Procol Harum - Procol Harum

Rockmusiikin klassikkokappaleihin nykyään luettavan hittisinglensä A Whiter Shade of Pale vanavedessä esikoisalbuminsa julkaissutta Procol Harum -yhtyettä pidetään yhtenä progressivisen rockin syntymiseen vaikuttaneista bändeistä.

Yhtyeen nimi tulee ilmeisesti bändin managerin kaverin kissan nimestä, joskin olen kuullut esitettävän muutamiakin teorioita nimen alkuperästä.

Procol Harum -levyn kansiteksteissä oheistetaan oikeanlaiseen kuuntelumentaliteettiin virittäytymisessä seuraavasti: "To be listened to in the spirit in which it was made."


Tämän toistaiseksi ainoan levyhyllyni Procol Harum -yhtyeen albumin hankin jokseenkin sattumalta syksyllä 2011. En ollut tuntenut oikeastaan minkäänlaista tarvetta albumia kohtaan, mutta tilaisuus teki ostajan, ja bongattuani Procol Harumin monasti mainitsemani porilaisen levydivarin hyllystä, levy tarttui matkaan.

Siitä, etten ole nähnyt tarpeelliseksi täydentää Procol Harum -kokoelmaani ei tule tehdä liian äkäisiä johtopäätöksiä. Procol Harum on oikein hyväntuulista 1967 vuoden kuuloista mehukasta (erityisesti urkujen osalta) sieltä ja täältä lainailevaa psykedeelistä rockia. Sellaista musiikkia, jota hyvinkin voin nähdä itseni kuuntelevan perjantai-illalla nautiskellen miellyttävästä tunnelmasta.

Miksikö sitten en ole muita albumeita Procol Harumilta hankkinut. Noh, syy tähän on tylyn yksinkertainen: aina on ollut jotain tähdellisempää ostettavaa, ja etenkin tätänykyä rahahanani levyhyllyni turvottamiseksi ovat varsin niukat.

Sananen tai pari tästä albumista; erityisesti pidän kappaleesta She Wandered Through the Garden Fence, jossa pop-meininkiin tiputellaan mukavia barokihtavia pätkiä. Mehukkainta antia niin kitaran kuin urunkin osalta taas tarjoillee Cerdes (Outside the Gates Of) -biisi. Täytyy myös ohimennen mainita A Christmas Camelin hieno pianoriffi ja uljas päätöskappale Repent Walpurgis. Muutenkin levy pitää sisällään varsin tarttuvia melodioita.

Harmillisesti 90-luvun lapsena en pääse virittämään itseäni aivan oikeanlaiseen mentaliteettiin, eikä levy tee itseeni niin suurta vaikutusta, mitä se varmasti olisi tehnyt, jos olisin kuullut Procol Harum -albumia ensikertaa vuonna 1967.

Instrumentaatio

• Gary Brooker: piano, laulu
• Robin Trower: kitara
• David Knights: basso
• B.J. Wilson: rummut, lyömäsoittimet
• Matthew Fisher: urut
• Keith Reid: sanat

Kappaleet

1. Conquistador (Brooker, Reid) - 2:42
2. She Wandered Through the Garden Fence (Brooker, Reid) - 3:29
3. Something Following Me (Brooker, Reid) - 3:40
4. Mabel (Brooker, Reid) - 1:55
5. Cerdes (Outside the Gates Of) (Brooker, Reid) - 5:07
6. A Christmas Camel (Brooker, Reid) - 4:54
7. Kaleidoscope (Brooker, Reid) - 2:57
8. Salad Days (Are Here Again) (Brooker, Reid) - 3:44
9. Good Captain Clack (Brooker, Reid) - 1:32
10. Repent Walpurgis (Brooker, Reid) - 5:05

Dave Brock - Earthed to the Ground

Hawkwind-yhtyeen kapteeni Dave Brockin ensimmäinen soololevy Earthed to the Ground ilmestyi vuonna 1984.

Ymmärtääkseni Brock kaavaili soololevyä jo 70-luvun lopulla, jolloin syystä tai toisesta soololevylle kaavailtu materiaali päätyi albumille PXR5. Toinen tietämäni yritys taas tapahtui vuosina 1981-1982, jolloin soololevyviritelmästä kehkeytyi lopulta aikalaisistaan musiikillisesti jokseenkin poikkeava Hawkwind-albumi Church of Hawkwind.

Varsin monotoniselta sekä kosketinvetoiselta Earthed to the Ground albumilta huokuu Brockin kiinnostus elektronista musiikkia kohtaan.

Levyllä on jonkin verran kiinnostavia ideoita, mutta itselleni meno on suurimmalta turhan monotonista. Monet kappaleista ovat erittäin jumittelevia syntetisaattoripörinöitä - mukavia pieninä annoksina, mutta liikaa minulle levyn dominoivana sisältönä. Mainittakoon, että Spirits on Earthed to the Groundin synapöristelyosuuden parhaimmistoa. Se on oikein tunnelmallinen ja mukavan utuinen instrumentaali.

Earthed to the Ground sisältää melko kiinnostavasti lainan juurikin Church of Hawkwind -albumilta: R. F. Kennedyn ja L. H. Osswaldin ampumisten TV-selostuksia hyödyntävä Assasination-biisi on edellä mainitulla albumilla julkaistu nimellä Some People Never Die. Lisäksi Robert Calvertin sanoittama Green Finned Demon -kappaleen erilainen versio löytyy Hawkiwndin aiemmin 1984 vuonna julkaisemalta The Earth Ritual Preview -minialbumilta. Albumilta on myös Hawkwindin 2010 versioima, tämän albumin mittapuulla hyvin rockihtava Sweet Obsession, joka oikeastaan ohjasi minut hankkimaan juuri tämän Brockin sooloalbumeista ensimmäisenä.

Kolmesta omistamastani Dave Brockin soololevystä (mies on soololevyjä laskujeni mukaan väsäillyt tähän päivään mennessä seitsemän) tämä elokuussa 2011 Brockin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ostamani ensimmäinen soololevyistä on valitettavasti mielestäni kehnoin. Earthed to the Ground ei ole kuitenkaan varsinaisesti huono levy, ongelma on lähinnä siinä, ettei se oikein ole minun kuppini teetä, jos näin härski anglismi sallitaan (ja kyllä se blogissani sallitaan).

Instrumentaatio

• Dave Brock: kitara, koskettimet, syntetisaattori, rumpukone, keksipurkki, laulu

Kappaleet

1. Earthed to the Ground (Brock) - 8:26
2. Assasination (Brock) - 4:06
3. Green Finned Demon (Brock, Calvert) - 6:05
4. Spirits (Brock) - 5:33
5. Sweet Obsession (Brock) - 3:15
6. Oscillations (Brock) - 1:48
7. Machine Dreams (Brock) - 3:01
8. Winter of Our Discontent (Brock, Shakespeare) - 2:29
9. On the Case (Brock, Calvert) - 7:07

Daevid Allen - Banana Moon

Gong-yhtyeen isän ja Canterburyn koulukunnan syntyynkin vaikuttaneen austraalialaisen Daevid Allenin ensimmäinen soololevy ilmestyi vuonna 1971 nimenään Banana Moon.

Albumilla soittaa niin Gong-yhtyeen sen aikaisia soittajia kuin Daevid Allenin aiemman bändin, legendaarisen Soft Machinen soittoniekkoja. Mukana on myös muuta sekalaista seurakuntaa.

Musiikillisesti Banana Moon sisältää melko epä-yllätyksellisesti suhteellisen samantyyppistä musiikkia kuin saman aikajakson Gong-albumit Camembert Electrique ja Magick Brother, Mystic Sister.


Daevid Allenin Banana Moon päätyi onnekkaasti levyhyllyyni jopa ennen monia Gong-levyjäni. Bongasin albumin kirpputoripöydästä Steve Hillagein Fish Rising -albumin seurana ja etäisesti muistin näiden nimien merkitsevän jotakin - en tuolloin vielä nimittäin ollut aivan täysipäinen Gong-planeetan asukki.

Albumi on varsin raa'asti tuotettu, mutta Allenille tyypillinen elämänilo tursuaa lähes jokaisesta kappaleesta siitä huolimatta. Erityisesti All I Want is Out of Here ja Fred the Fish and the Chip On His Shoulder ovat varsin karua kamaa.

Parasta antia Banana Moonilla on mielestäni erinomainen versio Hugh Hopperin tunteikkaasta Memories-kappaleesta. Sävellys jo itsessään on aivan huikea ja Wyattin laulusuoritus tekee sille ehdottomasti kunniaa. Pidän myös erityisesti iloa tyrskähtelevästä Time of Your Life -biisistä sekä Kevin Ayerisin mainiota lauluääntä hyödyntävästä White Neck Blooze -kappaleesta, jonka loppu on sivumennen sanoen aivan hulvaton. Sanottakoon myös, että levyn loppupuoli menisi itselläni ainakin aika lailla täydestä Gongina.

Laaja vierailukaarti todella antaa mielestäni paljon Banana Moon -albumille - ottamatta mitään pois suurelta sankariltani Daevid Allenilta. Vaikka Banana Moon ei ole aivan niin hyvä albumi kuin sen toivoisin olevan (erityisesti, tai ehkä pikemminkin lähinnä aiemmin mainitsemani raakileet laskevat sen tasoa), se tarjoaa mukavan gongihtavan silmäyksen Allenin Gong-puuhien ulkopuolelle.

Instrumentaatio

• Daevid Allen: kitara, laulu
• Archie Legget: basso
• Robert Wyatt: rummut, laulu
• Gerry Fields: viulu
• Barry St. John: taustalaulu
• Maggie Bell: taustalaulu

+

• Christian Tritsch: kitara, basso
• Pip Pyle: rummut
• Gary Wright: piano
• Gilli Smyth: avaruuskuiskaukset
• Nick Evans: pasuuna
• Kevin Ayers: laulu

 Kansitaide: Didier Léon

Kappaleet

1. Time of Your Life (Tritsch) - 3:21
2. Memories (Hopper, Wyatt) - 3:37
3. All I Want is Out of Here (Tritsch) - 4:48
4. Fred the Fish and the Chip On His Shoulder (Allen) - 2:27
5. White Neck Blooze (Allen) - 4:38
6. Stoned Innocent Frankenstein (Allen) - 3:28
7. And His Adventures in the Land of Flip (Allen) - 11:44
8. I am a Bowl (Allen) - 2:46

Pink Fairies - Never Never Land

Hawkwindin kanssa läheisissä väleissä ollut ja myöskin Lontoon Ladbroke Grovelta lähtöisin ollut Pink Fairies synnytti esikoislevynsä Never Never Land vuonna 1971. Nämä brittiläisen freak-alakulttuurin keskeiset yhtyeet tekivät toisinaan jopa yhteisiä keikkoja nimellä Pinkwind.

Pink Fairies (kuten nimestäkin on pääteltävissä) rakentui vahvasti Twinkin ensimmäisellä soololevyllä soittaneen Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -yhtyeen ympärille.

Yksi erikoisista piirteistä tässä alkuaikojen Pink Fairies -kokoonpanossa on kaksi rumpalia, Russel Hunterin vaadittua pääsyä mukaan yhtyeeseen.

Tämän protopunkiksikin toisinaan luonnehditun psykedeelistä pauhua sisältävän levykäisen nappasin näppeihini aivan mainiosta porilaisesta levydivarista joskus syksyllä 2011. Levyn hankintaa joudutti luonnollisesti Hawkwind-kytkös (ja kiinnostava levyn kansitaide).

Ensimmäisillä soittokerroilla Never Never Land -levyltä potki erityisesti energinen Do It, jonka energisyyttä ja räjähtävyyttä ensimmäisen raidan asema on omiaan korostamaan. Muistaakseni olen myös alusta alkaen ollut hyvin viehtynyt levyn lopettavaan utuiseen The Dream Is Just Beginning -hymistelyyn.

Albumilla keskeisessä osassa on ensimmäisten kappaleiden joukossa äänitetty pitkä sekoilu Uncle Harry's Last Freak-Out. Kappaletta (erityisesti loppukiihdytystä, herran jestas!) kuunnellessa on vaikea ymmärtää, miksi osa yleisöstä piti levyä hieman vaisuna. Tosin en luonnollisestikaan ole nähnyt yhtyettä livenä. Kappaleen keskeistä taustaa vasten saattaa kuulostaa kummalta, että itse en useista levyn ystävistä poiketen Harrin viimeisiä sekoiluja aivan niin korkealle nosta, vaikka hyvähän biisi sekin on.

Juuri nyt minun mielestäni levyn parhaimmistoa edustavat mukavan leijaileva Heavenly Man, varsin positiivisia viboja välittävä nimikkokappale Never Never Land ja jo aiemmin kehumani The Dream Is Just Beginning. Viehtymykseni albumikokonaisuutta piristäviin lyhyisiin välikappaleisiin saa minut myös nauttimaan lyhyestä varsin raskaasta Thor-kappaleesta varsin paljon.

Never Never Land on mielestäni varsin ylivoimaisesti paras kolmesta ensimmäisestä Pink Fairiesin albumista (muita en tosin omista). Täytyy myös mainita, että vaikka yhtyettä toisinaan protopunkiksi luonnehditaan, varsinkaan Never Never Land (mutteivat kyllä seuraavat kaksikaan albumia) ole missään nimessä mitään geneeristä soittotaidotonta rymistelyä (mitä punk on mielestäni pahimmillaan), vaan levy sisältää tasokasta soitantaa ja mielenkiintoisia sovituksellisia ratkaisuja. Kappalemateriaalikin on varsin laajaa rouheasta rockista tunnelmointiin.

Instrumentaatio

• John Alder (Twink): rummut, laulu
• Paul Rudolph: kitara
• Duncan Sanderson: basso, laulu
• Russel Hunter: rummut

 Kansitaide: John Kosh

Kappaleet

1. Do It (Sanderson, Hunter, Rudolph, Alder) - 4:04
2. Heavenly Man (Alder) - 3:32
3. Say You Love Me (Pink Fairies) - 3:49
4. War Girl (Alder) - 4:12
5. Never Never Land (Pink Fairies) - 6:42
6. Track One, Side Two (Pink Fairies) - 4:39
7. Thor (Alder) - 0:58
8. Teenage Rebel (Pink Fairies) - 5:19
9. Uncle Harry's Last Freak-Out (Pink Fairies) - 10:40
10. The Dream Is Just Beginning (Alder) - 1:10

Hawkwind - Hawkwind

Lontoon Ladbroke Grovelta ponnistanut Hawkwind puski maailmaan ensimmäisen albuminsa perustamistaan seuranneena vuonna 1970.

Hawkwind-levyä äänitettiin yhteensä tuottaja Dick Taylorin (The Pretty Thingsistä) mukaan vajaan viikon, josta yli puolet käytettiin Hurry on Sundown -kappaleeseen. Kaikki ensimmäisen ja viimeisen kappaleen väliset biisit taas on leikelty erilleen pitkästä psykedeelisestä live in studio -jamista.

Musiikkilehdistössä oltiin innostuneita Hawkwindin freesistä spacke rockia osaltaan synnyttäneestä näkökulmasta, vaikkei levy myyntimenestys ollutkaan.

We weren’t influenced by anybody actually. When we first started getting the band together I don’t think we had any influences, ’cause we were just doin’ sort of weird, spacey stuff. - Dave Brock

Tämä kitaristi-laulaja (ei tuolloin vielä yhtyeen nokkamies) Dave Brockin retrospektiivinen muistelo kiteyttää varsin hupaisasti levyn tunnelman: outoa avaruusmeininkiä. Olen kuitenkin toisista lähteistä (tiedä sitten ovatko yhtä luotettavia) erityisesti Saksan krautrock-puuhastelun ja jossain määrin Pink Floydinkin olleen Hawkwindin musiikin innottajina, vaikka eittämättä Hawkwind kyllä oman tyylinsä löysi varsin vikkelästi.

Quark, Stranges and Charm -kirjoitukseni yhteydessä käsittelinkin jo tämänkin levyn hankinnasta, joten eipä siitä paljoa enempää tässä. Muistan hämmästelleeni Hawkwind-albumin hieman "space folkahtavaa" (etenkin ensimmäisen ja viimeisen kappaleen kohdalla, kiitos Dave Brockin katusoittajataustan) tuntua tuoreeltaan, sillä se ei kovin hyvin sopinut aiemman kuulemani tuotannon perusteella Hawkwindista luomaani käsitemalliin.

En enää tätä nykyä ole aivan varma kuinka hyvä tämä levy oikeasti (ihan kuin tietäisin muissakaan tapauksissa, eihän tämä kovin objektiivista touhua ole tämä musadiggailu) on, sille se on kasvanut niin lujasti kiinni minuun. Hatara muistikuva minulla on, että albumia ensikertoja soittimessani pyöritellessäni en juurikaan käsittänyt Hawkwind-albumin psykedeelistä sisältöä, eli valtaosaa albumista. Toisin on nykyään, joskin edelleen nautin suuresti myös levyn kurinalaisemmasta sisällöstä; Dave Brockin katusoittajauraa heijastelevista Hurry On Sundownista ja Mirrof Of Illusionista, jälimmäisestä vielä ensimmäistä enemmän. Brock muuten käsittääkseni jättäytyi toisinaan näinä Hawkwindin alkuaikoina keikoilta juurikin katusoittohommiin, sillä ne tuottivat paremmin rahaa.

Nykyään levyn ehdotonta huippua itselleni edustaa ehdottomasti henkeäsalpaavaksi yltyvä Seeing It As You Really Are. Erityisesti Dick Taylorin läsnäoloa kuumotelleen Huw Lloyd-Langtonin kitarasoolon yltyessä huippuunsa, myös Hawkwind-albumi saavuttaa kohokohtansa. Toki muidenkin soittoniekkojen soitto sujuu sukkelasti.

Levyn tunnelma on kauttaaltaan varsin hurmaava musiikin siirtyillessä hurjasta letkeästä läpsyttelystä psykedeeliseen pahtoon - ja takaisin. Poimin melkeinpä poikkeuksetta tämän Hawkwindin esikoislevyn soittimeeni varsin mieluusti ohitse Pink Floydin alkuaikojen tuotannon. Sellainen mies minä olen.

Instrumentaatio

• Dave Brock: laulu, kitara, koskettimet, huuliharppu
• Nik Turner: saksofoni, huilu, laulu
• Huw Lloyd-Langton: kitara, laulu
• John A. Harrison: basso, laulu
• Dik Mik: syntetisaattori
• Terry Ollis: rummut

 Kansitaide: Arthur Rhodes

Kappaleet

1. Hurry On Sundown (Brock, Hawkwind) - 4:50
2. The Reason Is? (Brock, Hawkwind) - 3:30
3. Be Yourself (Brock, Hawkwind) - 8:09
4. Paranoia – Part 1 (Brock, Hawkwind) - 1:04
5. Paranoia – Part 2 (Brock, Hawkwind) - 4:11
6. Seeing It As You Really Are (Brock, Hawkwind) - 10:43
7. Mirror Of Illusion (Brock, Hawkwind) - 7:08

Camel - Mirage

Mirage on Camel-bändin toinen albumi. Se julkaistiin vuonna 1974.

Mirage levy sisältää Camelin ensimmäiset hieman pidemmät sävellykst sekä ensimmäistä kertaa esittelee yleisölle Latimerin huilutaidot. Tyylillisesti albumi jatkaa pitkälti siitä, mihin debyytti jäi ollen jokseenkin hiotumpi vahvempien sävellysten ansiosta.

Levy sai oikein hyvän vastaanoton musiikkilehdistössä, muttei yltänyt UK:n myyntilistoille yllätyksellisesti ollenkaan. USA:ssa Mirage kuitenkin nousi parhaimmillaan sijalle 149.



Tämä levyhyllyyni toisena Camelina kaiketi alkuvuodesta 2011 tallustellut Mirage on mielestäni Camelia liki parhaimmillaan. Levyn kaikki kappaleet ovat ehtaa klassikkomateriaalia, eivätkä syyttä. Vaikka (Camelille tyypillisesti) keskinkertainen laulusuoritus hieman nakertaa Freefallia, se on levyn kolmesta laulantaa sisältävästä ainoa, jossa näin käy.

Olen aina jostain syystä kuitenkin (varsin kohtuuttomasti) ajatellut Miragen sisältävän kaksi timanttia ja lopun olevan filleriä. Oikeasti asian laita ei ole näin, ja etenkin aivojeni fillereiksi leimaamat instumentaalit Supertwister ja Earthrise ovat erinomaisen hyviä kappaleita per se. Niiden onnettomuudeksi koituu kuitenkin armottoman hyvät Camelin ensimmäiset pitkähköt palat: Latimerin Nimrodel/The Procession/The White Rider ja yhteissävellys Lady Fantasy.

Kuten varmasti monella Cameliin (ja Mirageen) tutustujalla Lady Fantasy on se kappale, joka potin vie kotiin. Näin oli myös minulla (mitä nyt natiseva hi-hatin pojin risoo hieman) ja edelleen saan melkoiset kylmät väreet kun finaali räjähtää käynnin "Oh Lady Fantasy, I love you" -fraasin jälkeen. Hitaasti mutta varmasti kerrassaan taianomaisesti (ja tsiljoona kertaa paremmin kuin elokuvatrilogia) Taru sormusten herrasta -fiiliksen vangitseva Nimrodel/The Procession/The White Rider on kuitenkin noussut kirjoissani tämän levyn kohokohdaksi. Erityisesti The Procession -osaa pidän sävellyksen kannalta aivan nerokkaana ja hienosti se luo kontrastia niin varsinaiseen loppuosaan kuin koko levyyn.

Jälleen kerran, kuten muulloinkin kun on Camelista puhe, Andy Wardin rumpalointi on suoranaista riemua korvilleni. Mies pitää kuulijan alituisesti varpaillaan oveline pikku temppuineen koko levyn ajan. Luonnollisesti myös muun yhtyeen musisoinnin taso on kova ja Doug Fergusonin taustalle jäyttäytyvän ja yhtyeen päätähdille, Peter Bardensille ja Andrew Latimerille tilaa jättävä basson soitanta on omiaan tekemään levyn yleissoinnista erityisen mehevän.

Jos Camel ei olisi äänittänyt Richard Sinclairilla vahvistettua Rain Dances -albumia, Mirage olisi varmasti mielestäni yhtyeen katalogin huippu. Lähelle se pääsee nytkin ja ehkäpä sitä kuuntelen jopa Rain Dancesia useammin.

Instrumentaatio

• Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet
• Peter Bardens: urut, sähköpiano, minimoog-syntetisaattori, mellotron, laulu
• Andrew Latimer: kitara, huilu, laulu
• Doug Ferguson: basso

 Kansitaide: Modula

Kappaleet

1. Freefall (Bardens) - 5:52
2. Supertwister (Bardens) - 3:18
3. Nimrodel/The Procession/The White Rider (Latimer) - 9:16
4. Earthrise (Bardens, Latimer) - 6:40
5. Lady Fantasy: Encounter/Smiles for You/Lady Fantasy (Bardens, Ferguson, Latimer, Ward) - 12:43

Emerson, Lake & Palmer - Emerson, Lake & Palmer

Progressiivisen rockin arkkityypiksi (niin hyvässä kuin pahassa) usein identifioitavan yhtyeen, brittiläisen supergroup Emerson, Lake & Palmer -trion (usein lyhennetään ELP) esikoisalbumi saapui sulostuttamaan maankamaraa vuonna 1970.

Jokainen yhtyeen jäsenistä oli varsin nimekäs jo ennen ELP:n perustamista; Keith Emerson The Nice -yhtyeestä, Greg Lake King Crimsonista ja Carl Palmer Atomic Roosterista ja The Crazy World of Arthur Brown -yhtyeestä. Palmerin tilalle tosin alun perin kaavailtiin Jimi Hendrixin rumpalia Mitch Mitchelliä.

USA:ssa albumi nousi (mahdollisesti Lucky Man -singlen avustuksella) 18. ja UK:ssa jopa neljänneksi.

ELP on tunnetusti yhtye, joka yleensä herättää vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Näin ei ole kuitenkaan oikein itseni kanssa vaan ELP:n "mieto" yliampuvuus lähinnä huvittaa ja levystä riippuen musiikki maittaa vaihtelevissa määrin. Tämä Tarkus-albumin innoitamana syksyllä 2011 ostamani progen kolossin debyyttilevy kuuluu mielestäni ehdottomasti maittavimpaan kastiin.

Emerson, Lake & Palmer -albumin salaisuus suosikki ELP-levyni -aseman kahmimisessa on sen tasaisuus - albumi on ainoa omistamastani neljäestä Emerson, Lake & Palmerin levystä, jolla ei ole makuuni huonoja tai muuten levykokonaisuutta pilaavia kappaleita. Sen lisäksi jokainen tämän levyn kappaleista on vieläpä varsin erinomainen.

Erityisesti levyllä korvilleni maittaa ELP:n rouhea versiointi ukrainalaisen säveltäjä Béla Bartókin sävellyksestä Allegro Barbaro (tällä levyllä nimellä The Barbarian). Tämän lisäksi levyn kohokohtiin nostaisin Emersonin pianotaiturointia parhaimmillaan sisältävän Take a Pebblen, joka lienee ainoa koskaan kuulemani kappale, jossa pianosointuja soitetaan plektralla.

Muutamia kyseenalasia paloja albumi toki sisältää. Emersonin soolopala The Three Fates pyörii liiallisuuden rajamailla pysyen kuitenkin mielestäni mukavuusalueen sisäpuolella, Tank-kappaleen rumpusoolo on borderline-perusteltu erinomaisen varsinaiseen kappaleeseen takaisinsiirtymän pelastaessa tilanteen ja Lucky Manin lopun syntetisaattorisoolo on mielestäni aina ollut jokseenkin päälleliimatun olonen. Levyn lyriikkapuoli ei myöskään ole mielestän missään nimessä ainakaan levyn meriitteihin luettavissa. Nämä seikat eivät kuitenkaan likimainkaan onnistu tuhoamaan mainion Emerson, Lake & Palmer -albumin kuuntelukokemustani.

Koska tämä levy todella on supertriolta suosikkini, sitä tulee kuunneltua ylivoimaisesti eniten. Luonnollisesti kolme seuraavaakin levyä sisältävät hienoja hetkiä, mutta niitä vastapainottaa kurjasti myös tylsyyttä tai liiallisen överiä överiyttä huokuvat levyn osaset. Tätä albumia olen myös kerrasta toiseen suositellut kokeiltavaksi ihmisille, jotka eivät vaikkapa Brain Salad Surgery -albumista välitä.

Instrumentaatio

• Keith Emerson: piano, urut, Moog-syntetisaattori, klavinetti
• Greg Lake: laulu, basso, sähkökitara, akustinen kitara
• Carl Palmer: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Nic Dartnell

Kappaleet

1. The Barbarian (Bartók, Emerson, Lake & Palmer) - 4:32
2. Take a Pebble (Emerson, Lake & Palmer) - 6:00
3. Knife-Edge (Janáček, Bach, Emerson) - 7:07
4. The Three Fates (Emerson) - 8:08
• Clotho - 1:48
• Lachesis - 2:43
• Atropos - 3:15
5. Tank (Emerson, Palmer) - 12:18
6. Lucky Man (Lake) - 4:36

Love - Four Sail

Laulaja-lauluntekijä Arthur Leen luotsaaman 60-luvun lopun keskeisimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuneen Love-bändin neljäs studioalbumi, Four Sail julkaistiin 1969.

Ennen Four Sail -albumin äänittämistä Lee oli hajottanut yhtyeen ja kasannut sen uudestaan ollen itse ainoa jäsen aikaisemmasta yhtyeen menestysalbumi Forever Changesin äänisttäneestä kokoonpanosta. Tämä muutos vei Lovea jonkin verran aiemmasta folk rock-orientaatista kohti blues rockia.

Albumi oli parhaimmillaan USA:n myyntilistoilla 102. - ironisesti huomattavasti korkeammalla sijalla kuin klassikkona pidetty Forever Changes.

Tutustuin Loveen samaisella kerralla kun törmäsin Osamu Kitajimaankin. Selailin siis mielenkiintoisten levynkansithumbnailien musiikkia YouTubessa ja satuin törmäämään Lovelta juurkin Four Sail -albumiin. Olin aivan myyty jo kauniin kolossaalisen August-kappaleen ensimmäisessä säkeistössä. Nopeasti oli myös levy myyty LevykauppaX:stä.

Harmillisesti koko levy ei ole samaa mainiota psykedeelistä rockia kuin tämä aivan erinomainen August. Herkän hienostunut I'm With You (ehkä vieläpä Augustia enemmän), rock-balladi Dream ja hienosti kulkekeva kaihoisa Nothing kyllä kutkuttelevat samoja korvien makuhermoja kuin tuo impulsiiviseen ostopäätökseen johtanut kappalekkin, mutta joltain osin levy ei vastannut (kohtuuttoman kovia) odotuksiani - erityisesti Your Friend And Mine - Neil's Song melkeinpä ärsyttää kahden mestariteoksen välissä. Loppu materiaali onneksi on varsin tasavahvaa.

Kuitenkin jo tuon August, I'm With You, Dream ja Nothing -nelikon ansiosta levy oli kirjoissani varsin hyvä ostos. Nämä ovat myös ne kappaleet, jotka minut saavat Four Sailin soittimeen asettamaan, vaikka en kyllin voi korostaa, että levy on oikeasti varsin tasavahva teos.

Instrumentaatio

• Arthur Lee: kitara, piano, kongat, huuliharppu, laulu
• Jay Donnellan: kitara
• Frank Fayad: basso, laulu
• George Suranovich: rummut, laulu

+

• Drachen Theaker: rummut

 Kansitaide: Peter Schaumann

Kappaleet

1. August (Lee) - 5:09
2. Your Friend and Mine - Neil's Song (Lee) - 3:47
3. I'm With You (Lee) - 2:45
4. Good Times (Lee) - 3:32
5. Singing Cowboy (Lee, Donnellan) - 4:50
6. Dream (Lee) - 2:52
7. Robert Montgomery (Lee) - 3:38
8. Nothing (Lee) - 4:48
9. Talking in My Sleep (Lee) - 2:49
10. Always See Your Face (Lee) - 3:23

Kevin Ayers - Bananamour

Entisen Soft Machine -basistin, laulaja lauluntekijä Kevin Ayersin neljäs soololevy Bananamour julkaistiin vuonna 1973.

Bananamour oli suurelle yleisölle jokseenkin helpommin lähestyttävää musiikkia Ayersin aikaisempiin levyihin verrattuna. Se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin Ayersin parhaana pidetty albumi Whatevershebringswesing - Bananamourin edeltäjä.

Ayersin uudessa (käsittääkseni basisti Archie Leggetin mukaan nimetyssä Archibald-nimisessä kiertueyhtyeessä soitti kitaraa tuolloin tulevaisuudessa Gongiin siirtynyt Steve Hillage.


Päädyin ostamaan Bananamour-albumin kovaan Canterbury-kuumeeseeni alkukesällä 2013 yleisten ohjeiden vastaisesti. Canterbury-orientoituneille musiikki-ihmisille nimittäin kuulee usein suositeltavan Kevin Ayersin kolmea ensimmäistä albumia, mutta Steve Hillagen läsnäolo tällä levyllä oli tarpeeksi suuri vaikutin hylätä ohjeet. Mahdollisesti tämä oli hienoinen munaus, sillä Bananamour ei juurikaan canterbury scenen musiikkia muistuta.

Levy alkaa lupaavasti leppoisella Don't Let It Get You Down (For Rachel) -viisulla, jota seuraa kerrassaan hulppea Steve Hillagen kitaravirtuositeettia esittelevä Shouting in a Bucket Blues. Valitettavasti kahden erinomaisen kappaleen jälkeen levyn taso mielestäni laskee jonkin verran, eikä palaa enää aivan aiemmalle tasolle takaisin.

Bananamour-albumin toinen puoli on vielä jokseenkin ensimmäistä rauhallisempi ja seesteisempi. Tässä suuren poikkeuksen tekee aivan pöhkö ja mahtipontinen Beware the Dog, joka päättää levyn mitä eriskummallisimmalla tavalla. Ja kyllähän Decadence parhaimmillaan yltyy varsin miellyttävään psykedeliointiin. Kuriositeettina täytynee myös mainita Oh! Wot A Dream -kappaleen olevan tribuutti brittipsykedelian keskeiselle hahmolle, Syd Barretille.

Vaikka Kevin Ayersin persoonasta ja persoonallisesta lauluäänestä pidänkin, Bananmour on aina ollut minulle pienimuotoinen pettymys. Albumin alun mainioista biiseistä hieman laskeva laulujen taso alleviivaa entuudestaan kuuntelukokemukseni hienoista mollivoittoisuutta. Levy on kuitenkin ihan hyvä, mutta en vain juuri koskaan oikein ole sellaisella tuulella, että erityisemmin Bananamouria kaipaisin. En sitä kuitenkaan virheostokseksi laske.

Instrumentaatio

• Archie Legget: basso, laulu
• Eddie Sparrow: rummut, lyömäsoittimet
• Kevin Ayers: kitara, laulu
• Robert Wyatt: laulu
• Steve Hillage: kitara

+

• Doris Troy: taustalaulu
• Liza Strike: taustalaulu
• Barry St. John: taustalaulu
• Mike Ratledge: urut
• Howie Casey: tenorisaksofoni
• Dave Caswel: trumpetti
• Lyle Jenkins: baritonisaksofoni
• Ronnie Price: piano
• Tristam Fry: lautaset

 Kansitaide: Bob Lawrie

Kappaleet

1. Don't Let It Get You Down (For Rachel) (Ayers) - 4:04
2. Shouting in a Bucket Blues (Ayers) - 3:45
3. When Your Parents Go to Sleep (Ayers) - 5:47
4. Interview (Ayers) - 4:43
5. Internotional Anthem (Ayers) - 0:43
6. Decadence (Ayers) - 8:05
7. Oh! Wot A Dream (Ayers) - 2:48
8. Hymn (Ayers) - 4:35
9. Beware of the Dog (Ayers) - 1:25

Twink - Think Pink

Muun muassa The Pretty Things - ja Tomorrow-yhtyeestä tutun John "Twink" Alderin 60-luvun psykedeliaa heijastellut ensisoololevy julkaistiin vuonna 1970.

Albumilla vieraili mainitsemisen arvoisesti Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -ryhmän soittajia, Tyrannosaurus Rexistä potkut saanut Steve Peregrin Took sekä Twinkin kanssa Tomorrowissa soittanut John "Junior" Wood.

Mahdollisesti varsin laajan soittajakaartin takia levyn materiaali ei ole kovinkaan yhdenmukaista ja kappaleet eroavat toisistaan runsaasti tunnelmaltaan ja tyyliltään.

Olin keväällä 2013 syystä tai toisesta kiinnostunut Twinkistä (en välttämättä suosittele tuota taiteilijanimeä googlen kuvahaulla haettavaksi), mutta erityisesti kiinnostustani syvensi bongattuani Twinkin ja Yes-kitaristi Steve Howen yhdistäneen linkkin, Tomorrow-yhtyeen. Alun perin törmäsin tähän birttiläisen psykedelian ja UG-skenen hahmoon muistaakseni Pink Fairies -yhtyeen kautta, ja jostain syystä halusin perehtyä myös miehen muuhun tuotantoon. Näitä polkuja pitkin päädyin Think Pink -albumin ostamaan tuona keväänä.

Think Pink sisältää mielestäni kaksi aivan timanttista kappaletta. Twinkin ja Juniorin edellisestä Aquarian Age -projektista periytyvä Ten Thousand Words in a Cardboard Box on oikein mieltä syleilevää psykedeelistä rokkia parhaimmillaan. Toinen timantti taas on herkkä sanoiltaan joko äärimmäisen koskettava ja diippi tai sitten vain aivan korni (itse tietenkin kallistun ensimmäiseen) Tiptoe on the Highest Hill. Myös Suicide pääsee hyvin lähelle levyn huipputasoa.

Think Pink pitää psykedeelisissä sisuksissaan myös vähemmän hyvää, mutta silti hyvää hieman ehkä vuodeksi 1970 ajastaan jäljessä olevaa psykedeelistä rockia. Erityisesti Rock an' Roll the Joint sopii tähän kategoriaan.

Levyllä on myös suorastaan möykäksi laskettavaa sekoilua. Ääriesimerkiksi voisin nostaa melkoisen rymistelyn nimeltä Mexican Grass War. Valitettavasti melupuoli ei oikein kutkuta oikeita mielihyvähermojani, vaan osuu lähinnä mielipahahermoihini. Hieman möykkää on myös kumpikin Peregrin Tookin ehkä vähän monty pythonmainen kontribuutio, mutta nämä kyllä ovat albumin (ja minun) onneksi ihan viihdyttäviä.

Instrumentaatio

• Twink: akustinen kitara, rummut, laulu
• Wally Allen: piano
• Mick Farren: laulu
• Boss Goodman: laulu, lyömäsoittimet
• John "Honk" Lodge: basso
• John Povey: sitar, mellotron
• Viv Price: rummut
• Paul Rudolph: akustinen kitara, sähkökitara, vibrafoni, laulu, lyömäsoittimet, kello
• Silver: laulu, lyömäsoittimet
• Steve Peregrin Took: keijutorvi, laulu, lyömäsoittimet, sähkökitara
• Victor Unitt: sähkökitara
• John "Junior" Wood: basso

 Kansitaide: Hipgnosis

Kappaleet

1. The Coming of the Other One (Twink) - 3:39
2. Ten Thousand Words in a Cardboard Box (Twink, Junior) - 4:29
3. Dawn of Magic (Twink) - 1:44
4. Tiptoe on the Highest Hill (Twink) - 5:18
5. Fluid (Twink) - 4:03
6. Mexican Grass War (Twink) - 5:28
7. Rock an' Roll the Joint (Twink) - 2:29
8. Suicide (Twink) - 4:23
9. Three Little Piggies (Twink, Took) - 3:12
10. The Sparrow is a Sign (Twink, Took) - 2:22

Can - Monster Movie

Monster Movie on aivan hyvän länsisaksalaisen krautrockyhtye Canin esikoislevytys vuodelta 1969.

Kölniläisyhtye uskoi kollektiivisen ja spontaanin säveltämisen voimaan ja runsaaseen toistoon ja näistä kumpaakin levyltä löytyy. Canin musiikissa on lukemani mukaan kuultavissa myös basisti Holger Czukayn ja kosketinsoittaja Irmin Schidtin opiskelu maineikkaan säveltäjä Karlheinz Stockhausenin oppilaina.

Yhtye oli julkaissut aiemmin jo pari singleä ja Monster Movie -levyn oli tarkoitus olla näihin verrattuna jokseenkin helpommin lähestyttävissä.


Kiinnostuin jokseenkin jonkin verran muistaakseni krautrockista muistaakseni alkuvuodesta 2013. Olin jo aikaisempana vuonna nirhaissut genren pintaa Canin levyllä Future Days, mutta se ei kutkutellut (eikä ole edelleenkään) mitenkään mahdottomasti makuhermojani. Tuona talvisena helmikuuna Monster Movie ja Tago Mago -levyn myötä löysin kaiketi krautista sen mitä etsinkin.

Monster Movie saattaa olla suosikki krautlevyistäni. Tunnelma koko levyllä on hyvin intensiivinen ja kulminoituu varsin rujosti rypistyvään Yoo Doo Right -kappaleeseen. Suosikkini levyllä on kylläkin Canin mainion aaltoileva versiointi perinteikkäästä englantilaisesta lastenlorusta Mary, Mary, Quite Contrary. Myös Outside My Door on kerrassaan upea - erityisesti Michael Karolin kitaran osalta.

Koko yhtyeen soitantaa ei voi kuin ihailla. Monster Moviella soittaa erittäin orgaanisesti ja kollektiivisesti toisiaan täydentävä yhtye. Erityisesti levyn jälkeen Canista (väliaikaisesti) poistuneen Malcolm Mooneyn laulutyöskentely ansaitsee mielestäni erityishuomiota.

En kuitenkaan identifioidu kovin krautmieheksi etenkään nykypäivänä. Krauttia tulee siis kuunneltua harvakseltaan, mutta oikealle päälle sattuessani olen varsin iloinen levyhyllyni kokeellisen saksalaisen rockin antimista.

Instrumentaatio

• Irmin Schmidt: koskettimet
• Jaki Liebezeit: rummut
• Holger Czukay: basso
• Michael Karoli: kitara
• Malcolm Mooney: laulu

Kappaleet

1. Father Cannot Yell (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 7:06
2. Mary, Mary So Contrary (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 6:21
3. Outside My Door (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 4:11
4. Yoo Doo Right (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 20:27

Rush - Permanent Waves

Permanent Waves on maineikkaan kanadalaisen Rush-yhtyeen seitsemäs studioalbumi. Se on julkaistu vuonna 1980.

Levyllä Rush siirtyy hieman aikaisempaa "kuuntelijaystävällisempään" materiaaliin kappaleiden ollessa kohtuullisen mittaisia. Tämän johdosta albumin kappaleiden singlejulkaisut saivatkin runsaasti radioaikaa.

Levy menestyi kaupallisesti erittäin hyvin ja oli Rushin ensimmäinen USA:n albumilistojen viiden kärkeen noussut levy noustuaan listalla neljänneksi. Vanhalla mahtereella albumi nousi UK:n myyntilistoilla peräti kolmanneksi.


Rush on aina ollut itselleni sellainen yhtye, että vaikka kuvittelen pitäväni siitä ajatuksen tasolla, käytännössä tilanne on toinen. Yhtyeen soittoniekat ovat kiistatta omien instrumettiensa aatelia ja sävellyksetkin ovat ihan laadukkaita. Kuitenkin kerta toisen jälkeen tutustumisyritykseni eivät tuottaneet pitkään hedelmää.

Tilanne muuttui hivenen kun sain lainaksi eräältä tutultani tämän levyn muistaakseni 2012. Permanent Waves oli huomattavasti mukavampaa kuunneltavaa kuin aiemmat kirjastolainani yhtyeeltä. Omakseni tämän levyn ostin tämän vuoden alkupuolella.

Permanent Waves ei kuitenkaan ole kirjoissani esimerkiksi liikkuvaisempien aaltojen veroista kamaa. Levy hieman väljähtyy loppua kohti ja erityisesti Different Strings ei oikein anna minulle kuulijana pitkästymisen lisäksi mitään. Pidän kuitenkin paljon levyn kahdesta ensimmäisestä kappaleesta ja Entre Nous -biisistä. Vähän turpean Jacob's Ladderinkin kitarafraasien keskustelu on oikein hienoa kuunneltavaa.

Rush jättää kuitenkin parhaimmillaankin minut hieman kylmäksi. Hieman kalseaksi ja kolkoksi voisin tätäkin levyä tunnelmaltaan kuvailla. Vaikka lämpimiäkin hetkiä löytyy aika runsaasti jopa, Geddy Leen laulu ei ole koskaan oikein korviani kutkuttanut miellyttävällä tavalla ja Neil Peartin rummutus (niin taidokasta kuin onkin) ei oikein ole myöskään mieleeni. En siispä usko, että levyhyllyyni lisä-Rushia ilmestyy lähiaikoina. Ehkä ei koskaan.

Instrumentaatio

• Geddy Lee: laulu, basso, syntetisaattorit
• Alex Lifeson: sähkökitara, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, jalkio
• Neil Peart: rummut, patarumpu, kellopeli, putkikellot, tuulikellot, kellopuu, triangeli, crotalet

+

• Erwig Chuapchuaduah: steel pan
• Hugh Syme: piano

 Kansitaide: Hugh Syme

Kappaleet

1. The Spirit of Radio (Lee, Lifeson, Peart) - 4:59
2. Freewill (Lee, Lifeson, Peart) - 5:24
3. Jacob's Ladder (Lee, Lifeson, Peart) - 7:28
4. Entre Nous (Lee, Lifeson, Peart) - 4:36
5. Different Strings (Lee, Lifeson, Peart) - 3:48
6. Natural Science (Lee, Lifeson, Peart) - 4:59
• I: Tide Pools
• II: Hyperspace
• III: Permanent Waves

Caravan - Waterloo Lily

Waterloo Lily on Caravan-yhtyeen neljäs studioalbumi. Se julkaistiin keväällä 1972.

Edellisellä levyllä kantavana voimana toiminut David Sinclair oli saanut tarpeekseen yhtyeen menestymättömyydestä ja siirtyi työskentelemään Robert Wyattin yhtyeeseen Matching Mole. Davidin tilalle tuli Deliver-yhtyeestä tyyliltään aivan erilainen Steve Miller, Phil Millerin veli. Myös Richard Sinclair oli kiinnostunut viemään Caravania jazzimpaan suuntaan.

Waterloo Lily sai jokseenkin kahtiajakaantuneen vastaanoton levyn aiemmista eroavan tyylin vuoksi. Levyltä Caravan-klassikoksi on jäänyt kuitenkin kappale The Love in Your Eye / ym.
 
Kummaa, kuinka viisi minuuttia päämäärätöntä jahkailua voi närhiä levyn terävimmän kärjen tylsäksi. Kyllä, katson juuri sinuun Nothing at All.

Tämä toistaseksi toiseksi viimeisin Caravan-ostokseni saa kieltämättä (minulta, mutta kuulemani mukaan myös joiltain toisilta caravanisteilta) kohtuuttoman vähän osakseen levysoitinaikaa ja liiallisesti pahoja mulkaisuja. Waterloo Lily on kuitenkin manailemaani viisiminuuttista lukuunottamatta aivan klassikkokamaa, Caravania miltei parhaimmillaan.

Vaikka sitä sanotaan, että Sinclair Caravan-kokoonpanossa - kaksi parhaassa, yhdelläkin Sinclairilla pötkii varsin pitkälle. Laulannollisesti ääneen levyn ainoa Sinclair ei paljoa pääse, mutta soitto on maukasta kyllä. Hastingsin Pyekin melkeinpä vetää parhaimmat kitarakiskaisunsa tällä levyllä. Ja vaikka Steve Miller ei ole mikään David Sinclair, mies hoitaa paikkansa varsin hyvin. Richad Coughlan on myös oma luotettavan tyylitajuinen itsensä (paitsi sillä viisiminuuttisella...).

Biisimateriaali on varsin vahvaa levyllä, jos taas jätetään märehdityt minuutit pois laskuista. Erityisesti rouhea nimikkokappale, mutta myös levyn koko lopetuskolmikko kuuluu mielestäni aivan Caravanin tuotannon terävimpään kärkeen. Uskallan jopa väittää The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Tilbury Kecks -teosta Caravanin parhaaksi pitkäksi kappaleeksi (ohi siis kilpailijoidensa kuten L'Auberge du Sanglier / A Hunting We Shall Go / Pengola / Backwards / A Hunting We Shall Go tai Nine Feet Underground). Se avausosan oboe-soolo, voi pojat (ja millaiseen huilulentoon nouseekaan Pyen velipoika Jimmy Hastings osassa To Catch Me a Brother)! Toisinaan kuulen Steve Milleriä haukuttavan epäyhteensopivaksi Caravanin muun joukkion kanssa, mutta ainakin hänen Songs & Signs sopii mielestäni hyvinkin Caravanin tyyliin.

Luultavasti mielessäni Waterloo Lily -levy sekoittuu samoihin vuoden 2011 kesäisiin aikoihin osatamani (selvästi heikomman) Cunning Stunts -levyn kanssa, sillä tämä albumi herättää harmillisen epäreilun huonoja mielikuvia mielessäni. Taistelu jatkukoot tämän levyn päänsisäisen aseman korottamiseksi. Taistelusta tuskin tulee minun Waterlootani, kjeh kjeh.

Instrumentaatio

• Richard Coughlan: rummut, lyömäsoittimet
• Pye Hastings: laulu, sähkökitara, akustinen kitara
• Steve Miller: piano, sähköpiano, sähköcembalo, urut
• Richard Sinclair: laulu, basso

+

• Lol Coxhill: sopraanosaksofoni
• Phil Miller: sähkökitara
• Colin Frecher: jousisovitukset
• Barry Robinson: oboe
• Jimmy Hastings: huilu, tenorisaksofoni
• Mike Cotton: trumpetti

 Kansitaide: William Hogarth

Kappaleet

1. Waterloo Lily (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 6:47
2. Nothing at All / It's Coming Soon / Nothing at All (Reprise) (S. Miller) - 10:25
3. Songs & Signs (S. Miller) - 3:39
4. Aristocracy (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:03
5. The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Debouchement / Tilbury Kecks (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 12:31
6. The World is Yours (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:41

Hawkwind - Quark, Strangeness and Charm

Quark, Strangeness and Charm on avaruusrockin isä Hawkwindin kahdeksas albumi vuodelta 1977.

Vaikka yhtyeen kokonaissoundi oli muuttunut radikaalisti jo edellisellä levyllä Lemmyn potkujen jälkeen, suurten miehistönvaihdosmyllerrysten (peräti kolme soittajaa sai poistua bändistä) myötä Hawkwind ohjautui uusille urille. Saman tien Dave Brockin kapteenius tuli sinetöidyksi hänen jäädessä ainoaksi alkuperäisjäseneksi.

Levy sai faneilta ja musiikkikriitikoilta lämpimän vastaanoton ja tämä nykyisin klassikon aseman saavuttanut albumi kohosi UK:n myyntilistoilla kolmanneksikymmenenneksi.


Sen lisäksi että Quark, Strangeness and Charm on ehdottomasti suosikkilevyjäni, se on myös hyvin keskeinen albumi Hawkwindiin upottautumisen ajoiltani. Kuten Doremi Fasol Latido -kirjoitukseni yhteydessä kerroin, tutustuin yhtyeeseen loppuvuodesta 2009. Omat ensiostokseni suoritin kuitenkin vasta 2010 puolella, jolloin tilasin könttänä Levykauppa äxästä tämän levyn (Hassan I Sabbahin YouTube-kuuntelujen perusteella), legendaariseksi kehutun Space Ritual -livealbumin ja Hawkwindin ensimmäisen levyn (koska se oli halpa).

Muistan sen tiistai(?)päivän maaliskuun loppupuolella kun tilaukseni saapui silloisen (aivan toisella puolella kaupunkia asuneen) tyttöystäväni luokse (ilmeisesti olimme suorittaneet kimppatilauksen). Samana pahaisena päivänä oli vielä ollut luistelua lukion liikuntatunnilla ja pyörätiet aivan karmeilla urilla. Hääviä ei siis pyöräily ollut etenkään luistinkassin kanssa. Hikisenä ja onnettomana muistan saapuneeni kotiin tuskaisen pyörälenkin jälkeen. Levyt (joista aloitin Quark, Strangeness and Charmilla) kuunneltuani olin hikinen ja onnellinen. Tai ehkä olin jo käynyt suihkussa ennen kuuntelu-urakkaa - sitä en muista.

Levyn materiaali on mitä mainiointa ja ainoastaan sitä erinomaisempaa on levyn soitanta ja tuotanto. Kaikenlaisia pieniä onnistuneita sovitus- ja tuottamisratkaisuja satelee yhtenä kuurona korviin kun kiekon kuljettaa kelkkaan soittimen. Levy on tyylillisesti ja tunnelmallisestikin varsin kaukana "klassisen" kauden albumeista ollen hieman keveämpää kamaa. Kuitenkin tai ehkäpä juuri tästä syystä se Hawkwindin katalogista niin on mieleeni.

Soitannasta jo mainitsinkin. Uusi tulokas, Adrian Shaw on mielstäni Hawkwindin historian paras basisti ja ainakin kiistatta melodisin. Hänen ja huippuiskussa olleen Simon Kingin rytmiryhmäpuoli toimii niin erinomaisen hyvin, että helppohan siinä on lopunkin yhtyeestä loistaa. Ja loistaakin.

Robert Calvert on myös sanoituksineen vauhdissa, ja vaikka hänen lausuvaan laulutyyliinsä tottuminen vei tovin, nykyisin sekin on mannaa kuuloelimilleni. Quark, Strangeness and Charm onkin Robert Calvertin paluun jälkeisen Hawkwindin kohokohta. Surullisesti tämäkin kokoonpano Hawkwindille tyypillisesti jäi varsin lyhytikäiseksi. Toisaalta sekin nostanee tämän albumin pisteitä mieleni mielikuvituspistepörssissä.

Instrumentaatio

• Dave Brock: kitara, syntetisaattori, äänitehosteet, laulu, "quark"
• Robert Calvert: laulu, lyömasoittimet, morsetus, "strangeness"
• Simon House: koskettimet, viulu, alasin, laulu, "charm"
• Adrian Shaw: basso, laulu, taputukset
• Simon King: rummut, lyömasoittimet, ei laulua

 Kansitaide: Hipgnosis ja Geoff Halpin

Kappaleet

1. Spirit of the Age Down (Calvert, Brock) - 7:20
2. Damnation Alley (Calvert, Brock, House) - 9:06
3. Fable of a Failed Race (Calvert, Brock) - 3:15
4. Quark, Strangeness and Charm (Calvert, Brock) - 3:41
5. Hassan I Sabbah (Calvert, Rudolph) - 5:21
6. The Forge of Vulcan (House) - 3:05
7. The Days of the Underground (Calvert, Brock) - 3:13
8. The Iron Dream (King) - 1:53

The Darkness - Permission to Land

Brittiläisen hard rock yhtye The Darknessin debyyttilevy Permission to Land ilmestyi melkoisella rytinällä 2003, myi UK:ssa viisinkertaista platinaa (muuallakin hyvin) ja kahmi palkintoja. Levy sisältää monia The Darkness -klassikkobiisejä kuten Growing on Me ja UK:n singlelistan kärkeen singonnut I Belive in a Thing Called Love.

Itse yhtye on tunnettu erityisesti nokkamies Justin Hawkwinsin komeista falsetoista ja varsin karismaattisesta lavaläsnäolosta.

Permission to Land jäi vuoteen 2012 asti ainoaksi The Darknessin alkuperäisellä kokoonpanolla äänittämäksi albumiksi.



Muistaakseni ensikosketukseni The Darkness -yhtyeeseen tapahtui ala-asteiässä MTV-kanavan (jota salaa katselin ennen koulua) musiikkivideotarjonnan kautta. Juurikin Growing on Me -kappale (ja video) teki pieneen minuun suuren (ja hämmentävän vaikutuksen). Sain kuitenkin aikaiseksi hankia (oikeastaan saada) levyn 2013 velipojaltani syntymäpäivälahjaksi.

Useita (erityisesti muusikko)kavereitani hämmentää, että pidän paljon tästä levystä. Kuitenkin oma musiikkimakuni kierteli ala- ja yläasteiässä myös Hurriganesia, Ramonesia, Peer Güntia ja Motörheadia ennen sen siirtymistä progen vihreämmillä niityille. Nämä ajat ovat kiistatta jättäneet jonkinlaisen jäljen mieltymysteni muistikammioihin. Vanhoista suosikeistani nykypäivänä tosin tulee lähinnä kuunneltua Motörheadin alkupään tuotantoa ja annoksia The Darknessia.

Permission to Land on mainio albumi. Kappaleet ovat oikein hyviä (Givin' Upia ja Holding My Ownia lukuunottamatta). Menoa ja meininkiä riittää. Sanoitukset ovat paikka paikoin aika pöhköjä, mutta The Darknessilta ei koskaan ole itseironian tajua puuttunut. Suuri sääli on, että yhtyeen muu materiaali ei tämän ensilevyn tasolle ole aivan yltänyt.

Instrumentaatio

• Justin Hawkins: laulu, kitara, syntetisaattori, piano
• Dan Hawkins: kitara
• Frankie Poullain: basso
• Ed Graham: rummut

 Kansitaide: Bruce Band

Kappaleet

1. Black Shuck (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:20
2. Get Your Hands Off My Woman (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 2:46
3. Growing on Me (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:29
4. I Belive in a Thing Called Love (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:36
5. Love is Only a Feeling (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 4:19
6. Givin' Up (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:34
7. Stuck in a Rut (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:17
8. Friday Night (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 2:56
9. Love on the Rocks with No Ice (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 5:56
10. Holding My Own (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 4:55

Gong - You

Edellisen Gong-yhtyeen edellisen albumin kanssa samana vuonna ilmestynyt You päättää bändin Radio Gnome Invisible -levytrilogian ja on myös "klassisen kokoonpanon" viimeinen levytys.

You on kiistatta levytrilogian avaruusrockein yksilö. Glissandokitarat ja Tim Blaken syntetisaattorit ujuttavat trilogian pisimmillä kappaleilla valveutuneen kuulijan aivan takuulla toisiin sfääreihin.

Vaikka Gongin klassinen kokoonpano sai päätöksensä You-levyn jälkeen, You-viboja pääsee aistimaan vielä seuraavana vuonna julkaistulla Steve Hillagen esikoissoololevy Fish Risingilla.


Tämä Radio Gnome Invisible -levytrilogian päättävä albumi oli ensimmäinen Gong-ostokseni ja voi pojat kuinka se meni korkealta yli ymmärrykseni. Hilseisen pääni hiussuortuvat eivät edes liikahtaneet, mutta suuni siirtyi vaakaviivasta ∅-kirjaimen muotoiseksi jo levyn avauskappale Thoughts for Naught -kappaleen aikana. Sen siitä kaiketi saa kun uimataidottomana hyppää suin päin syvään päähän. Paljon on kuitenkin muuttunut sitten syksyn 2010 ja nyt You on kiistallisesti suosikkilevyni Gongilta ja överhuvudtaget aika parasta bestiä.

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta johdattavat kuulijan allenmaisesti takaisin Gong-planeetalle (jos sieltä on sattunut poistumaan) ja siitä edespäin elämä on täyttä juhlaa. You tosin jatkaa Radio Gnome Invisible -trilogian trendiä ja Allenin musiikillinen rooli jatkaa kutistumistaan. Tavalliseen tapaan Pierre Moerlenin rumputyöskentely on älyttömän nautinnollista kuunneltavaa, mutta kyllä koko Gong on huimassa tikissä.

Oma Gong-suosikkibiisini, tältä levyltä löytyvä Master Builder on niin perhanan hyvä, etten edes kehtaa alkaa sitä sen enempää ylistellä, mutta sananen muusta messevästä; A Sprinking of Clouds louhii Tim Blaken syntetisaattoreilla aivoistani osia ja järjestää ne uusille paikoilleen, Perfect Mystery tarjoaa pienen hengähdyshetken ennen kahden kappaleen mudostamaa finaalia, The Isle of Everywhere groovaa niin ettei mikään ja mikä lopetus onkaan trilogialle You Never Blow Your Trip Forever, jossa kuullaan ovelia klippejä aiemmilta Gong-albumeilta.

Sinä olen minä vai oletko minä sinä?

Instrumentaatio

• Daevid Allen (Dingo Virgin): laulu, glissando kitara
• Mirelle Bauer: lyömäsoittimet
• Tim Blake (Hi T Moonweed): moog, EMS-syntetisaattorit, mellotron
• Miquette Giraudy (Bambaloni Yoni): äänet, taustalaulu
• Steve Hillage: kitara
• Mike Howlett: basso
• Didier Malherbe (Bloomdido Glad de Brasse): puhaltimet, laulu
• Benoit Moerlen: lyömäsoittimet
• Pierre Moerlen: rummut, lyömäsoittimet
• Gilli Smyth (Shakti Yoni): runot, avaruuskuiskaukset

Kappaleet

1. Thoughts for Naught (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 1:32
2. A P.H.P's Advice (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 1:47
3. Magick Mother Invocation (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 2:06
4. Master Builder (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 6:07
5. A Sprinkling of Clouds (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 8:55
6. Perfect Mystery (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 2:29
7. The Isle of Everywhere (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 10:20
8. You Never Blow Your Trip Forever (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 11:22

Yes - Relayer

Yes-yhtyeen seitsemäs studioalbumi Relayer kuuluu bändin arvostetuimpien joukkoon. Levy noudattaa Close to the Edge -levyltä tuttua "yksi levypuoliskon mittainen kappale ja kaksi levyneljänneksen mittaista" -rakennetta.

Rick Wakeman poistui Yesistä Tales from Topographic Oceansin jäljiltä. Hänen jättämäävaltavaa aukkoa paikkaamaan yhtyeeseen tuli paikkaamaan sveitsiläinen kosketinvirtuoosi Patrick Moraz.

Myyntilistoilla Relayer kiipesi UK:ssa neljänneksi ja USA:ssa viidenneksi.


Tämä Yes-yhtyeen kultakimpale siirtyi hyllyni uumeniin kevättalvella 2011 ensimmäisten Yes-ostoseni joukossa - muistaakseni mestarieteos Close to the Edgen jälkeen. Toki olin aiemmin jo kuunnellut kirjastosta lainaamaani Fragilea ja mahdollisesti myös kaveriltani lainaamani The Yes Albumia (vai lainasinkohan sitä vasta tämän Relayerin ostamisen jälkeen, en muista), mutta muistaisin ainakin Close to the Edgen iskeneen kunnolla vasta hieman ennen tämän Relayer-levyn hankintaa.

No kauas ei jäänyt kyllä Relayer omasta mielestäni Yesin suurimmasta, Close to the Edgestä kyllä tuolloin, ja vielä vähemmän jää jälkeen tänäpäivänä. Uskallan nostaa The Gates of Deliriumin jopa Close to the Edgen nimikkobiisin yläpuolelle ja To Be Over on miltei Close to the Edge -levyn And You And I -kappaleen veroinen. Eron Close to the Edgen eduksi tekee pöhkön Sound Chaserin selvä alemmuus Siberian Khatruun.

Parasta antia Relayerillä tosiaan on huikaiseva Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksesta ammentava The Gates of Delirium, jonka taistelukohtaus on mielestäni ainakin Yesin hengästyttävintä settiä jos ei jopa parasta: rummut ja autonosat pärisevät, Howe riipii kitaraansa minkä sietää ja Moraz vääntää kosketinarsenaalistaan varsin viheliäiset viisut. Tämä mestariteos innoitti minut myös lukemaan läpi Sota ja rauha -klassikon, mistä olenkin ylen kiitollinen Yesille.

Vaikka taas To Be Overia en oikein ymmärtänyt tuolloin levyn ostoaikoihin, nykyisin se(kin) iskee aivan hemmetisti instrumentaalisesta väliostastaan alkaen. Kappaleen alku tosin on valitettavan flatku hienoisessa countryhtävyydessään.

Uskallan suorin selin väittää tätä Yesin toiseksi parhaaksi levyksi, vaikka levyllä ei soitakaan Bruford tai Wakeman. Tämä ainoa Patrick Morazin tähdittämä Yesin studioalbumi sisältää myös mielestäni parasta kuulemaani Alan Whiten rumpalointia ja yhteissoitto Squiren kanssa on aivan viimeisen päälle, mikä varmasti on omiaan siivittämään Relayerin sydämessäni kunniapaikalle Close to the Edgen ja Going for the Onen väliin.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: akustinen kitara, sähkökitara, laulu
• Patrick Moraz: koskettimet
• Chris Squire: basso, laulu
• Alan White: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. The Gates of Delirium (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 21:55
2. Sound Chaser (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:25
3. To Be Over (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:06

Gentle Giant - In a Glass House

Gentle Giant äänitti In a Glass House -albuminsa Octopus-levynsä jälkeen kiertue-elämään uupuneen Phil Shulmanin yhtyeestä poistumisen musertamana. Tämän takia yhtye ei levystä erityisemmin pitänyt aikanaan.

Philin lähtö ei kuitenkaan kuulu In a Glass Housella niin roimasti kun saattaisi olettaa. Musiikki on hyvin octopusmaista, joskin hard rock saa ehkä hivenen aiempaa suuremman osan kuitenkin aiemman kaltaisen suuren vaikuttajavalikoiman pysytellessä levyllä mukana.

Octopus-levystä poiketen In a Glass Housea ei julkaistu erikseen Amerikan markkinoilla, mutta import-levyt myivät kuitenkin 150 000 kappaletta.

Hyllyyni tämä Gentle Giantin kiistaton mestariteos saapui toiseksi omistamakseni Gentle Giant -albumiksi kesällä 2011 noin vuoden Octopus -levyn ostamisen jälkeen ja sai kertaheitolla rakkauteni roihahtamaan ilmiliekkeihin. Jos Octopus-levyn lonkeroista oli ollut ehkä hivenen vaikea saada otetta, In a Glass Housen lasisenät tarjosivat läpinäkyvyydessään helpomman lähestymispinnan ja levyä tuli ostamisen jälkeen kyllä kuunneltua niin maan perkeleesti.

Mieltymysteni kannalta In a Glass Housen kappaleflow osuu napakymppiin. Hard rockista ammentavien kappaleiden välissä hengästyttävinä hengähdystaukoina korville mainiot An Inmate's Lullaby ja A Reunion toimivat mitä mainioimmin. Levyn koherenttiuden kohottaa kattoon levyn alussa ja lopussa esiintyvät BBC Radiophonic Workshopin lasien särkymisten äänet.

Levyn kolme hard rockihtavaa huippua koetaan kuitenkin The Runawayllä, Experiencellä (voi veljet mitä riffittelyä "Mater inner voices" -kohdan ympärillä) ja kirjaimellisesti varsin progressiivisesti etenevällä nimikkokappale In a Glass Housella, eikä näiden kappaleiden tiukkuuteen ja paikoitellen viheliäiseenkin nerokkuuteen olekaan mielestäni moni yltänyt. Ja vaikka Way of Life ei aivan yllä kolmen ässän tasolle, se keikkuu aivan niiden liepeillä erityisesti kerrassaan ylevän lopetuksensa ansiosta.

In a Glass House on eittämättä suosikkini Gentle Giantin levykatalogista ja sitä levysoittimeni himoitseekin yhtyeeltä usein sisuksiinsa. Vaikka (Three Friendsiä lukuunottamatta) nautin suuresti kaikista omistamistani Gentle Giantin albumeista, In a Glass House on mestariteos "par excellence".

Instrumentaatio

• Derek Shulman: laulu, alttosaksofoni, sopraanosaksofoni, nokkahuilu
• Gary Green: 12-kielinen kitara, sähkökitara, steel-kitara, mandoliini, tamburiini, nokkahuilu
• Kerry Minnear: koskettimet, lyömäsoittimet, nokkahuilu, sello, laulu
• Ray Shulman: basso, akustinen kitara, viulu, tamburiini, laulu
• Kerry Minnear: rummut, lyömäsoittimet

Kappaleet

1. The Runaway (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 7:15
2. An Inmate's Lullaby (Minnear, R. Shulman) - 4:39
3. Way of Life (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 8:04
4. Experience (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 7:50
5. A Reunion (Minnear, R. Shulman) - 2:11
6. In a Glass House (Minnear, R. Shulman) - 8:09

Curved Air - Air Conditioning

Air Conditioning on brittiläisen Curved Air -yhtyeen debyyttialbumi vuodelta 1970. Yhtye oli mm. High Tide yhtyeen kanssa yksi ensimmäistä viulua musiikissaan hyödyntäneistä rockbändeistä. Mainitsemisen arvoinen erikoisuus yhtyeessä on myös naislaulaja Sonja Kristina - yleensä progressiivisen rockin yhtyeissä laulaja kun oli(/on) mies.

Alunperin kuvavinyylinä julkaistu Air Conditioning pärjäsi UK:n listoilla (lapsenkengissä tuolloin olleesta kuvavinyylitekniikasta ja sen äänenlaatua rapauttavuudesta huolimatta) oikein hyvin ollen parhaimmillaan kahdeksas. Myöhemmin toki levystä ilmestyi myös tavallinen painos.


Jostain syystä yleensä naislaulajat eivät oikein tavallisesti minuun iske, mutta Sonja Kristina tekee tässä poikkeuksen tunteita välittävällä ehkä jopa hieman teatraalisella laulutavallaan. Toki muutkin seikat (kuten yhtyeen kaupallinen menestys) saivat minut Curved Air -yhtyeeseen tutustumaan.

Oikeastaan Air Conditioning on omistamastani Curved Airin kolmesta ensimmäisestä albumista tuorein hankinta, ja mahdollisesti jäänyt hankkimatta ilman kirpputorin huokeaa viiden euron hintaa. Vaikken kahden aiemman ostokseni perusteella ihan mahdottomia odottanut (bändi kun lukeutui päässäni "ihan kiva" -osastoon), Air Conditioning on osottautunut hiuksen hienolla marginaalilla suosikkilevykseni yhtyeeltä.

Air Conditioningilla ja Curved Airissa ylipäätään kiehtovinta saattaa olla kitaran, kosketinten ja viulun yhteispeli ja Francis Monkmanin ja Darryl Wayn kunniaksi pitääkin sanoa, että homma hoituu erittäin hienosti - myös High Tideä elegantimmin mielestäni. Levyllä on myös korvani ja aivoni mukaan Curved Airin paras kappalemateriaali; huippuina mainituiksi ainakin tulkoon pehmeän melankolinen ja ovelasti hyvinkin säröisää kitaraa hyödyntävä Screw, aivan hyvästi hieman kuumottavakin Hide and Seek ja basisti Rob Martinin ainoa kontribuutio levylle: majesteetillinen Rob One.

Kehnoimmillaan levy taas on vähän turhan hoilaavalla It Happened Todayllä, mutta ei tämä levyä turmioon aja. Myös Donovanin laulutyyliä imitoiva Blind Man on mielestäni vähän pöhkö eikä musiikillisestikaan kovin erityinen.

Ilman (kunnia)mainintaa ei myöskään sovi jättää aika avantgardeksi äityvää Vivaldia, joka ensimmäisillä kuuntelukerroillani iski kyllä luun kurkkuun ja nyrkin pöytään melkoisen vakuuttavalla ja hengen salpaan lyöneellä tavalla.

Instrumentaatio

• Sonja Kristina: laulu
• Darryl Way: viulu, taustalaulu
• Francis Monkman: kitara, koskettimet
• Rob Martin: basso
• Florian Pilkington-Miksa: rummut

Kappaleet

1. It Happened Today (Monkman, Linwood) - 4:59
2. Stretch (Way, Monkman) - 4:08
3. Screw (Way, Linwood) - 4:07
4. Blind Man (Way, Martin) - 3:35
5. Vivaldi (Way) - 7:30
6. Hide and Seek (Way, Linwood) - 6:17
7. Propositions (Monkman) - 3:07
8. Rob One (Martin) - 3:23
9. Situations (Way, Martin) - 6:17
10. Vivaldi (Cannons) (Way, Monkman) - 1:36

Egg - The Polite Force

The Polite Force, hämmentävän vähälle huomiolle jääneen Egg-yhtyeen toinen albumi julkaistiin vuonna 1971. Albumilla Egg siirtyy ensimmäisen levyn psykedeelisistä elementeistä avantgardempaan ja kuulijaa entisestään haastavampaan suuntaan

Itseään jonkinasteisena nerona pitävä (eikä syyttä) Mont Campbell on keskeisissä osin vastuussa levyn sävellyksistä. Hän ei kuulemma pidä tästä levystä.

Koska yhtyeen ensilevy(kään) ei myynyt kovin hyvin, The Polite Forcen julkaisua lykättiin äänittämisestä melkein vuodella.



The Polite Force on levy, jossa on kolmenlaisia kappaleita, vaikeita, erittäin vaikeita ja äänitaidetta. Niin ja biisejähän levy sisältää neljä.

Omistukseeni levy siirtyi progekesänä 2011 kuultuani jostain, että Egg se vasta onkin omalaatuista canterburyläistä. Ja olihan se. Oikeastaan tuolloin kesällä 2011 vähän liiankin.

Renessanssin The Polite Force koki ostettuani jostain syystä (en siis erityisemmin tästä levystä irti saanut) Egg-yhtyeen esikoislevyn sivarikoulutusaikoinani 2012. Tämä Egg-levy sai päässäni naksahtamaan ja kuulin The Polite Forcenkin uusin korvin. Egg-bändin kanssa kävi siis oikeastaan hyvinkin samalla tavalla kuin Matching Molen kanssa.

Levyn helpointa antia ovat avauskappalepari. King Crimsoniakin ronskimmalla ja tummemmalla urkurevittelyllä starttaava A Visit to Newport Hospital on aivan murhaavan mainio kappale, jossa Egg Mont Campbelin johdolla valottaa yhtyeen esihistoriaa ajoilta, jolloin yhtyeen nimi oli vielä Uriel ja mukana oli kitaravirtuoosi Steve Hillage. Contrasong taas onkin melkoista settiä vaihtelevine tahtilajeineen ja hämmentävine lyriikoineen. Kumpainenkin soi päässäni useammin kuin soittimessa.

The Polite Forcen toinen puolisko sitten onkin jotain vieläkin kummempaa. Boilk on silkkaa avantgardistista äänitaidetta (ja tuo mieleeni tavarajunan) lopun Bach-lainaa lukuunottamatta ja Long Piece No. 3 taas neljästä ostasta koostuva hieman epäkoherentihko kokonaisuus stravinskymäisestä rytmittelystä kovinkin canterburyläiseen urkumaalailuun. Ei ehkä kovin yllättävästi, mutta miellyttävän mielenkiintoisesti Stewartin urkuilu tuo mieleen keskimmäisissä osissa (joista erityisesti kolmas on sydäntäni lähellä) niin miehen työnäytteet Khan-yhtyeen kuin myös Urielin spin-off projektin ainokaisella.

Vaikka Long Piece No. 3 on kappale, joka hipoo hilsettäni kumminkin puolin, Boilk on se numero levyllä, jonka takia muuten erinomainen Eggin toinen albumi ei usein päädy soittimeni kitusiin. Reilut yhdeksän minuuttia korvissani karvaasti kutkuttelevaa kummajaista ei istu oikein mukavuusalueeni sisäpiiriin - eikä edes ulkoreunalle. Harmi.

Instrumentaatio

• Dave Stewart: urut, piano, äänigeneraattori, orchestron
• Hugo Martin Montgomery-Campbell: basso, laulu
• Clive Brooks: rummut

+

• Henry Lowther: trumpetti
• Mike Davis: trumpetti
• Bob Downes: tenorisaksofoni
• Tony Roberts: tenorisaksofoni

 Kansitaide: Terry Yetton

Kappaleet

1. A Visit to Newport Hospital (Campbell) - 8:25
2. Contrasong (Campbell) - 4:21
3. Boilk (Campbell, Stewart, Brown) - 9:15
4. Long Piece No. 3 (Campbell, Stewart, Brooks) - 20:42

Eloy - Ocean

Ajasta ja paikasta huolimatta saksalaisen Eloy-yhtyeen Ocean ei ole krautrockia. Osuvammin yhtyeen musiikkia voisi kuvata ehkäpä progressiivisen rockin ja space rockin kaltaisilla genreillä. Sinfonisiakin elementtejä viljellään.

Tällä Eloyn arvostetuimpana pidetyllä albumilla yhtye Jürgen Rosenthalin johdolla keskittää huomionsa kylmän sodan hengessä Atlantis-myyttiin. Ocean on siis konseptilevy.

Levy myi ilmestymisensä aikaan Saksassa ilmeisesti peräti viidennesmiljoonan verran, mikä oli kerrassaan erinomainen saavutus saksalaiselta progeyhtyeeltä vuonna 1977.



Eloyn Ocean löysi tiensä levyhyllyyni muistaakseni Progarchivesin selailun perusteella. Albumi oli saanut paljon kehua ja kansikin näytti hienolta. Siispä ostin levyn kesällä 2011.

Toden totta - levyhän oli hyvä. Erityisesti avauspuolisko on hyvinkin svengaavaa hieman hard rockahtavaa ja silti leijailevaa progea. Vaikka Klaus-Peter Matziol ääntää englantia aika kehnosti (mm. kaikki th:t taitavat mennä poskelleen), meno pysyy ylevänä.

Harmillisesti kappaleiden taso laskee biisi biisiltä. Poseidon's Creation on aivan erinomainen ja erityisesti lopun kitarasooloa edeltävä bassokulku groovaa ihan tajuttomasti. Levyn keskivaiheet menevät vielä korvista sisään supielten osoittaessa kattoa, mutta päätöskappale Atlantis' Agony at June 5th - 8498, 13 p.m. Gregorian Earthtime ei vain mielestäni oikein toimi. Alun kahdeksanminuuttinen ambienttunnelmointi on liikaa ja itse kappaleen käynnistyttyä homma ei vain yllä aikaisempien sävellysten tasolle. Ymmärrän kyllä mitä kappaleella Eloy yrittää saada aikaan, mutta en vain pidä tästä ratkaisusta.

Kuitenkin levy on varsin mainio ja on jopa saanut minut innoitettua ostamaan toisenkin Eloy-albumin, Dawnin, joka ei aivan tämän levyn tasolle mielestäni tosin yllä. Kelpo ostos Ocean siis oli aikanaan ja vieläkin minua inspiroi erityisesti groovaavan bassottelun saralla.

Instrumentaatio

• Frank Bornemann: laulu, sähkökitara, akustinen kitara
• Klaus-Peter Matziol: laulu, basso
• Detlev Schmidtchen; urut, syntetisaattori, mellotron, lyömäsoittimet
• Jürgen Rosenthal: rummut, lyömäsoittimet, huilu

 Kansitaide: Wojtek Siundmak

Kappaleet

1. Poseidon's Creation (Eloy) - 11:42
2. Incarnation of Logos (Eloy) - 8:25
3. Decay of Logos (Eloy) - 8:17
4. Atlantis' Agony at June 5th - 8498, 13 p.m. Gregorian Earthtime (Eloy) - 15:38

Genesis - Trespass

Genesis-yhtyeen toinen albumi Trespass edustaa hyvinkin konkreettisesti bändin uutta alkua ja pyrkimystä menestykseen erittäin heikosti myyneen (alle 700 kappaletta) debyyttialbumin jälkeen.

Ennen uutta levytyssopimusta Genesis vetäytyi maalle harjoittelemaan yhtyeenä ympäripyöreitä päiviä. Ahkeruus palkittiin, ja Charisma-yhtiön kanssa solmittu diili tuotti esikoisensa jo 1970 Trespassin muodossa.

Levy ei menestynyt UK:n markkinoilla mainittavasti, eikä sitä usein nykyäänkään erityisemmin arvosteta. Trespass kuitenkin kiipesi Belgian albumilistoilla peräti kärkeen.


Genesis oli minulle useamman vuoden yhtye, jota monien progeihmisten suitsutuksesta huolimatta en kyennyt kuuntelemaan. Kuuntelun esti Peter Gabrielin (ja myös Phil Collinsin melko samanlainsesta) lauluäänestä aiheutunut fyysinen paha olo. Satuin kuitenkin tykästymään jotain kautta kuulemaani Trespass -levyn White Mountainiin ja päätin ostaa kerralla kunnolla Genesistä: Trespassin ja Nursery Crymen.

Tuolloin joulukuussa 2012 kuljin läpi kiirastulen. Kuuntelin nimittäin kumpaisenkin albumin iltasella putkeen ja sen jälkeen huuto-oksensin yöllä runsain mitoin syömääni pullaa vedet silmissä. Olin parantunut ja kykenin tästedes kuuntelemaan Genesistä ilman pahoinvointia.

Tunnen viljalti ihmisiä, jotka eivät erityisemmin Trespassista perusta. Itselleni levy kuitenkin hieman Yes-yhtyeen alkutuotannon tapaan edustaa sellaista hieman söpöä ja viatonta kauneutta. Vaikka kykenen hyvin ymmärtämään, miksi tätä albumia pidetään "juustoisena" tai överinä, itse pidän levyä ennemminkin aitona.

Vaikka White Mountain minut levyyn imaisi kiinni, pidän ehkä eniten Trespassilla jokseenkin samanhenkisestä kolmikosta Looking for Someone, Visions of Angels ja Stagnation. Yhteistä kappaleille on tietynlainen ylevä kehittely. Toki loppualbumikin korvissani kumisee kivasti - siltikin, että The Knife on mielestäni hieman yliarvostettu (ollessaan usein koko albumin ainoa arvostettu kappale) ja eniten sortuu överiyteen.

Trespassilla on toki tietty paikka sydämessäni aiheuttamiensa koettelemusten takia, mutta pidän siis levystä muutenkin. Se on mukavasti jotain kepeästi poikkeavaa myöhempään Gabrielin aikaiseen Genesikseen verrattuna. Ja silti sopivan Genesistä Genesikseksi.

Instrumentaatio

• Peter Gabriel: laulu, huilu, harmonikka, bassorumpu, tamburiini
• Anthony Phillips: kaksitoistakielinen kitara, sähkökitara, dulcimer, laulu
• Anthony Banks: urut, mellotron, piano, kitara, laulu
• Michael Rutherford: kaksitoistakielinen kitara, basso, nailonkielinen kitara, sello, laulu
• John Mayhew: rummut, lyömäsoittimet, laulu

 Kansitaide: Paul Whitehead

Kappaleet

1. Looking for Someone (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 7:06
2. White Mountain (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:45
3. Visions of Angels (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:51
4. Stagnation (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:45
5. Dusk (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 4:15
6. The Knife (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:55