King Crimson - Lizard

King Crimson julkaisi kolmannen studioalbuminsa vielä samana yhtyeelle hankalana vuonna kuin toisensakin, 1970. Tämä Lizard oli loikka uuteen: aiempaan materiaaliin verrattuna vaikutteet painottuivat selvästi vahvemmin  klassisen musiikin ja jazzin suuntaan.

Levy sai melko kahtiajakautuneen vastaanoton osan ihmisistä pidettyä muutoksesta ja osan taas ei. Robert Fripp itse on retrospektiivisesti kertonut pitävänsä albumia kuuntelukelvottomana ja pitävänsä siitä tykkääviä ihmisiä kummallisina.

Listoilla Lizard pärjäsi aiempia selvästi kehnommin ollen UK:ssa parhaimmillaan 29. ja USA:ssa 113.

Lizard lukeutuu niin King Crimson- kuin ylipäätään levysuosikkieni kunniakkaaseen joukkoon ja täten kaiketi itse lukeudun kunnianarvoisan Robert Frippin kirjoissa pöhköksi. Samapa tuo. Vaikka monet levyä "vastustavat" henkilöt tuntuvat pitävän Lizadista pitämistä hankittuna makuna, oma Lizard-lempeni on roihunnut ensikuulemasta alkaen.

Lizard on oman King Crimson -kokemukseni perusteella aika epä-King Crimson. Robert Frippin kitaravirtuositointi on pienessä osassa, painostavuus on vähäisempää ja levyllä flirttaillaan poikkeuksellisen estoitta jazzin ja klasarin suuntaan rockin jäytäessä seinäruusuna kynsiään. Tällä tavoin saavutettu lopputulos on maaginen.

Lizardin kappalemateriaali on laadultaan aivan timanttinen ja kappale toisensa jälkeen vain kilvoittelee paremmuudella. Circus lyö pöytään jo aikamoiset mellotron-valttikortit ja tunnelmajokerit, mutta tämän levyn korttipakkaan on taidettu sekoittaa vain ässiä ja jokereita. King Crimsonin kaunein yksittäinen sävellys Lady of the Dancing Water on myös kerrassaan häikäisevä (kuten koko levy, jos et sitä jo hoksannut). Lizard-kappale täydentää lopussa värisuoran ja Yesistä vierailevan Jon Andersonin lauluesitys teoksen ensimmäisessä osassa on miehen parhaimmistoa.

Levyn tähtiin kuuluu myös korostamisen arvoisesti Mel Collins ja vieraileva puhallinmiehistö Robin Miller, Marc Charig ja Nick Evans. Myös Keith Tippett loistaa toisinan melkoiseksi free jazziksi yltyvän sormiointinsa kanssa erityisesti Happy Familyllä. Itse pidän myös Gordon Haskellin laulannallista läsnäoloa hyvin onnistuneena, vaikka tämä on lukemani mukaan yksi levyn eniten kritisoituja piirteitä - olen kuullut Haskellin laulua kutsuttavan vanhan hipin mölinäksi. Melkoista rienausta!

Vaikka levyhyllyyni Lizard mateli vasta 2012 kesällä, oli se jo useasti Red ja Discipline levyjen kanssa lainassa Porin kaupunginkirjastosta King Crimsonin löytämiseni jälkeen 2010. Tuolloin 2010 Lizard asetti sellaisen riman, jonka ylittämiseen (hipoen sitä rimaa taikka ei) vain harva levy myöhemmin on pystynyt.

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara, mellotron, syntetisaattori, urut
• Peter Sinfield: sanoitukset, VCS3-syntetisaattori
• Mel Collins: saksofoni, huilu
• Gordon Haskell: basso, laulu
• Andy McCulloch: rummut

+

• Keith Tippett: piano, sähköpiano
• Robin Miller: oboe, englannintorvi
• Marc Charig: kornetti
• Nick Evans: pasuuna
• Jon Anderson: laulu

 Kansitaide: Gini Barris

Kappaleet

1. Cirkus (including Entry Of The Chameleons) (Fripp, Sinfield) - 6:27
2. Indoor Games (Fripp, Sinfield) - 5:37
3. Happy Family (Fripp, Sinfield) - 4:22
4. Lady of the Dancing Water (Fripp, Sinfield) - 2:47
5. Lizard (Fripp, Sinfield) - 23:25
• Prince Rupert Awakes
• Bolero – The Peacock's Tale
• The Battle of Glass Tears
• Dawn Song
• Last Skirmish
• Prince Rupert's Lament
• Big Top

King Crimson - In the Court of the Crimson King

Yleisesti progressivisen rockin ensimmäisenä täyspainoisena albumina pidetty King Crimsonin esikoislevy, In the Court of the Crimson King ilmestyi 1969.

Albumilla King Crimson -yhtye yhdistelee edeltäkävijän tavoin eri genrejä klasarista jazziin muodostaen aika koherentin kokonaisuuden: lopputulos on jotain, mitä näin monen levyn jälkeen voi pitää hyvin King Crimsonmaisena.

Levy (varmasti edeltäkävijyytensä takia) sai kahtiajakautuneen vastaanoton. Albumilistoilla albumi menestyi hyvin. UK:n listoilla levy oli korkeimmillaan viides ja Yhdysvalloissa 28.


Muistan kun silmieni ja korvieni progressiiviselle rockille avautumisprosessin aikana jotain kautta kuulin, että tämä In the Court of the Crimson King on ikään kuin genren kivijalka. Tästä inspiroituneena kaiketi 2010 alkuvuodesta näpyttelin yhtyeen nimen YouTubeen ja hakutuloksia varmasti lävähti melkoinen liuta. Syystä tai toisesta päädyin kuuntelemaan levyn päätösraidan The Court of the Crimson King, joka kyllä eittämättä iski suoraan tajuntaani. Tiedän näin retrospektiivisesti yhden iskevyyden tekijän varmasti olleen kappaleen majesteetilliset mellotronit. Uskallan melkein väittää, että juuri mellotronin johdosta In the Court of the Crimson Kingistä tuli ensimmäinen King Crimson -levyni.

Edelleen tämä minuun vaikutuksen tehnyt The Court of the Crimson King pitää pintansa suosikkibiisinä levyllä. Kokonaisuus tosin koko levyllä on hyvä ja ilman Moonchildin tarpeettoman pitkäksi venyvää kokeilukikkailua, sillä sen ollessa vaikka viisikin minuuttia lyhyempi, pitäisin koko kappaleesta paljon enemmän.

Levyn kuunteluintoa vain rokottaa King Crimsonin minuun tätäkin paremmin uppoavan materiaalin määrä - lähes aina kun korvani janoavat King Crimsonia, sormeni eksyvät levyhyllystäni poimimaan jonkun albumin kolmikosta Lizard, Red tai Discipline. Toki toisinaan tulee harhailtua tuon kolmikon ulkopuolellekin, mutta kummallisesti The Court of the Crimson Kingiä ei tule edes ajatelluksi.

Nyt tosin tuoreen uudelleenkuuntelun jälkeen oloni on, ettei itse In the Court of the Crimson Kingiäkään tule väheksyä. 21st Century Schizoid Man on rajumpaa ja riipivämpää, mitä muistikuvani väittivät ja I Talk to the Wind vetää melkein vertoja Lizard-levyn Lady of the Dancing Water -kappaleelle kauneudessaan.

Ja Epitaph! Miksi en tästä pitänyt jo viisi vuotta sitten, kun levyn käsiini sain?

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara
• Michael Giles: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu
• Greg Lake: laulu, basso
• Ian McDonald: saksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti, mellotron, cembalo, piano, urut, vibrafoni, taustalaulu
• Peter Sinfield: lyriikat

 Kansitaide: Barry Godber

Kappaleet

1. 21st Century Schizoid Man (including Mirrors) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 7:24
2. I Talk to the Wind (McDonald, Sinfield) - 6:04
3. Epitaph (including March for No Reason and Tomorrow and Tomorrow) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 8:49
4. Moonchild (including The Dream and The Illusion) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 12:13
5. The Court of the Crimson King (including The Return of the Fire Witch and The Dance of the Puppets) ( McDonald, Sinfield) - 9:26