Herbie Hancock - Crossings

Enpä olisi arvannut pitäväni näin paljoa Herbie Hancockin Crossings-levyn kaltaisesta ihan oudosta fuusiojatsista, jos en olisi kuullut Herbie Hancockin Crossings-levyn ihan outoa fuusiojatsia. Tämä Hancockin kokeilullisen kauden toinen albumi on oman Herbie Hancockin kokeilullisen kauden ensimmäinen albumini - sama pätee myös koko legendaarisen jazz-miehen tuotannoon: ensimmäinen albumi kaiken kaikkiaan äijältä siis.

Luonnollisesti olin kuitenkin tietoinen miehen suuresta vaikutuksesta jatsille ja olin jamitellutkin Cantaloupe Islandin tahtiin, mutta koska musiikillinen sivistykseni ei oikein kanna jazz standardien saralla, Hancockiin tutustuminen ei koskaan tuntunut kovin ajankohtaiselta.

Tai näin tilanne ainakin oli tämän vuoden loppuneljännekselle saakka, jolloin jazzharmoniamuurahaisen vahvat leuat ottivat minut niskaperseotteella kantoon, ja lätkäisivät minut kekonsa somisteeksi. Sattumalta pohdiskellessani lääkettä alati pahenneeseen jazzharmoniapuutteeseeni törmäsin itselleni (jazz-sivistyksestäni mainittu yllä) uuteen tietoon: Herbie Hancock on tehnyt  arvostettuja ja pidettyjä fuusiojazzlevyjä. Tämä Crossings sattui vieläpä olemaan varsin edullinen yksilö.

Niinpä tartuin härkää sarvista ja ravistelin rovot kukkarostani erään nettikaupan kassalle. "NYT SITÄ JATSIA", raivosin hurjana; suorastaan sekopäisenä ja sain pelästyneeltä mielikuvitusmyyjältä melkoisen levyn suurin piirtein hintaan 8,95e. Uusi tuttavuus oli (ja on edelleen) aika haastava, kummallinen ja makoisa.

Crossings-levyn (ainakin mitaltaan) rajuimmassa kipaleessa - nimeltään Sleeping Giant - on jos jonkinlaisia miellyttäviä rytmisoitinrytmejä ja sellaisia grooveja, ettei paremmasta väliä. Noin kahdentoista minuutin paikkeilla alkava räyhäkäs bassorouhinnan seuraavalle tasolla levitoima funkihtava groove voisi olla vaikkapa sanakirjassa sanan "funkihtava groove" kohdalla. Mutta sisältää kappale aika outojakin, kenties nukkuvan jättiläisen kuuloisia kohtia, jotka luovat ja tuovat mielenkiintoista (jopa jännittävää) jännitettä groovejen väleille. Jänskästi kappaleen loppu tuo mieleeni vahvasti Henry Cow -yhtyeen Teenbeat-kappaleen. Pitäneekin joskus kuunnella em. kipaleet peräjälkeen.

Aika aavemaisen alun jälkeen varsin seksikkääksi jatsiksi paikoitellen yltyvä Quasar on ehkä ensimmäistä kappalettakin oudompi tuttavuus. Nimittäin silloin kun kappale ei tihku seksikkyyttä, on se hyvin kummallista ja kokeilullista kamaa. Onneksi kokeilullisuus ei tarkoita tässä yhteydessä mielestäni epämiellyttävää tai tylsää. Nähdäkseni Quasar ei jääkkään kokeilullisuuden kuoppiin liiallisesti lymyilemään vaan ennemminkin piipahtaa hakemassa niistä lisäjännitettä. Kuopat eivät ole myöskään liian suuria, vaan tietynlainen etenemisen tunne on kappaleessa alati läsnä - mahdollisesti perkussioidensa rytmikkään käytön takia. Kaiken kaikkiaan kappale tuntuu yllättävänkin lyhyeltä - ehkäpä edellisen jättiläisen rinnalla.

Water Torture ei nimestään huolimatta ole kamala kappale. Varsin kiinnostava se kuitenkin on ja sitä kuunnellessa ymmärtää kyllä, miksi se nimensä on saanut. Jälleen tälle albumille tyypilliseen tapaan kyseessä on miltei räjähtelevien jazz-pläjäysten ja kokeilevan hiippailun vuorottelua. Tämä tosin on mielestäni kappalekolmikon vaikein pala purtavaksi. Lopun hurjat mellotronit silti kuitenkin upposivat mieleeni kertalaakista.

Kyseessähän oli siis mainio lisä hyllyyni.

Instrumentaatio

• Herbie Hancock: piano, sähköpiano, mellotron, perkussiot
• Eddie Henderson: trumpetti,  flyygelitorvi, perkussiot
• Billy Hart: rummut, perkussiot
• Julian Priester: basso-, tenori- ja alttopasuuna, perkussiot
• Buster Williams: sähköbasso, kontrabasso, perkussiot 
• Bennie Maupin: sopraanosaksofoni, alttohuilu, bassoklarinetti, pikkolohuilu, perkussiot 

+

• Patrick Gleeson: Moog-syntetisaattori
• Victor Pantoja: kongat
• Candy Love, Sandra Stevens, Della Horne, Victoria Domagalski, Scott Breach: ihmisääni

Kappaleet

1. Sleeping Giant (Herbie Hancock) - 24:50
2. Quasar (Bennie Maupin) - 7:27
3. Water Torture (Bennie Maupin) - 14:04
   

Return to Forever - Romantic Warrior

Return to Forever -yhtyeen Romantic Warrior oli tehnyt minuun kummittelevan ja kutkuttelevan esivaikutuksen a) levyn nimen, b) yhtyeen nimen, c) kauniin kannen, d) usein esiinpompsahtavuuden ja e) ilmeisen maineikkuuden takia jo useita vuosia ennen suorittamaani ensikuuntelua. Tämä kuuntelu tapahtui kutakuinkin tämän vuoden alkusyksystä saatuani ankaran fuusiojazzkärpäspureman kenties YouTuben mainioimman videon katselemisesta (voin lämpimästi suositella kyseistä "musiikin Vsaucea" kaikille musiikin ystäville).

Niin, pureman sain ja jouduin pettymyksekseni havaitsemaan, ettei levyhyllyni kyennyt riittävästi tarjoamaan helpotusta alati yltyviin makoisan & mehevän jatsin puutteesta kumpuaviin oireisiini. Niinpä tein sen, mitä kuka hyvänsä tilanteessani olisi tehnyt: riipaisin nuorena progejäbänä auki Progarchivesin fuusiojazzosion ja kohtuullisen päällipuolisen silmäilyn perusteella valitsin muutamia ilmeisiä lääkkeitä (alakulo)tilaani. Näin hallinnointini alle päätyi myös tämä aiemmin haamun lailla elämässäni kummitellut aave.

Kuten tavataan sanoa: musiikkibisnes vie ja posti tuo, mut fuusiojatsi mua vain liikuttaa. Tämä on varsin kirjaimellisesti totta, sillä jo levyn avaava Medieval Overture sai varpaani vipeltämään, jalkani hytkymään ja silmäni pyörimään niin vinhasti ympäriinsä, että lähtivät miltei sijoiltaan! "EI SAAKULI, MITÄ TYKITYSTÄ", ajattelin (ainakin uskoisin niin). Ja onnekseni voin todeta, että moinen tykiys kestää levyn loppuun asti.

Koska Romantic Warrior on niin tiukkaa tavaraa, on paljon helpompaa nostaa kohokohtien sijaan levyltä esiin kohtia, jotka eivät säväytä ihan täysillä. Näitä on (juuri tällä hetkellä) noin kahden kappaleen verran: hieman pitkästyttävähkö (muttei missään nimessä kelvoton) kitara- & pianohipelöinti Sorceress ja The Magician, joka kyllä on aika taikuutta, mutta jättää hieman kylmäksi. Lienee paikoin hieman liiankin itseriittoista teknistä tilutusta tottumattomille kuunteluelimilleni, mutta kitara kyllä vaikeroi tässä(kin) sävellyksessä makoisasti.

Mutta tokkiinsa, sananen vielä albumin muustakin sisälmyksestä. Corean korea nimikkokappale on aivan ällistyttävää tavaraa - tyylitajuinen, utuisen leijuva, rehevä ja runsas. Kappaleen yhteen sitova pianoriffi salpaa niin mielen kuin kielen - viikonpäivästä viis. Tässäpä niitä maukkaita jatsiharmonioita riittää lääkkeeksi vaikka mihin vaivaan. Ja se kitarasoolo. Kyllä te tiedätte, mistä puhun, jos tämän kappaleen olette kuulleet.

Valitettavia univaivoja taas saa itselläni aikaan Majestic Dance. Aikaakaan ei kulu makuulle asettumisestani kun tuo the lickiä mukaileva riffihirviökaunotar alkaa kutkuttelemaan aivojeni jalanpohjia, ja se on sitten menoa. Hyvästi yöunet - taas kerran! Olen taas majesteettisten tanssijalkojeni orja. Puuh. Mutta kuinka hupaisan kauniisti kitara ja syntetisaattori keskustelevatkaan! Olen terve vain tullakseni uhratuksi turpean fuusiojatsin alttarille.

Turhaa täytettä ei ole myöskään levyn päättävä kaksiosainen jännitysnäytelmä. Tämä Duel of the Jester and the Tyrant (Part I & Part II) -nimeä kantava sävellys yltyy paikoitellen miltei liian kikkailuksi, mutta onnistuu kuitenkin säilyttämään silmissäni (ja etenkin korvissani) ylevän, hauskan ja kauniin ulkomuotonsa; herkullisia melodioita herkullisten sointujen säestämänä (näillä sanoin voisin kyllä vilpittä koko levyä kuvata).

Murheellisesti tällä hetkellä Romantic Warrior on levyhyllyni ainoa Return to Forever -levyni, mutta tällaiseksi yhtyeen kuudes installaatio tuskin tulee jäämään. Kunhan vain eteen sattuisi muutakin yhtyeen tuotantoa sopuhintaan. Mutta mitä kaikkea muuta jaskaa hyllystäni tätä nykyä löytyykään?


Instrumentaatio 

• Al Di Meola: kitara 
• Chick Corea: kosketinsoittimet
• Stanley Clarke: bassokitara
• Lenny White: rummut, perkussiot  

Kappaleet

1. Medieval Overture (Corea) - 5:14
2. Sorceress (White) - 7:34
3. The Romantic Warrior (Corea) - 10:52
4. Majestetic Dance (Di Meola) - 5:01
5. The Magician (Clarce) - 5:29
6. Duel of the Jester and the Tyrant (Part I & Part II) (Corea) - 11:26
   

Yes - Close to the Edge

Monen mielestä Yes-yhtyeen tuotannon regaali ja magnum opus on ehdottomasti Bill Brufordin lähtöä edeltänyt Close to the Edge -albumi vuodelta 1972. Tämä klassikkolevy nostetaan hyvin usein myös progressiivisen rockin parhaimmistoon (mm. Progarchives-sivulla peräti ykköseksi).

Close to the Edge jatkaa siitä mihin Yes Fragile-levyllä jäi ollen entistäkin kunnianhimoisempi; albumi sisältää myös Yesin ensimmäisen levypuoliskon mittaisen sävellyksen.

Aikanaankin albumi sai ylevää palautetta ja kipusi niin UK:ssa kuin USA:ssa myyntilistojen top vitoseen.

Kuten olen joissain muissa teksteissäni maininnutkin, Yes lukeutuu yhtyeisiin, joihin tutustuin progeinnostukseni alkuaikoina. Kaiketi tämän takia ensikohtaamiseni Close to the Edgen kanssa oli hieman ongelmallinen. Ostin albumin Tampereen Swamp Musicista kesäreissulla 2010 ja voi pojat - en saanut musiikista minkäänlaista otetta. Kertakaikkisesti, pidin nimikkokappaletta lähinnä möykkänä ja And You and I -biisiä tylsänä. Siberian Khatrusta sentään kelpasi kapisille korvilleni alkutahdit.

Aika kului ja vesi virtasi Kokemäenjoessa. Koska tiesin levyn arvostuksesta ja pidin Fragilesta taisin albumia pyörittää soittimessani varsin lukuisia kertoja nauttien ehkäpä kerta kerralta enemmän. Vähitellen juurikin Siberian Khatrun avulla Close to the Edge sai jalkansa mielihyväoveni väliin ja lopulta levy koki Gongin Youn kohtalon (joskaan en ole varma kummasta aloin pitämään aiemmin). Siinä missä Yesin Relayer-albumi innoitti minut lukemaan Tolstoin Sota ja rauha -teoksen, Close to the Edge sai minut tarttumaan Hessen Siddharthaan.

Huomaan usein Close to the Edgeä levysoittimeeni asetellessani pelkääväni edellisen kuuntelukerran olleen se "viimeinen maaginen". Koskaan niin ei ole vielä onnekseni käynyt ja tälläkin kerralla kuuntelukokemus oli aivan pakahduttava. Usein tykkäänkin rinnastaa (ainakin ajatuksen tasolla) Yesin rakkauteen, sillä ne tuntuvat samalta ja kehittyvät jokseenkin samalla tavalla.

Jälleen tälläkin kuuntelukerralla siis Close to the Edge -kappaleen I Get Up, I Get Down -osan lopun jännitteen rakentaminen ja sen vääjäämätön purku purevat mielihyväkeskukseeni, And You and I -biisin slidekitarointi salpaa hengen ja Siberian Khatrun cembalo-osio tuntuu yhdeltä parhaalta koskaan äänitetyltä hetkeltä. Tätä ja paljon enemmän on Close to the Edge.

Lisähöpsäytyksenä voin mainita, kuinka tykkään melodramaattisen ylevästi samaistaa And You and I -kappaleen rakkauselämääni.

And you and I climb crossing the shapes of the morning,
And you and I reach over the sun for the river,
And you and I climb, clearer towards the movement,
And you and I called over valley of endless seas.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: sähkökitara, akustinen kitara: laulu
• Chris Squire: basso, laulu
• Rick Wakeman: Urut, syntetisaattori, mellotron, piano, RMI 368 -kosketinsoitin
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. Close to the Edge (Anderson, Howe) - 18:43
• The Solid Time of Change
• Total Mass Retain
• I Get Up, I Get Down
• Seasons of Man
2. And You and I (Anderson, Howe, Bruford, Squire) - 10:08
• Cord of Life
• Eclipse
• The Preacher, the Teacher
• The Apocalypse
3. Siberian Khatru (Anderson, Howe, Wakeman) - 8:55

Procol Harum - Procol Harum

Rockmusiikin klassikkokappaleihin nykyään luettavan hittisinglensä A Whiter Shade of Pale vanavedessä esikoisalbuminsa julkaissutta Procol Harum -yhtyettä pidetään yhtenä progressivisen rockin syntymiseen vaikuttaneista bändeistä.

Yhtyeen nimi tulee ilmeisesti bändin managerin kaverin kissan nimestä, joskin olen kuullut esitettävän muutamiakin teorioita nimen alkuperästä.

Procol Harum -levyn kansiteksteissä oheistetaan oikeanlaiseen kuuntelumentaliteettiin virittäytymisessä seuraavasti: "To be listened to in the spirit in which it was made."


Tämän toistaiseksi ainoan levyhyllyni Procol Harum -yhtyeen albumin hankin jokseenkin sattumalta syksyllä 2011. En ollut tuntenut oikeastaan minkäänlaista tarvetta albumia kohtaan, mutta tilaisuus teki ostajan, ja bongattuani Procol Harumin monasti mainitsemani porilaisen levydivarin hyllystä, levy tarttui matkaan.

Siitä, etten ole nähnyt tarpeelliseksi täydentää Procol Harum -kokoelmaani ei tule tehdä liian äkäisiä johtopäätöksiä. Procol Harum on oikein hyväntuulista 1967 vuoden kuuloista mehukasta (erityisesti urkujen osalta) sieltä ja täältä lainailevaa psykedeelistä rockia. Sellaista musiikkia, jota hyvinkin voin nähdä itseni kuuntelevan perjantai-illalla nautiskellen miellyttävästä tunnelmasta.

Miksikö sitten en ole muita albumeita Procol Harumilta hankkinut. Noh, syy tähän on tylyn yksinkertainen: aina on ollut jotain tähdellisempää ostettavaa, ja etenkin tätänykyä rahahanani levyhyllyni turvottamiseksi ovat varsin niukat.

Sananen tai pari tästä albumista; erityisesti pidän kappaleesta She Wandered Through the Garden Fence, jossa pop-meininkiin tiputellaan mukavia barokihtavia pätkiä. Mehukkainta antia niin kitaran kuin urunkin osalta taas tarjoillee Cerdes (Outside the Gates Of) -biisi. Täytyy myös ohimennen mainita A Christmas Camelin hieno pianoriffi ja uljas päätöskappale Repent Walpurgis. Muutenkin levy pitää sisällään varsin tarttuvia melodioita.

Harmillisesti 90-luvun lapsena en pääse virittämään itseäni aivan oikeanlaiseen mentaliteettiin, eikä levy tee itseeni niin suurta vaikutusta, mitä se varmasti olisi tehnyt, jos olisin kuullut Procol Harum -albumia ensikertaa vuonna 1967.

Instrumentaatio

• Gary Brooker: piano, laulu
• Robin Trower: kitara
• David Knights: basso
• B.J. Wilson: rummut, lyömäsoittimet
• Matthew Fisher: urut
• Keith Reid: sanat

Kappaleet

1. Conquistador (Brooker, Reid) - 2:42
2. She Wandered Through the Garden Fence (Brooker, Reid) - 3:29
3. Something Following Me (Brooker, Reid) - 3:40
4. Mabel (Brooker, Reid) - 1:55
5. Cerdes (Outside the Gates Of) (Brooker, Reid) - 5:07
6. A Christmas Camel (Brooker, Reid) - 4:54
7. Kaleidoscope (Brooker, Reid) - 2:57
8. Salad Days (Are Here Again) (Brooker, Reid) - 3:44
9. Good Captain Clack (Brooker, Reid) - 1:32
10. Repent Walpurgis (Brooker, Reid) - 5:05

Dave Brock - Earthed to the Ground

Hawkwind-yhtyeen kapteeni Dave Brockin ensimmäinen soololevy Earthed to the Ground ilmestyi vuonna 1984.

Ymmärtääkseni Brock kaavaili soololevyä jo 70-luvun lopulla, jolloin syystä tai toisesta soololevylle kaavailtu materiaali päätyi albumille PXR5. Toinen tietämäni yritys taas tapahtui vuosina 1981-1982, jolloin soololevyviritelmästä kehkeytyi lopulta aikalaisistaan musiikillisesti jokseenkin poikkeava Hawkwind-albumi Church of Hawkwind.

Varsin monotoniselta sekä kosketinvetoiselta Earthed to the Ground albumilta huokuu Brockin kiinnostus elektronista musiikkia kohtaan.

Levyllä on jonkin verran kiinnostavia ideoita, mutta itselleni meno on suurimmalta turhan monotonista. Monet kappaleista ovat erittäin jumittelevia syntetisaattoripörinöitä - mukavia pieninä annoksina, mutta liikaa minulle levyn dominoivana sisältönä. Mainittakoon, että Spirits on Earthed to the Groundin synapöristelyosuuden parhaimmistoa. Se on oikein tunnelmallinen ja mukavan utuinen instrumentaali.

Earthed to the Ground sisältää melko kiinnostavasti lainan juurikin Church of Hawkwind -albumilta: R. F. Kennedyn ja L. H. Osswaldin ampumisten TV-selostuksia hyödyntävä Assasination-biisi on edellä mainitulla albumilla julkaistu nimellä Some People Never Die. Lisäksi Robert Calvertin sanoittama Green Finned Demon -kappaleen erilainen versio löytyy Hawkiwndin aiemmin 1984 vuonna julkaisemalta The Earth Ritual Preview -minialbumilta. Albumilta on myös Hawkwindin 2010 versioima, tämän albumin mittapuulla hyvin rockihtava Sweet Obsession, joka oikeastaan ohjasi minut hankkimaan juuri tämän Brockin sooloalbumeista ensimmäisenä.

Kolmesta omistamastani Dave Brockin soololevystä (mies on soololevyjä laskujeni mukaan väsäillyt tähän päivään mennessä seitsemän) tämä elokuussa 2011 Brockin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ostamani ensimmäinen soololevyistä on valitettavasti mielestäni kehnoin. Earthed to the Ground ei ole kuitenkaan varsinaisesti huono levy, ongelma on lähinnä siinä, ettei se oikein ole minun kuppini teetä, jos näin härski anglismi sallitaan (ja kyllä se blogissani sallitaan).

Instrumentaatio

• Dave Brock: kitara, koskettimet, syntetisaattori, rumpukone, keksipurkki, laulu

Kappaleet

1. Earthed to the Ground (Brock) - 8:26
2. Assasination (Brock) - 4:06
3. Green Finned Demon (Brock, Calvert) - 6:05
4. Spirits (Brock) - 5:33
5. Sweet Obsession (Brock) - 3:15
6. Oscillations (Brock) - 1:48
7. Machine Dreams (Brock) - 3:01
8. Winter of Our Discontent (Brock, Shakespeare) - 2:29
9. On the Case (Brock, Calvert) - 7:07