein hintaan 8,95e. Uusi tuttavuus oli (ja on edelleen) aika haastava, kummallinen ja makoisa.

Crossings-levyn (ainakin mitaltaan) rajuimmassa kipaleessa - nimeltään Sleeping Giant - on jos jonkinlaisia miellyttäviä rytmisoitinrytmejä ja sellaisia grooveja, ettei paremmasta väliä. Noin kahdentoista minuutin paikkeilla alkava räyhäkäs bassorouhinnan seuraavalle tasolla levitoima funkihtava groove voisi olla vaikkapa sanakirjassa sanan "funkihtava groove" kohdalla. Mutta sisältää kappale aika outojakin, kenties nukkuvan jättiläisen kuuloisia kohtia, jotka luovat ja tuovat mielenkiintoista (jopa jännittävää) jännitettä groovejen väleille. Jänskästi kappaleen loppu tuo mieleeni vahvasti Henry Cow -yhtyeen Teenbeat-kappaleen. Pitäneekin joskus kuunnella em. kipaleet peräjälkeen.

Aika aavemaisen alun jälkeen varsin seksikkääksi jatsiksi paikoitellen yltyvä Quasar on ehkä ensimmäistä kappalettakin oudompi tuttavuus. Nimittäin silloin kun kappale ei tihku seksikkyyttä, on se hyvin kummallista ja kokeilullista kamaa. Onneksi kokeilullisuus ei tarkoita tässä yhteydessä mielestäni epämiellyttävää tai tylsää. Nähdäkseni Quasar ei jääkkään kokeilullisuuden kuoppiin liiallisesti lymyilemään vaan ennemminkin piipahtaa hakemassa niistä lisäjännitettä. Kuopat eivät ole myöskään liian suuria, vaan tietynlainen etenemisen tunne on kappaleessa alati läsnä - mahdollisesti perkussioidensa rytmikkään käytön takia. Kaiken kaikkiaan kappale tuntuu yllättävänkin lyhyeltä - ehkäpä edellisen jättiläisen rinnalla.

Water Torture ei nimestään huolimatta ole kamala kappale. Varsin kiinnostava se kuitenkin on ja sitä kuunnellessa ymmärtää kyllä, miksi se nimensä on saanut. Jälleen tälle albumille tyypilliseen tapaan kyseessä on miltei räjähtelevien jazz-pläjäysten ja kokeilevan hiippailun vuorottelua. Tämä tosin on mielestäni kappalekolmikon vaikein pala purtavaksi. Lopun hurjat mellotronit silti kuitenkin upposivat mieleeni kertalaakista.

Kyseessähän oli siis mainio lisä hyllyyni.

Instrumentaatio

• Herbie Hancock: piano, sähköpiano, mellotron, perkussiot
• Eddie Henderson: trumpetti,  flyygelitorvi, perkussiot
• Billy Hart: rummut, perkussiot
• Julian Priester: basso-, tenori- ja alttopasuuna, perkussiot
• Buster Williams: sähköbasso, kontrabasso, perkussiot 
• Bennie Maupin: sopraanosaksofoni, alttohuilu, bassoklarinetti, pikkolohuilu, perkussiot 

+

• Patrick Gleeson: Moog-syntetisaattori
• Victor Pantoja: kongat
• Candy Love, Sandra Stevens, Della Horne, Victoria Domagalski, Scott Breach: ihmisääni

Kappaleet

1. Sleeping Giant (Herbie Hancock) - 24:50
2. Quasar (Bennie Maupin) - 7:27
3. Water Torture (Bennie Maupin) - 14:04
   

Return to Forever - Romantic Warrior

Return to Forever -yhtyeen Romantic Warrior oli tehnyt minuun kummittelevan ja kutkuttelevan esivaikutuksen a) levyn nimen, b) yhtyeen nimen, c) kauniin kannen, d) usein esiinpompsahtavuuden ja e) ilmeisen maineikkuuden takia jo useita vuosia ennen suorittamaani ensikuuntelua. Tämä kuuntelu tapahtui kutakuinkin tämän vuoden alkusyksystä saatuani ankaran fuusiojazzkärpäspureman kenties YouTuben mainioimman videon katselemisesta (voin lämpimästi suositella kyseistä "musiikin Vsaucea" kaikille musiikin ystäville).

Niin, pureman sain ja jouduin pettymyksekseni havaitsemaan, ettei levyhyllyni kyennyt riittävästi tarjoamaan helpotusta alati yltyviin makoisan & mehevän jatsin puutteesta kumpuaviin oireisiini. Niinpä tein sen, mitä kuka hyvänsä tilanteessani olisi tehnyt: riipaisin nuorena progejäbänä auki Progarchivesin fuusiojazzosion ja kohtuullisen päällipuolisen silmäilyn perusteella valitsin muutamia ilmeisiä lääkkeitä (alakulo)tilaani. Näin hallinnointini alle päätyi myös tämä aiemmin haamun lailla elämässäni kummitellut aave.

Kuten tavataan sanoa: musiikkibisnes vie ja posti tuo, mut fuusiojatsi mua vain liikuttaa. Tämä on varsin kirjaimellisesti totta, sillä jo levyn avaava Medieval Overture sai varpaani vipeltämään, jalkani hytkymään ja silmäni pyörimään niin vinhasti ympäriinsä, että lähtivät miltei sijoiltaan! "EI SAAKULI, MITÄ TYKITYSTÄ", ajattelin (ainakin uskoisin niin). Ja onnekseni voin todeta, että moinen tykiys kestää levyn loppuun asti.

Koska Romantic Warrior on niin tiukkaa tavaraa, on paljon helpompaa nostaa kohokohtien sijaan levyltä esiin kohtia, jotka eivät säväytä ihan täysillä. Näitä on (juuri tällä hetkellä) noin kahden kappaleen verran: hieman pitkästyttävähkö (muttei missään nimessä kelvoton) kitara- & pianohipelöinti Sorceress ja The Magician, joka kyllä on aika taikuutta, mutta jättää hieman kylmäksi. Lienee paikoin hieman liiankin itseriittoista teknistä tilutusta tottumattomille kuunteluelimilleni, mutta kitara kyllä vaikeroi tässä(kin) sävellyksessä makoisasti.

Mutta tokkiinsa, sananen vielä albumin muustakin sisälmyksestä. Corean korea nimikkokappale on aivan ällistyttävää tavaraa - tyylitajuinen, utuisen leijuva, rehevä ja runsas. Kappaleen yhteen sitova pianoriffi salpaa niin mielen kuin kielen - viikonpäivästä viis. Tässäpä niitä maukkaita jatsiharmonioita riittää lääkkeeksi vaikka mihin vaivaan. Ja se kitarasoolo. Kyllä te tiedätte, mistä puhun, jos tämän kappaleen olette kuulleet.

Valitettavia univaivoja taas saa itselläni aikaan Majestic Dance. Aikaakaan ei kulu makuulle asettumisestani kun tuo the lickiä mukaileva riffihirviökaunotar alkaa kutkuttelemaan aivojeni jalanpohjia, ja se on sitten menoa. Hyvästi yöunet - taas kerran! Olen taas majesteettisten tanssijalkojeni orja. Puuh. Mutta kuinka hupaisan kauniisti kitara ja syntetisaattori keskustelevatkaan! Olen terve vain tullakseni uhratuksi turpean fuusiojatsin alttarille.

Turhaa täytettä ei ole myöskään levyn päättävä kaksiosainen jännitysnäytelmä. Tämä Duel of the Jester and the Tyrant (Part I & Part II) -nimeä kantava sävellys yltyy paikoitellen miltei liian kikkailuksi, mutta onnistuu kuitenkin säilyttämään silmissäni (ja etenkin korvissani) ylevän, hauskan ja kauniin ulkomuotonsa; herkullisia melodioita herkullisten sointujen säestämänä (näillä sanoin voisin kyllä vilpittä koko levyä kuvata).

Murheellisesti tällä hetkellä Romantic Warrior on levyhyllyni ainoa Return to Forever -levyni, mutta tällaiseksi yhtyeen kuudes installaatio tuskin tulee jäämään. Kunhan vain eteen sattuisi muutakin yhtyeen tuotantoa sopuhintaan. Mutta mitä kaikkea muuta jaskaa hyllystäni tätä nykyä löytyykään?


Instrumentaatio 

• Al Di Meola: kitara 
• Chick Corea: kosketinsoittimet
• Stanley Clarke: bassokitara
• Lenny White: rummut, perkussiot  

Kappaleet

1. Medieval Overture (Corea) - 5:14
2. Sorceress (White) - 7:34
3. The Romantic Warrior (Corea) - 10:52
4. Majestetic Dance (Di Meola) - 5:01
5. The Magician (Clarce) - 5:29
6. Duel of the Jester and the Tyrant (Part I & Part II) (Corea) - 11:26