perjantai 18. joulukuuta 2015

Procol Harum - Procol Harum

Rockmusiikin klassikkokappaleihin nykyään luettavan hittisinglensä A Whiter Shade of Pale vanavedessä esikoisalbuminsa julkaissutta Procol Harum -yhtyettä pidetään yhtenä progressivisen rockin syntymiseen vaikuttaneista bändeistä.

Yhtyeen nimi tulee ilmeisesti bändin managerin kaverin kissan nimestä, joskin olen kuullut esitettävän muutamiakin teorioita nimen alkuperästä.

Procol Harum -levyn kansiteksteissä oheistetaan oikeanlaiseen kuuntelumentaliteettiin virittäytymisessä seuraavasti: "To be listened to in the spirit in which it was made."


Tämän toistaiseksi ainoan levyhyllyni Procol Harum -yhtyeen albumin hankin jokseenkin sattumalta syksyllä 2011. En ollut tuntenut oikeastaan minkäänlaista tarvetta albumia kohtaan, mutta tilaisuus teki ostajan, ja bongattuani Procol Harumin monasti mainitsemani porilaisen levydivarin hyllystä, levy tarttui matkaan.

Siitä, etten ole nähnyt tarpeelliseksi täydentää Procol Harum -kokoelmaani ei tule tehdä liian äkäisiä johtopäätöksiä. Procol Harum on oikein hyväntuulista 1967 vuoden kuuloista mehukasta (erityisesti urkujen osalta) sieltä ja täältä lainailevaa psykedeelistä rockia. Sellaista musiikkia, jota hyvinkin voin nähdä itseni kuuntelevan perjantai-illalla nautiskellen miellyttävästä tunnelmasta.

Miksikö sitten en ole muita albumeita Procol Harumilta hankkinut. Noh, syy tähän on tylyn yksinkertainen: aina on ollut jotain tähdellisempää ostettavaa, ja etenkin tätänykyä rahahanani levyhyllyni turvottamiseksi ovat varsin niukat.

Sananen tai pari tästä albumista; erityisesti pidän kappaleesta She Wandered Through the Garden Fence, jossa pop-meininkiin tiputellaan mukavia barokihtavia pätkiä. Mehukkainta antia niin kitaran kuin urunkin osalta taas tarjoillee Cerdes (Outside the Gates Of) -biisi. Täytyy myös ohimennen mainita A Christmas Camelin hieno pianoriffi ja uljas päätöskappale Repent Walpurgis. Muutenkin levy pitää sisällään varsin tarttuvia melodioita.

Harmillisesti 90-luvun lapsena en pääse virittämään itseäni aivan oikeanlaiseen mentaliteettiin, eikä levy tee itseeni niin suurta vaikutusta, mitä se varmasti olisi tehnyt, jos olisin kuullut Procol Harum -albumia ensikertaa vuonna 1967.


Instrumentaatio

  • Gary Brooker: piano, laulu
  • Robin Trower: kitara
  • David Knights: basso
  • B.J. Wilson: rummut, lyömäsoittimet
  • Matthew Fisher: urut
  • Keith Reid: sanat

Kappaleet

  1. Conquistador (Brooker, Reid) - 2:42
  2. She Wandered Through the Garden Fence (Brooker, Reid) - 3:29
  3. Something Following Me (Brooker, Reid) - 3:40
  4. Mabel (Brooker, Reid) - 1:55
  5. Cerdes (Outside the Gates Of) (Brooker, Reid) - 5:07
  6. A Christmas Camel (Brooker, Reid) - 4:54
  7. Kaleidoscope (Brooker, Reid) - 2:57
  8. Salad Days (Are Here Again) (Brooker, Reid) - 3:44
  9. Good Captain Clack (Brooker, Reid) - 1:32
  10. Repent Walpurgis (Brooker, Reid) - 5:05

torstai 17. joulukuuta 2015

Dave Brock - Earthed to the Ground

Hawkwind-yhtyeen kapteeni Dave Brockin ensimmäinen soololevy Earthed to the Ground ilmestyi vuonna 1984.

Ymmärtääkseni Brock kaavaili soololevyä jo 70-luvun lopulla, jolloin syystä tai toisesta soololevylle kaavailtu materiaali päätyi albumille PXR5. Toinen tietämäni yritys taas tapahtui vuosina 1981-1982, jolloin soololevyviritelmästä kehkeytyi lopulta aikalaisistaan musiikillisesti jokseenkin poikkeava Hawkwind-albumi Church of Hawkwind.

Varsin monotoniselta sekä kosketinvetoiselta Earthed to the Ground albumilta huokuu Brockin kiinnostus elektronista musiikkia kohtaan.

Levyllä on jonkin verran kiinnostavia ideoita, mutta itselleni meno on suurimmalta turhan monotonista. Monet kappaleista ovat erittäin jumittelevia syntetisaattoripörinöitä - mukavia pieninä annoksina, mutta liikaa minulle levyn dominoivana sisältönä. Mainittakoon, että Spirits on Earthed to the Groundin synapöristelyosuuden parhaimmistoa. Se on oikein tunnelmallinen ja mukavan utuinen instrumentaali.

Earthed to the Ground sisältää melko kiinnostavasti lainan juurikin Church of Hawkwind -albumilta: R. F. Kennedyn ja L. H. Osswaldin ampumisten TV-selostuksia hyödyntävä Assasination-biisi on edellä mainitulla albumilla julkaistu nimellä Some People Never Die. Lisäksi Robert Calvertin sanoittama Green Finned Demon -kappaleen erilainen versio löytyy Hawkiwndin aiemmin 1984 vuonna julkaisemalta The Earth Ritual Preview -minialbumilta. Albumilta on myös Hawkwindin 2010 versioima, tämän albumin mittapuulla hyvin rockihtava Sweet Obsession, joka oikeastaan ohjasi minut hankkimaan juuri tämän Brockin sooloalbumeista ensimmäisenä.

Kolmesta omistamastani Dave Brockin soololevystä (mies on soololevyjä laskujeni mukaan väsäillyt tähän päivään mennessä seitsemän) tämä elokuussa 2011 Brockin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ostamani ensimmäinen soololevyistä on valitettavasti mielestäni kehnoin. Earthed to the Ground ei ole kuitenkaan varsinaisesti huono levy, ongelma on lähinnä siinä, ettei se oikein ole minun kuppini teetä, jos näin härski anglismi sallitaan (ja kyllä se blogissani sallitaan).


Instrumentaatio

  • Dave Brock: kitara, koskettimet, syntetisaattori, rumpukone, keksipurkki, laulu

Kappaleet

  1. Earthed to the Ground (Brock) - 8:26
  2. Assasination (Brock) - 4:06
  3. Green Finned Demon (Brock, Calvert) - 6:05
  4. Spirits (Brock) - 5:33
  5. Sweet Obsession (Brock) - 3:15
  6. Oscillations (Brock) - 1:48
  7. Machine Dreams (Brock) - 3:01
  8. Winter of Our Discontent (Brock, Shakespeare) - 2:29
  9. On the Case (Brock, Calvert) - 7:07

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Daevid Allen - Banana Moon

Gong-yhtyeen isän ja Canterburyn koulukunnan syntyynkin vaikuttaneen austraalialaisen Daevid Allenin ensimmäinen soololevy ilmestyi vuonna 1971 nimenään Banana Moon.

Albumilla soittaa niin Gong-yhtyeen sen aikaisia soittajia kuin Daevid Allenin aiemman bändin, legendaarisen Soft Machinen soittoniekkoja. Mukana on myös muuta sekalaista seurakuntaa.

Musiikillisesti Banana Moon sisältää melko epä-yllätyksellisesti suhteellisen samantyyppistä musiikkia kuin saman aikajakson Gong-albumit Camembert Electrique ja Magick Brother, Mystic Sister.


Daevid Allenin Banana Moon päätyi onnekkaasti levyhyllyyni jopa ennen monia Gong-levyjäni. Bongasin albumin kirpputoripöydästä Steve Hillagein Fish Rising -albumin seurana ja etäisesti muistin näiden nimien merkitsevän jotakin - en tuolloin vielä nimittäin ollut aivan täysipäinen Gong-planeetan asukki.

Albumi on varsin raa'asti tuotettu, mutta Allenille tyypillinen elämänilo tursuaa lähes jokaisesta kappaleesta siitä huolimatta. Erityisesti All I Want is Out of Here ja Fred the Fish and the Chip On His Shoulder ovat varsin karua kamaa.

Parasta antia Banana Moonilla on mielestäni erinomainen versio Hugh Hopperin tunteikkaasta Memories-kappaleesta. Sävellys jo itsessään on aivan huikea ja Wyattin laulusuoritus tekee sille ehdottomasti kunniaa. Pidän myös erityisesti iloa tyrskähtelevästä Time of Your Life -biisistä sekä Kevin Ayerisin mainiota lauluääntä hyödyntävästä White Neck Blooze -kappaleesta, jonka loppu on sivumennen sanoen aivan hulvaton. Sanottakoon myös, että levyn loppupuoli menisi itselläni ainakin aika lailla täydestä Gongina.

Laaja vierailukaarti todella antaa mielestäni paljon Banana Moon -albumille - ottamatta mitään pois suurelta sankariltani Daevid Allenilta. Vaikka Banana Moon ei ole aivan niin hyvä albumi kuin sen toivoisin olevan (erityisesti, tai ehkä pikemminkin lähinnä aiemmin mainitsemani raakileet laskevat sen tasoa), se tarjoaa mukavan gongihtavan silmäyksen Allenin Gong-puuhien ulkopuolelle.


Instrumentaatio

  • Daevid Allen: kitara, laulu
  • Archie Legget: basso
  • Robert Wyatt: rummut, laulu
  • Gerry Fields: viulu
  • Barry St. John: taustalaulu
  • Maggie Bell: taustalaulu
+
  • Christian Tritsch: kitara, basso
  • Pip Pyle: rummut
  • Gary Wright: piano
  • Gilli Smyth: avaruuskuiskaukset
  • Nick Evans: pasuuna
  • Kevin Ayers: laulu
 Kansitaide: Didier Léon

Kappaleet

  1. Time of Your Life (Tritsch) - 3:21
  2. Memories (Hopper, Wyatt) - 3:37
  3. All I Want is Out of Here (Tritsch) - 4:48
  4. Fred the Fish and the Chip On His Shoulder (Allen) - 2:27
  5. White Neck Blooze (Allen) - 4:38
  6. Stoned Innocent Frankenstein (Allen) - 3:28
  7. And His Adventures in the Land of Flip (Allen) - 11:44
  8. I am a Bowl (Allen) - 2:46

tiistai 15. joulukuuta 2015

Pink Fairies - Never Never Land

Hawkwindin kanssa läheisissä väleissä ollut ja myöskin Lontoon Ladbroke Grovelta lähtöisin ollut Pink Fairies synnytti esikoislevynsä Never Never Land vuonna 1971. Nämä brittiläisen freak-alakulttuurin keskeiset yhtyeet tekivät toisinaan jopa yhteisiä keikkoja nimellä Pinkwind.

Pink Fairies (kuten nimestäkin on pääteltävissä) rakentui vahvasti Twinkin ensimmäisellä soololevyllä soittaneen Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -yhtyeen ympärille.

Yksi erikoisista piirteistä tässä alkuaikojen Pink Fairies -kokoonpanossa on kaksi rumpalia, Russel Hunterin vaadittua pääsyä mukaan yhtyeeseen.

Tämän protopunkiksikin toisinaan luonnehditun psykedeelistä pauhua sisältävän levykäisen nappasin näppeihini aivan mainiosta porilaisesta levydivarista joskus syksyllä 2011. Levyn hankintaa joudutti luonnollisesti Hawkwind-kytkös (ja kiinnostava levyn kansitaide).

Ensimmäisillä soittokerroilla Never Never Land -levyltä potki erityisesti energinen Do It, jonka energisyyttä ja räjähtävyyttä ensimmäisen raidan asema on omiaan korostamaan. Muistaakseni olen myös alusta alkaen ollut hyvin viehtynyt levyn lopettavaan utuiseen The Dream Is Just Beginning -hymistelyyn.

Albumilla keskeisessä osassa on ensimmäisten kappaleiden joukossa äänitetty pitkä sekoilu Uncle Harry's Last Freak-Out. Kappaletta (erityisesti loppukiihdytystä, herran jestas!) kuunnellessa on vaikea ymmärtää, miksi osa yleisöstä piti levyä hieman vaisuna. Tosin en luonnollisestikaan ole nähnyt yhtyettä livenä. Kappaleen keskeistä taustaa vasten saattaa kuulostaa kummalta, että itse en useista levyn ystävistä poiketen Harrin viimeisiä sekoiluja aivan niin korkealle nosta, vaikka hyvähän biisi sekin on.

Juuri nyt minun mielestäni levyn parhaimmistoa edustavat mukavan leijaileva Heavenly Man, varsin positiivisia viboja välittävä nimikkokappale Never Never Land ja jo aiemmin kehumani The Dream Is Just Beginning. Viehtymykseni albumikokonaisuutta piristäviin lyhyisiin välikappaleisiin saa minut myös nauttimaan lyhyestä varsin raskaasta Thor-kappaleesta varsin paljon.

Never Never Land on mielestäni varsin ylivoimaisesti paras kolmesta ensimmäisestä Pink Fairiesin albumista (muita en tosin omista). Täytyy myös mainita, että vaikka yhtyettä toisinaan protopunkiksi luonnehditaan, varsinkaan Never Never Land (mutteivat kyllä seuraavat kaksikaan albumia) ole missään nimessä mitään geneeristä soittotaidotonta rymistelyä (mitä punk on mielestäni pahimmillaan), vaan levy sisältää tasokasta soitantaa ja mielenkiintoisia sovituksellisia ratkaisuja. Kappalemateriaalikin on varsin laajaa rouheasta rockista tunnelmointiin.


Instrumentaatio

  • John Alder (Twink): rummut, laulu
  • Paul Rudolph: kitara
  • Duncan Sanderson: basso, laulu
  • Russel Hunter: rummut
 Kansitaide: John Kosh

Kappaleet

  1. Do It (Sanderson, Hunter, Rudolph, Alder) - 4:04
  2. Heavenly Man (Alder) - 3:32
  3. Say You Love Me (Pink Fairies) - 3:49
  4. War Girl (Alder) - 4:12
  5. Never Never Land (Pink Fairies) - 6:42
  6. Track One, Side Two (Pink Fairies) - 4:39
  7. Thor (Alder) - 0:58
  8. Teenage Rebel (Pink Fairies) - 5:19
  9. Uncle Harry's Last Freak-Out (Pink Fairies) - 10:40
  10. The Dream Is Just Beginning (Alder) - 1:10

maanantai 14. joulukuuta 2015

Hawkwind - Hawkwind

Lontoon Ladbroke Grovelta ponnistanut Hawkwind puski maailmaan ensimmäisen albuminsa perustamistaan seuranneena vuonna 1970.

Hawkwind-levyä äänitettiin yhteensä tuottaja Dick Taylorin (The Pretty Thingsistä) mukaan vajaan viikon, josta yli puolet käytettiin Hurry on Sundown -kappaleeseen. Kaikki ensimmäisen ja viimeisen kappaleen väliset biisit taas on leikelty erilleen pitkästä psykedeelisestä live in studio -jamista.

Musiikkilehdistössä oltiin innostuneita Hawkwindin freesistä spacke rockia osaltaan synnyttäneestä näkökulmasta, vaikkei levy myyntimenestys ollutkaan.

We weren’t influenced by anybody actually. When we first started getting the band together I don’t think we had any influences, ’cause we were just doin’ sort of weird, spacey stuff. - Dave Brock
Tämä kitaristi-laulaja (ei tuolloin vielä yhtyeen nokkamies) Dave Brockin retrospektiivinen muistelo kiteyttää varsin hupaisasti levyn tunnelman: outoa avaruusmeininkiä. Olen kuitenkin toisista lähteistä (tiedä sitten ovatko yhtä luotettavia) erityisesti Saksan krautrock-puuhastelun ja jossain määrin Pink Floydinkin olleen Hawkwindin musiikin innottajina, vaikka eittämättä Hawkwind kyllä oman tyylinsä löysi varsin vikkelästi.

Quark, Stranges and Charm -kirjoitukseni yhteydessä käsittelinkin jo tämänkin levyn hankinnasta, joten eipä siitä paljoa enempää tässä. Muistan hämmästelleeni Hawkwind-albumin hieman "space folkahtavaa" (etenkin ensimmäisen ja viimeisen kappaleen kohdalla, kiitos Dave Brockin katusoittajataustan) tuntua tuoreeltaan, sillä se ei kovin hyvin sopinut aiemman kuulemani tuotannon perusteella Hawkwindista luomaani käsitemalliin.

En enää tätä nykyä ole aivan varma kuinka hyvä tämä levy oikeasti (ihan kuin tietäisin muissakaan tapauksissa, eihän tämä kovin objektiivista touhua ole tämä musadiggailu) on, sille se on kasvanut niin lujasti kiinni minuun. Hatara muistikuva minulla on, että albumia ensikertoja soittimessani pyöritellessäni en juurikaan käsittänyt Hawkwind-albumin psykedeelistä sisältöä, eli valtaosaa albumista. Toisin on nykyään, joskin edelleen nautin suuresti myös levyn kurinalaisemmasta sisällöstä; Dave Brockin katusoittajauraa heijastelevista Hurry On Sundownista ja Mirrof Of Illusionista, jälimmäisestä vielä ensimmäistä enemmän. Brock muuten käsittääkseni jättäytyi toisinaan näinä Hawkwindin alkuaikoina keikoilta juurikin katusoittohommiin, sillä ne tuottivat paremmin rahaa.

Nykyään levyn ehdotonta huippua itselleni edustaa ehdottomasti henkeäsalpaavaksi yltyvä Seeing It As You Really Are. Erityisesti Dick Taylorin läsnäoloa kuumotelleen Huw Lloyd-Langtonin kitarasoolon yltyessä huippuunsa, myös Hawkwind-albumi saavuttaa kohokohtansa. Toki muidenkin soittoniekkojen soitto sujuu sukkelasti.

Levyn tunnelma on kauttaaltaan varsin hurmaava musiikin siirtyillessä hurjasta letkeästä läpsyttelystä psykedeeliseen pahtoon - ja takaisin. Poimin melkeinpä poikkeuksetta tämän Hawkwindin esikoislevyn soittimeeni varsin mieluusti ohitse Pink Floydin alkuaikojen tuotannon. Sellainen mies minä olen.


Instrumentaatio

  • Dave Brock: laulu, kitara, koskettimet, huuliharppu
  • Nik Turner: saksofoni, huilu, laulu
  • Huw Lloyd-Langton: kitara, laulu
  • John A. Harrison: basso, laulu
  • Dik Mik: syntetisaattori
  • Terry Ollis: rummut
 Kansitaide: Arthur Rhodes

Kappaleet

  1. Hurry On Sundown (Brock, Hawkwind) - 4:50
  2. The Reason Is? (Brock, Hawkwind) - 3:30
  3. Be Yourself (Brock, Hawkwind) - 8:09
  4. Paranoia – Part 1 (Brock, Hawkwind) - 1:04
  5. Paranoia – Part 2 (Brock, Hawkwind) - 4:11
  6. Seeing It As You Really Are (Brock, Hawkwind) - 10:43
  7. Mirror Of Illusion (Brock, Hawkwind) - 7:08

torstai 10. joulukuuta 2015

Camel - Mirage

Mirage on Camel-bändin toinen albumi. Se julkaistiin vuonna 1974.

Mirage levy sisältää Camelin ensimmäiset hieman pidemmät sävellykst sekä ensimmäistä kertaa esittelee yleisölle Latimerin huilutaidot. Tyylillisesti albumi jatkaa pitkälti siitä, mihin debyytti jäi ollen jokseenkin hiotumpi vahvempien sävellysten ansiosta.

Levy sai oikein hyvän vastaanoton musiikkilehdistössä, muttei yltänyt UK:n myyntilistoille yllätyksellisesti ollenkaan. USA:ssa Mirage kuitenkin nousi parhaimmillaan sijalle 149.



Tämä levyhyllyyni toisena Camelina kaiketi alkuvuodesta 2011 tallustellut Mirage on mielestäni Camelia liki parhaimmillaan. Levyn kaikki kappaleet ovat ehtaa klassikkomateriaalia, eivätkä syyttä. Vaikka (Camelille tyypillisesti) keskinkertainen laulusuoritus hieman nakertaa Freefallia, se on levyn kolmesta laulantaa sisältävästä ainoa, jossa näin käy.

Olen aina jostain syystä kuitenkin (varsin kohtuuttomasti) ajatellut Miragen sisältävän kaksi timanttia ja lopun olevan filleriä. Oikeasti asian laita ei ole näin, ja etenkin aivojeni fillereiksi leimaamat instumentaalit Supertwister ja Earthrise ovat erinomaisen hyviä kappaleita per se. Niiden onnettomuudeksi koituu kuitenkin armottoman hyvät Camelin ensimmäiset pitkähköt palat: Latimerin Nimrodel/The Procession/The White Rider ja yhteissävellys Lady Fantasy.

Kuten varmasti monella Cameliin (ja Mirageen) tutustujalla Lady Fantasy on se kappale, joka potin vie kotiin. Näin oli myös minulla (mitä nyt natiseva hi-hatin pojin risoo hieman) ja edelleen saan melkoiset kylmät väreet kun finaali räjähtää käynnin "Oh Lady Fantasy, I love you" -fraasin jälkeen. Hitaasti mutta varmasti kerrassaan taianomaisesti (ja tsiljoona kertaa paremmin kuin elokuvatrilogia) Taru sormusten herrasta -fiiliksen vangitseva Nimrodel/The Procession/The White Rider on kuitenkin noussut kirjoissani tämän levyn kohokohdaksi. Erityisesti The Procession -osaa pidän sävellyksen kannalta aivan nerokkaana ja hienosti se luo kontrastia niin varsinaiseen loppuosaan kuin koko levyyn.

Jälleen kerran, kuten muulloinkin kun on Camelista puhe, Andy Wardin rumpalointi on suoranaista riemua korvilleni. Mies pitää kuulijan alituisesti varpaillaan oveline pikku temppuineen koko levyn ajan. Luonnollisesti myös muun yhtyeen musisoinnin taso on kova ja Doug Fergusonin taustalle jäyttäytyvän ja yhtyeen päätähdille, Peter Bardensille ja Andrew Latimerille tilaa jättävä basson soitanta on omiaan tekemään levyn yleissoinnista erityisen mehevän.

Jos Camel ei olisi äänittänyt Richard Sinclairilla vahvistettua Rain Dances -albumia, Mirage olisi varmasti mielestäni yhtyeen katalogin huippu. Lähelle se pääsee nytkin ja ehkäpä sitä kuuntelen jopa Rain Dancesia useammin.


Instrumentaatio

  • Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet
  • Peter Bardens: urut, sähköpiano, minimoog-syntetisaattori, mellotron, laulu
  • Andrew Latimer: kitara, huilu, laulu
  • Doug Ferguson: basso
 Kansitaide: Modula

Kappaleet

  1. Freefall (Bardens) - 5:52
  2. Supertwister (Bardens) - 3:18
  3. Nimrodel/The Procession/The White Rider (Latimer) - 9:16
  4. Earthrise (Bardens, Latimer) - 6:40
  5. Lady Fantasy: Encounter/Smiles for You/Lady Fantasy (Bardens, Ferguson, Latimer, Ward) - 12:43

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Emerson, Lake & Palmer - Emerson, Lake & Palmer

Progressiivisen rockin arkkityypiksi (niin hyvässä kuin pahassa) usein identifioitavan yhtyeen, brittiläisen supergroup Emerson, Lake & Palmer -trion (usein lyhennetään ELP) esikoisalbumi saapui sulostuttamaan maankamaraa vuonna 1970.

Jokainen yhtyeen jäsenistä oli varsin nimekäs jo ennen ELP:n perustamista; Keith Emerson The Nice -yhtyeestä, Greg Lake King Crimsonista ja Carl Palmer Atomic Roosterista ja The Crazy World of Arthur Brown -yhtyeestä. Palmerin tilalle tosin alun perin kaavailtiin Jimi Hendrixin rumpalia Mitch Mitchelliä.

USA:ssa albumi nousi (mahdollisesti Lucky Man -singlen avustuksella) 18. ja UK:ssa jopa neljänneksi.

ELP on tunnetusti yhtye, joka yleensä herättää vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Näin ei ole kuitenkaan oikein itseni kanssa vaan ELP:n "mieto" yliampuvuus lähinnä huvittaa ja levystä riippuen musiikki maittaa vaihtelevissa määrin. Tämä Tarkus-albumin innoitamana syksyllä 2011 ostamani progen kolossin debyyttilevy kuuluu mielestäni ehdottomasti maittavimpaan kastiin.

Emerson, Lake & Palmer -albumin salaisuus suosikki ELP-levyni -aseman kahmimisessa on sen tasaisuus - albumi on ainoa omistamastani neljäestä Emerson, Lake & Palmerin levystä, jolla ei ole makuuni huonoja tai muuten levykokonaisuutta pilaavia kappaleita. Sen lisäksi jokainen tämän levyn kappaleista on vieläpä varsin erinomainen.

Erityisesti levyllä korvilleni maittaa ELP:n rouhea versiointi ukrainalaisen säveltäjä Béla Bartókin sävellyksestä Allegro Barbaro (tällä levyllä nimellä The Barbarian). Tämän lisäksi levyn kohokohtiin nostaisin Emersonin pianotaiturointia parhaimmillaan sisältävän Take a Pebblen, joka lienee ainoa koskaan kuulemani kappale, jossa pianosointuja soitetaan plektralla.

Muutamia kyseenalasia paloja albumi toki sisältää. Emersonin soolopala The Three Fates pyörii liiallisuuden rajamailla pysyen kuitenkin mielestäni mukavuusalueen sisäpuolella, Tank-kappaleen rumpusoolo on borderline-perusteltu erinomaisen varsinaiseen kappaleeseen takaisinsiirtymän pelastaessa tilanteen ja Lucky Manin lopun syntetisaattorisoolo on mielestäni aina ollut jokseenkin päälleliimatun olonen. Levyn lyriikkapuoli ei myöskään ole mielestän missään nimessä ainakaan levyn meriitteihin luettavissa. Nämä seikat eivät kuitenkaan likimainkaan onnistu tuhoamaan mainion Emerson, Lake & Palmer -albumin kuuntelukokemustani.

Koska tämä levy todella on supertriolta suosikkini, sitä tulee kuunneltua ylivoimaisesti eniten. Luonnollisesti kolme seuraavaakin levyä sisältävät hienoja hetkiä, mutta niitä vastapainottaa kurjasti myös tylsyyttä tai liiallisen överiä överiyttä huokuvat levyn osaset. Tätä albumia olen myös kerrasta toiseen suositellut kokeiltavaksi ihmisille, jotka eivät vaikkapa Brain Salad Surgery -albumista välitä.


Instrumentaatio

  • Keith Emerson: piano, urut, Moog-syntetisaattori, klavinetti
  • Greg Lake: laulu, basso, sähkökitara, akustinen kitara
  • Carl Palmer: rummut, lyömäsoittimet
 Kansitaide: Nic Dartnell

Kappaleet

  1. The Barbarian (Bartók, Emerson, Lake & Palmer) - 4:32
  2. Take a Pebble (Emerson, Lake & Palmer) - 6:00
  3. Knife-Edge (Janáček, Bach, Emerson) - 7:07
  4. The Three Fates (Emerson) - 8:08
    • Clotho - 1:48
    • Lachesis - 2:43
    • Atropos - 3:15
  5. Tank (Emerson, Palmer) - 12:18
  6. Lucky Man (Lake) - 4:36

maanantai 7. joulukuuta 2015

Love - Four Sail

Laulaja-lauluntekijä Arthur Leen luotsaaman 60-luvun lopun keskeisimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuneen Love-bändin neljäs studioalbumi, Four Sail julkaistiin 1969.

Ennen Four Sail -albumin äänittämistä Lee oli hajottanut yhtyeen ja kasannut sen uudestaan ollen itse ainoa jäsen aikaisemmasta yhtyeen menestysalbumi Forever Changesin äänisttäneestä kokoonpanosta. Tämä muutos vei Lovea jonkin verran aiemmasta folk rock-orientaatista kohti blues rockia.

Albumi oli parhaimmillaan USA:n myyntilistoilla 102. - ironisesti huomattavasti korkeammalla sijalla kuin klassikkona pidetty Forever Changes.

Tutustuin Loveen samaisella kerralla kun törmäsin Osamu Kitajimaankin. Selailin siis mielenkiintoisten levynkansithumbnailien musiikkia YouTubessa ja satuin törmäämään Lovelta juurkin Four Sail -albumiin. Olin aivan myyty jo kauniin kolossaalisen August-kappaleen ensimmäisessä säkeistössä. Nopeasti oli myös levy myyty LevykauppaX:stä.

Harmillisesti koko levy ei ole samaa mainiota psykedeelistä rockia kuin tämä aivan erinomainen August. Herkän hienostunut I'm With You (ehkä vieläpä Augustia enemmän), rock-balladi Dream ja hienosti kulkekeva kaihoisa Nothing kyllä kutkuttelevat samoja korvien makuhermoja kuin tuo impulsiiviseen ostopäätökseen johtanut kappalekkin, mutta joltain osin levy ei vastannut (kohtuuttoman kovia) odotuksiani - erityisesti Your Friend And Mine - Neil's Song melkeinpä ärsyttää kahden mestariteoksen välissä. Loppu materiaali onneksi on varsin tasavahvaa.

Kuitenkin jo tuon August, I'm With You, Dream ja Nothing -nelikon ansiosta levy oli kirjoissani varsin hyvä ostos. Nämä ovat myös ne kappaleet, jotka minut saavat Four Sailin soittimeen asettamaan, vaikka en kyllin voi korostaa, että levy on oikeasti varsin tasavahva teos.


Instrumentaatio

  • Arthur Lee: kitara, piano, kongat, huuliharppu, laulu
  • Jay Donnellan: kitara
  • Frank Fayad: basso, laulu
  • George Suranovich: rummut, laulu
+
  • Drachen Theaker: rummut
 Kansitaide: Peter Schaumann

Kappaleet

  1. August (Lee) - 5:09
  2. Your Friend and Mine - Neil's Song (Lee) - 3:47
  3. I'm With You (Lee) - 2:45
  4. Good Times (Lee) - 3:32
  5. Singing Cowboy (Lee, Donnellan) - 4:50
  6. Dream (Lee) - 2:52
  7. Robert Montgomery (Lee) - 3:38
  8. Nothing (Lee) - 4:48
  9. Talking in My Sleep (Lee) - 2:49
  10. Always See Your Face (Lee) - 3:23

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kevin Ayers - Bananamour

Entisen Soft Machine -basistin, laulaja lauluntekijä Kevin Ayersin neljäs soololevy Bananamour julkaistiin vuonna 1973.

Bananamour oli suurelle yleisölle jokseenkin helpommin lähestyttävää musiikkia Ayersin aikaisempiin levyihin verrattuna. Se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin Ayersin parhaana pidetty albumi Whatevershebringswesing - Bananamourin edeltäjä.

Ayersin uudessa (käsittääkseni basisti Archie Leggetin mukaan nimetyssä Archibald-nimisessä kiertueyhtyeessä soitti kitaraa tuolloin tulevaisuudessa Gongiin siirtynyt Steve Hillage.


Päädyin ostamaan Bananamour-albumin kovaan Canterbury-kuumeeseeni alkukesällä 2013 yleisten ohjeiden vastaisesti. Canterbury-orientoituneille musiikki-ihmisille nimittäin kuulee usein suositeltavan Kevin Ayersin kolmea ensimmäistä albumia, mutta Steve Hillagen läsnäolo tällä levyllä oli tarpeeksi suuri vaikutin hylätä ohjeet. Mahdollisesti tämä oli hienoinen munaus, sillä Bananamour ei juurikaan canterbury scenen musiikkia muistuta.

Levy alkaa lupaavasti leppoisella Don't Let It Get You Down (For Rachel) -viisulla, jota seuraa kerrassaan hulppea Steve Hillagen kitaravirtuositeettia esittelevä Shouting in a Bucket Blues. Valitettavasti kahden erinomaisen kappaleen jälkeen levyn taso mielestäni laskee jonkin verran, eikä palaa enää aivan aiemmalle tasolle takaisin.

Bananamour-albumin toinen puoli on vielä jokseenkin ensimmäistä rauhallisempi ja seesteisempi. Tässä suuren poikkeuksen tekee aivan pöhkö ja mahtipontinen Beware the Dog, joka päättää levyn mitä eriskummallisimmalla tavalla. Ja kyllähän Decadence parhaimmillaan yltyy varsin miellyttävään psykedeliointiin. Kuriositeettina täytynee myös mainita Oh! Wot A Dream -kappaleen olevan tribuutti brittipsykedelian keskeiselle hahmolle, Syd Barretille.

Vaikka Kevin Ayersin persoonasta ja persoonallisesta lauluäänestä pidänkin, Bananmour on aina ollut minulle pienimuotoinen pettymys. Albumin alun mainioista biiseistä hieman laskeva laulujen taso alleviivaa entuudestaan kuuntelukokemukseni hienoista mollivoittoisuutta. Levy on kuitenkin ihan hyvä, mutta en vain juuri koskaan oikein ole sellaisella tuulella, että erityisemmin Bananamouria kaipaisin. En sitä kuitenkaan virheostokseksi laske.


Instrumentaatio

  • Archie Legget: basso, laulu
  • Eddie Sparrow: rummut, lyömäsoittimet
  • Kevin Ayers: kitara, laulu
  • Robert Wyatt: laulu
  • Steve Hillage: kitara
+
  • Doris Troy: taustalaulu
  • Liza Strike: taustalaulu
  • Barry St. John: taustalaulu
  • Mike Ratledge: urut
  • Howie Casey: tenorisaksofoni
  • Dave Caswel: trumpetti
  • Lyle Jenkins: baritonisaksofoni
  • Ronnie Price: piano
  • Tristam Fry: lautaset
 Kansitaide: Bob Lawrie

Kappaleet

  1. Don't Let It Get You Down (For Rachel) (Ayers) - 4:04
  2. Shouting in a Bucket Blues (Ayers) - 3:45
  3. When Your Parents Go to Sleep (Ayers) - 5:47
  4. Interview (Ayers) - 4:43
  5. Internotional Anthem (Ayers) - 0:43
  6. Decadence (Ayers) - 8:05
  7. Oh! Wot A Dream (Ayers) - 2:48
  8. Hymn (Ayers) - 4:35
  9. Beware of the Dog (Ayers) - 1:25

lauantai 5. joulukuuta 2015

Twink - Think Pink

Muun muassa The Pretty Things - ja Tomorrow-yhtyeestä tutun John "Twink" Alderin 60-luvun psykedeliaa heijastellut ensisoololevy julkaistiin vuonna 1970.

Albumilla vieraili mainitsemisen arvoisesti Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -ryhmän soittajia, Tyrannosaurus Rexistä potkut saanut Steve Peregrin Took sekä Twinkin kanssa Tomorrowissa soittanut John "Junior" Wood.

Mahdollisesti varsin laajan soittajakaartin takia levyn materiaali ei ole kovinkaan yhdenmukaista ja kappaleet eroavat toisistaan runsaasti tunnelmaltaan ja tyyliltään.

Olin keväällä 2013 syystä tai toisesta kiinnostunut Twinkistä (en välttämättä suosittele tuota taiteilijanimeä googlen kuvahaulla haettavaksi), mutta erityisesti kiinnostustani syvensi bongattuani Twinkin ja Yes-kitaristi Steve Howen yhdistäneen linkkin, Tomorrow-yhtyeen. Alun perin törmäsin tähän birttiläisen psykedelian ja UG-skenen hahmoon muistaakseni Pink Fairies -yhtyeen kautta, ja jostain syystä halusin perehtyä myös miehen muuhun tuotantoon. Näitä polkuja pitkin päädyin Think Pink -albumin ostamaan tuona keväänä.

Think Pink sisältää mielestäni kaksi aivan timanttista kappaletta. Twinkin ja Juniorin edellisestä Aquarian Age -projektista periytyvä Ten Thousand Words in a Cardboard Box on oikein mieltä syleilevää psykedeelistä rokkia parhaimmillaan. Toinen timantti taas on herkkä sanoiltaan joko äärimmäisen koskettava ja diippi tai sitten vain aivan korni (itse tietenkin kallistun ensimmäiseen) Tiptoe on the Highest Hill. Myös Suicide pääsee hyvin lähelle levyn huipputasoa.

Think Pink pitää psykedeelisissä sisuksissaan myös vähemmän hyvää, mutta silti hyvää hieman ehkä vuodeksi 1970 ajastaan jäljessä olevaa psykedeelistä rockia. Erityisesti Rock an' Roll the Joint sopii tähän kategoriaan.

Levyllä on myös suorastaan möykäksi laskettavaa sekoilua. Ääriesimerkiksi voisin nostaa melkoisen rymistelyn nimeltä Mexican Grass War. Valitettavasti melupuoli ei oikein kutkuta oikeita mielihyvähermojani, vaan osuu lähinnä mielipahahermoihini. Hieman möykkää on myös kumpikin Peregrin Tookin ehkä vähän monty pythonmainen kontribuutio, mutta nämä kyllä ovat albumin (ja minun) onneksi ihan viihdyttäviä.


Instrumentaatio

  • Twink: akustinen kitara, rummut, laulu
  • Wally Allen: piano
  • Mick Farren: laulu
  • Boss Goodman: laulu, lyömäsoittimet
  • John "Honk" Lodge: basso
  • John Povey: sitar, mellotron
  • Viv Price: rummut
  • Paul Rudolph: akustinen kitara, sähkökitara, vibrafoni, laulu, lyömäsoittimet, kello
  • Silver: laulu, lyömäsoittimet
  • Steve Peregrin Took: keijutorvi, laulu, lyömäsoittimet, sähkökitara
  • Victor Unitt: sähkökitara
  • John "Junior" Wood: basso
 Kansitaide: Hipgnosis

Kappaleet

  1. The Coming of the Other One (Twink) - 3:39
  2. Ten Thousand Words in a Cardboard Box (Twink, Junior) - 4:29
  3. Dawn of Magic (Twink) - 1:44
  4. Tiptoe on the Highest Hill (Twink) - 5:18
  5. Fluid (Twink) - 4:03
  6. Mexican Grass War (Twink) - 5:28
  7. Rock an' Roll the Joint (Twink) - 2:29
  8. Suicide (Twink) - 4:23
  9. Three Little Piggies (Twink, Took) - 3:12
  10. The Sparrow is a Sign (Twink, Took) - 2:22

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Can - Monster Movie

Monster Movie on aivan hyvän länsisaksalaisen krautrockyhtye Canin esikoislevytys vuodelta 1969.

Kölniläisyhtye uskoi kollektiivisen ja spontaanin säveltämisen voimaan ja runsaaseen toistoon ja näistä kumpaakin levyltä löytyy. Canin musiikissa on lukemani mukaan kuultavissa myös basisti Holger Czukayn ja kosketinsoittaja Irmin Schidtin opiskelu maineikkaan säveltäjä Karlheinz Stockhausenin oppilaina.

Yhtye oli julkaissut aiemmin jo pari singleä ja Monster Movie -levyn oli tarkoitus olla näihin verrattuna jokseenkin helpommin lähestyttävissä.


Kiinnostuin jokseenkin jonkin verran muistaakseni krautrockista muistaakseni alkuvuodesta 2013. Olin jo aikaisempana vuonna nirhaissut genren pintaa Canin levyllä Future Days, mutta se ei kutkutellut (eikä ole edelleenkään) mitenkään mahdottomasti makuhermojani. Tuona talvisena helmikuuna Monster Movie ja Tago Mago -levyn myötä löysin kaiketi krautista sen mitä etsinkin.

Monster Movie saattaa olla suosikki krautlevyistäni. Tunnelma koko levyllä on hyvin intensiivinen ja kulminoituu varsin rujosti rypistyvään Yoo Doo Right -kappaleeseen. Suosikkini levyllä on kylläkin Canin mainion aaltoileva versiointi perinteikkäästä englantilaisesta lastenlorusta Mary, Mary, Quite Contrary. Myös Outside My Door on kerrassaan upea - erityisesti Michael Karolin kitaran osalta.

Koko yhtyeen soitantaa ei voi kuin ihailla. Monster Moviella soittaa erittäin orgaanisesti ja kollektiivisesti toisiaan täydentävä yhtye. Erityisesti levyn jälkeen Canista (väliaikaisesti) poistuneen Malcolm Mooneyn laulutyöskentely ansaitsee mielestäni erityishuomiota.

En kuitenkaan identifioidu kovin krautmieheksi etenkään nykypäivänä. Krauttia tulee siis kuunneltua harvakseltaan, mutta oikealle päälle sattuessani olen varsin iloinen levyhyllyni kokeellisen saksalaisen rockin antimista.


Instrumentaatio

  • Irmin Schmidt: koskettimet
  • Jaki Liebezeit: rummut
  • Holger Czukay: basso
  • Michael Karoli: kitara
  • Malcolm Mooney: laulu

Kappaleet

  1. Father Cannot Yell (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 7:06
  2. Mary, Mary So Contrary (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 6:21
  3. Outside My Door (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 4:11
  4. Yoo Doo Right (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 20:27