Hawkwind - Hawkwind

Lontoon Ladbroke Grovelta ponnistanut Hawkwind puski maailmaan ensimmäisen albuminsa perustamistaan seuranneena vuonna 1970.

Hawkwind-levyä äänitettiin yhteensä tuottaja Dick Taylorin (The Pretty Thingsistä) mukaan vajaan viikon, josta yli puolet käytettiin Hurry on Sundown -kappaleeseen. Kaikki ensimmäisen ja viimeisen kappaleen väliset biisit taas on leikelty erilleen pitkästä psykedeelisestä live in studio -jamista.

Musiikkilehdistössä oltiin innostuneita Hawkwindin freesistä spacke rockia osaltaan synnyttäneestä näkökulmasta, vaikkei levy myyntimenestys ollutkaan.

We weren’t influenced by anybody actually. When we first started getting the band together I don’t think we had any influences, ’cause we were just doin’ sort of weird, spacey stuff. - Dave Brock

Tämä kitaristi-laulaja (ei tuolloin vielä yhtyeen nokkamies) Dave Brockin retrospektiivinen muistelo kiteyttää varsin hupaisasti levyn tunnelman: outoa avaruusmeininkiä. Olen kuitenkin toisista lähteistä (tiedä sitten ovatko yhtä luotettavia) erityisesti Saksan krautrock-puuhastelun ja jossain määrin Pink Floydinkin olleen Hawkwindin musiikin innottajina, vaikka eittämättä Hawkwind kyllä oman tyylinsä löysi varsin vikkelästi.

Quark, Stranges and Charm -kirjoitukseni yhteydessä käsittelinkin jo tämänkin levyn hankinnasta, joten eipä siitä paljoa enempää tässä. Muistan hämmästelleeni Hawkwind-albumin hieman "space folkahtavaa" (etenkin ensimmäisen ja viimeisen kappaleen kohdalla, kiitos Dave Brockin katusoittajataustan) tuntua tuoreeltaan, sillä se ei kovin hyvin sopinut aiemman kuulemani tuotannon perusteella Hawkwindista luomaani käsitemalliin.

En enää tätä nykyä ole aivan varma kuinka hyvä tämä levy oikeasti (ihan kuin tietäisin muissakaan tapauksissa, eihän tämä kovin objektiivista touhua ole tämä musadiggailu) on, sille se on kasvanut niin lujasti kiinni minuun. Hatara muistikuva minulla on, että albumia ensikertoja soittimessani pyöritellessäni en juurikaan käsittänyt Hawkwind-albumin psykedeelistä sisältöä, eli valtaosaa albumista. Toisin on nykyään, joskin edelleen nautin suuresti myös levyn kurinalaisemmasta sisällöstä; Dave Brockin katusoittajauraa heijastelevista Hurry On Sundownista ja Mirrof Of Illusionista, jälimmäisestä vielä ensimmäistä enemmän. Brock muuten käsittääkseni jättäytyi toisinaan näinä Hawkwindin alkuaikoina keikoilta juurikin katusoittohommiin, sillä ne tuottivat paremmin rahaa.

Nykyään levyn ehdotonta huippua itselleni edustaa ehdottomasti henkeäsalpaavaksi yltyvä Seeing It As You Really Are. Erityisesti Dick Taylorin läsnäoloa kuumotelleen Huw Lloyd-Langtonin kitarasoolon yltyessä huippuunsa, myös Hawkwind-albumi saavuttaa kohokohtansa. Toki muidenkin soittoniekkojen soitto sujuu sukkelasti.

Levyn tunnelma on kauttaaltaan varsin hurmaava musiikin siirtyillessä hurjasta letkeästä läpsyttelystä psykedeeliseen pahtoon - ja takaisin. Poimin melkeinpä poikkeuksetta tämän Hawkwindin esikoislevyn soittimeeni varsin mieluusti ohitse Pink Floydin alkuaikojen tuotannon. Sellainen mies minä olen.

Instrumentaatio

• Dave Brock: laulu, kitara, koskettimet, huuliharppu
• Nik Turner: saksofoni, huilu, laulu
• Huw Lloyd-Langton: kitara, laulu
• John A. Harrison: basso, laulu
• Dik Mik: syntetisaattori
• Terry Ollis: rummut

 Kansitaide: Arthur Rhodes

Kappaleet

1. Hurry On Sundown (Brock, Hawkwind) - 4:50
2. The Reason Is? (Brock, Hawkwind) - 3:30
3. Be Yourself (Brock, Hawkwind) - 8:09
4. Paranoia – Part 1 (Brock, Hawkwind) - 1:04
5. Paranoia – Part 2 (Brock, Hawkwind) - 4:11
6. Seeing It As You Really Are (Brock, Hawkwind) - 10:43
7. Mirror Of Illusion (Brock, Hawkwind) - 7:08

Emerson, Lake & Palmer - Emerson, Lake & Palmer

Progressiivisen rockin arkkityypiksi (niin hyvässä kuin pahassa) usein identifioitavan yhtyeen, brittiläisen supergroup Emerson, Lake & Palmer -trion (usein lyhennetään ELP) esikoisalbumi saapui sulostuttamaan maankamaraa vuonna 1970.

Jokainen yhtyeen jäsenistä oli varsin nimekäs jo ennen ELP:n perustamista; Keith Emerson The Nice -yhtyeestä, Greg Lake King Crimsonista ja Carl Palmer Atomic Roosterista ja The Crazy World of Arthur Brown -yhtyeestä. Palmerin tilalle tosin alun perin kaavailtiin Jimi Hendrixin rumpalia Mitch Mitchelliä.

USA:ssa albumi nousi (mahdollisesti Lucky Man -singlen avustuksella) 18. ja UK:ssa jopa neljänneksi.

ELP on tunnetusti yhtye, joka yleensä herättää vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Näin ei ole kuitenkaan oikein itseni kanssa vaan ELP:n "mieto" yliampuvuus lähinnä huvittaa ja levystä riippuen musiikki maittaa vaihtelevissa määrin. Tämä Tarkus-albumin innoitamana syksyllä 2011 ostamani progen kolossin debyyttilevy kuuluu mielestäni ehdottomasti maittavimpaan kastiin.

Emerson, Lake & Palmer -albumin salaisuus suosikki ELP-levyni -aseman kahmimisessa on sen tasaisuus - albumi on ainoa omistamastani neljäestä Emerson, Lake & Palmerin levystä, jolla ei ole makuuni huonoja tai muuten levykokonaisuutta pilaavia kappaleita. Sen lisäksi jokainen tämän levyn kappaleista on vieläpä varsin erinomainen.

Erityisesti levyllä korvilleni maittaa ELP:n rouhea versiointi ukrainalaisen säveltäjä Béla Bartókin sävellyksestä Allegro Barbaro (tällä levyllä nimellä The Barbarian). Tämän lisäksi levyn kohokohtiin nostaisin Emersonin pianotaiturointia parhaimmillaan sisältävän Take a Pebblen, joka lienee ainoa koskaan kuulemani kappale, jossa pianosointuja soitetaan plektralla.

Muutamia kyseenalasia paloja albumi toki sisältää. Emersonin soolopala The Three Fates pyörii liiallisuuden rajamailla pysyen kuitenkin mielestäni mukavuusalueen sisäpuolella, Tank-kappaleen rumpusoolo on borderline-perusteltu erinomaisen varsinaiseen kappaleeseen takaisinsiirtymän pelastaessa tilanteen ja Lucky Manin lopun syntetisaattorisoolo on mielestäni aina ollut jokseenkin päälleliimatun olonen. Levyn lyriikkapuoli ei myöskään ole mielestän missään nimessä ainakaan levyn meriitteihin luettavissa. Nämä seikat eivät kuitenkaan likimainkaan onnistu tuhoamaan mainion Emerson, Lake & Palmer -albumin kuuntelukokemustani.

Koska tämä levy todella on supertriolta suosikkini, sitä tulee kuunneltua ylivoimaisesti eniten. Luonnollisesti kolme seuraavaakin levyä sisältävät hienoja hetkiä, mutta niitä vastapainottaa kurjasti myös tylsyyttä tai liiallisen överiä överiyttä huokuvat levyn osaset. Tätä albumia olen myös kerrasta toiseen suositellut kokeiltavaksi ihmisille, jotka eivät vaikkapa Brain Salad Surgery -albumista välitä.

Instrumentaatio

• Keith Emerson: piano, urut, Moog-syntetisaattori, klavinetti
• Greg Lake: laulu, basso, sähkökitara, akustinen kitara
• Carl Palmer: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Nic Dartnell

Kappaleet

1. The Barbarian (Bartók, Emerson, Lake & Palmer) - 4:32
2. Take a Pebble (Emerson, Lake & Palmer) - 6:00
3. Knife-Edge (Janáček, Bach, Emerson) - 7:07
4. The Three Fates (Emerson) - 8:08
• Clotho - 1:48
• Lachesis - 2:43
• Atropos - 3:15
5. Tank (Emerson, Palmer) - 12:18
6. Lucky Man (Lake) - 4:36

Twink - Think Pink

Muun muassa The Pretty Things - ja Tomorrow-yhtyeestä tutun John "Twink" Alderin 60-luvun psykedeliaa heijastellut ensisoololevy julkaistiin vuonna 1970.

Albumilla vieraili mainitsemisen arvoisesti Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -ryhmän soittajia, Tyrannosaurus Rexistä potkut saanut Steve Peregrin Took sekä Twinkin kanssa Tomorrowissa soittanut John "Junior" Wood.

Mahdollisesti varsin laajan soittajakaartin takia levyn materiaali ei ole kovinkaan yhdenmukaista ja kappaleet eroavat toisistaan runsaasti tunnelmaltaan ja tyyliltään.

Olin keväällä 2013 syystä tai toisesta kiinnostunut Twinkistä (en välttämättä suosittele tuota taiteilijanimeä googlen kuvahaulla haettavaksi), mutta erityisesti kiinnostustani syvensi bongattuani Twinkin ja Yes-kitaristi Steve Howen yhdistäneen linkkin, Tomorrow-yhtyeen. Alun perin törmäsin tähän birttiläisen psykedelian ja UG-skenen hahmoon muistaakseni Pink Fairies -yhtyeen kautta, ja jostain syystä halusin perehtyä myös miehen muuhun tuotantoon. Näitä polkuja pitkin päädyin Think Pink -albumin ostamaan tuona keväänä.

Think Pink sisältää mielestäni kaksi aivan timanttista kappaletta. Twinkin ja Juniorin edellisestä Aquarian Age -projektista periytyvä Ten Thousand Words in a Cardboard Box on oikein mieltä syleilevää psykedeelistä rokkia parhaimmillaan. Toinen timantti taas on herkkä sanoiltaan joko äärimmäisen koskettava ja diippi tai sitten vain aivan korni (itse tietenkin kallistun ensimmäiseen) Tiptoe on the Highest Hill. Myös Suicide pääsee hyvin lähelle levyn huipputasoa.

Think Pink pitää psykedeelisissä sisuksissaan myös vähemmän hyvää, mutta silti hyvää hieman ehkä vuodeksi 1970 ajastaan jäljessä olevaa psykedeelistä rockia. Erityisesti Rock an' Roll the Joint sopii tähän kategoriaan.

Levyllä on myös suorastaan möykäksi laskettavaa sekoilua. Ääriesimerkiksi voisin nostaa melkoisen rymistelyn nimeltä Mexican Grass War. Valitettavasti melupuoli ei oikein kutkuta oikeita mielihyvähermojani, vaan osuu lähinnä mielipahahermoihini. Hieman möykkää on myös kumpikin Peregrin Tookin ehkä vähän monty pythonmainen kontribuutio, mutta nämä kyllä ovat albumin (ja minun) onneksi ihan viihdyttäviä.

Instrumentaatio

• Twink: akustinen kitara, rummut, laulu
• Wally Allen: piano
• Mick Farren: laulu
• Boss Goodman: laulu, lyömäsoittimet
• John "Honk" Lodge: basso
• John Povey: sitar, mellotron
• Viv Price: rummut
• Paul Rudolph: akustinen kitara, sähkökitara, vibrafoni, laulu, lyömäsoittimet, kello
• Silver: laulu, lyömäsoittimet
• Steve Peregrin Took: keijutorvi, laulu, lyömäsoittimet, sähkökitara
• Victor Unitt: sähkökitara
• John "Junior" Wood: basso

 Kansitaide: Hipgnosis

Kappaleet

1. The Coming of the Other One (Twink) - 3:39
2. Ten Thousand Words in a Cardboard Box (Twink, Junior) - 4:29
3. Dawn of Magic (Twink) - 1:44
4. Tiptoe on the Highest Hill (Twink) - 5:18
5. Fluid (Twink) - 4:03
6. Mexican Grass War (Twink) - 5:28
7. Rock an' Roll the Joint (Twink) - 2:29
8. Suicide (Twink) - 4:23
9. Three Little Piggies (Twink, Took) - 3:12
10. The Sparrow is a Sign (Twink, Took) - 2:22

Curved Air - Air Conditioning

Air Conditioning on brittiläisen Curved Air -yhtyeen debyyttialbumi vuodelta 1970. Yhtye oli mm. High Tide yhtyeen kanssa yksi ensimmäistä viulua musiikissaan hyödyntäneistä rockbändeistä. Mainitsemisen arvoinen erikoisuus yhtyeessä on myös naislaulaja Sonja Kristina - yleensä progressiivisen rockin yhtyeissä laulaja kun oli(/on) mies.

Alunperin kuvavinyylinä julkaistu Air Conditioning pärjäsi UK:n listoilla (lapsenkengissä tuolloin olleesta kuvavinyylitekniikasta ja sen äänenlaatua rapauttavuudesta huolimatta) oikein hyvin ollen parhaimmillaan kahdeksas. Myöhemmin toki levystä ilmestyi myös tavallinen painos.


Jostain syystä yleensä naislaulajat eivät oikein tavallisesti minuun iske, mutta Sonja Kristina tekee tässä poikkeuksen tunteita välittävällä ehkä jopa hieman teatraalisella laulutavallaan. Toki muutkin seikat (kuten yhtyeen kaupallinen menestys) saivat minut Curved Air -yhtyeeseen tutustumaan.

Oikeastaan Air Conditioning on omistamastani Curved Airin kolmesta ensimmäisestä albumista tuorein hankinta, ja mahdollisesti jäänyt hankkimatta ilman kirpputorin huokeaa viiden euron hintaa. Vaikken kahden aiemman ostokseni perusteella ihan mahdottomia odottanut (bändi kun lukeutui päässäni "ihan kiva" -osastoon), Air Conditioning on osottautunut hiuksen hienolla marginaalilla suosikkilevykseni yhtyeeltä.

Air Conditioningilla ja Curved Airissa ylipäätään kiehtovinta saattaa olla kitaran, kosketinten ja viulun yhteispeli ja Francis Monkmanin ja Darryl Wayn kunniaksi pitääkin sanoa, että homma hoituu erittäin hienosti - myös High Tideä elegantimmin mielestäni. Levyllä on myös korvani ja aivoni mukaan Curved Airin paras kappalemateriaali; huippuina mainituiksi ainakin tulkoon pehmeän melankolinen ja ovelasti hyvinkin säröisää kitaraa hyödyntävä Screw, aivan hyvästi hieman kuumottavakin Hide and Seek ja basisti Rob Martinin ainoa kontribuutio levylle: majesteetillinen Rob One.

Kehnoimmillaan levy taas on vähän turhan hoilaavalla It Happened Todayllä, mutta ei tämä levyä turmioon aja. Myös Donovanin laulutyyliä imitoiva Blind Man on mielestäni vähän pöhkö eikä musiikillisestikaan kovin erityinen.

Ilman (kunnia)mainintaa ei myöskään sovi jättää aika avantgardeksi äityvää Vivaldia, joka ensimmäisillä kuuntelukerroillani iski kyllä luun kurkkuun ja nyrkin pöytään melkoisen vakuuttavalla ja hengen salpaan lyöneellä tavalla.

Instrumentaatio

• Sonja Kristina: laulu
• Darryl Way: viulu, taustalaulu
• Francis Monkman: kitara, koskettimet
• Rob Martin: basso
• Florian Pilkington-Miksa: rummut

Kappaleet

1. It Happened Today (Monkman, Linwood) - 4:59
2. Stretch (Way, Monkman) - 4:08
3. Screw (Way, Linwood) - 4:07
4. Blind Man (Way, Martin) - 3:35
5. Vivaldi (Way) - 7:30
6. Hide and Seek (Way, Linwood) - 6:17
7. Propositions (Monkman) - 3:07
8. Rob One (Martin) - 3:23
9. Situations (Way, Martin) - 6:17
10. Vivaldi (Cannons) (Way, Monkman) - 1:36

Genesis - Trespass

Genesis-yhtyeen toinen albumi Trespass edustaa hyvinkin konkreettisesti bändin uutta alkua ja pyrkimystä menestykseen erittäin heikosti myyneen (alle 700 kappaletta) debyyttialbumin jälkeen.

Ennen uutta levytyssopimusta Genesis vetäytyi maalle harjoittelemaan yhtyeenä ympäripyöreitä päiviä. Ahkeruus palkittiin, ja Charisma-yhtiön kanssa solmittu diili tuotti esikoisensa jo 1970 Trespassin muodossa.

Levy ei menestynyt UK:n markkinoilla mainittavasti, eikä sitä usein nykyäänkään erityisemmin arvosteta. Trespass kuitenkin kiipesi Belgian albumilistoilla peräti kärkeen.


Genesis oli minulle useamman vuoden yhtye, jota monien progeihmisten suitsutuksesta huolimatta en kyennyt kuuntelemaan. Kuuntelun esti Peter Gabrielin (ja myös Phil Collinsin melko samanlainsesta) lauluäänestä aiheutunut fyysinen paha olo. Satuin kuitenkin tykästymään jotain kautta kuulemaani Trespass -levyn White Mountainiin ja päätin ostaa kerralla kunnolla Genesistä: Trespassin ja Nursery Crymen.

Tuolloin joulukuussa 2012 kuljin läpi kiirastulen. Kuuntelin nimittäin kumpaisenkin albumin iltasella putkeen ja sen jälkeen huuto-oksensin yöllä runsain mitoin syömääni pullaa vedet silmissä. Olin parantunut ja kykenin tästedes kuuntelemaan Genesistä ilman pahoinvointia.

Tunnen viljalti ihmisiä, jotka eivät erityisemmin Trespassista perusta. Itselleni levy kuitenkin hieman Yes-yhtyeen alkutuotannon tapaan edustaa sellaista hieman söpöä ja viatonta kauneutta. Vaikka kykenen hyvin ymmärtämään, miksi tätä albumia pidetään "juustoisena" tai överinä, itse pidän levyä ennemminkin aitona.

Vaikka White Mountain minut levyyn imaisi kiinni, pidän ehkä eniten Trespassilla jokseenkin samanhenkisestä kolmikosta Looking for Someone, Visions of Angels ja Stagnation. Yhteistä kappaleille on tietynlainen ylevä kehittely. Toki loppualbumikin korvissani kumisee kivasti - siltikin, että The Knife on mielestäni hieman yliarvostettu (ollessaan usein koko albumin ainoa arvostettu kappale) ja eniten sortuu överiyteen.

Trespassilla on toki tietty paikka sydämessäni aiheuttamiensa koettelemusten takia, mutta pidän siis levystä muutenkin. Se on mukavasti jotain kepeästi poikkeavaa myöhempään Gabrielin aikaiseen Genesikseen verrattuna. Ja silti sopivan Genesistä Genesikseksi.

Instrumentaatio

• Peter Gabriel: laulu, huilu, harmonikka, bassorumpu, tamburiini
• Anthony Phillips: kaksitoistakielinen kitara, sähkökitara, dulcimer, laulu
• Anthony Banks: urut, mellotron, piano, kitara, laulu
• Michael Rutherford: kaksitoistakielinen kitara, basso, nailonkielinen kitara, sello, laulu
• John Mayhew: rummut, lyömäsoittimet, laulu

 Kansitaide: Paul Whitehead

Kappaleet

1. Looking for Someone (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 7:06
2. White Mountain (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:45
3. Visions of Angels (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:51
4. Stagnation (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:45
5. Dusk (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 4:15
6. The Knife (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:55

Lindisfarne - Nicely Out of Tune

Nicely Out of Tune on brittiläisen folk rock -yhtye Lindisfarnen (yhtyeellä ei käsittääkseni tosin ole mitään erityistä sidettä Lindisfarne-saareen) esikoislevy.

Lindisfarne perustettiin jo vuonna 1968, ja muutaman nimenvaihdoksen jälkeen ja 1970 solmitun levysopimuksen johdosta Lindisfarne äänitti debyyttialbuminsa samaisena vuonna. Levy ei saavuttanut heti suurta suosiota, mutta laajensi yhtyeen kuuntelijakuntaa.

Vuonna 1972 yhtyeen levytettyä UK:n listasijoijen kärkeen kivunneen toisen albuminsa, myös Nicely Out of Tune nousi UK:n listoille parhaimmillaan sijalle 8.


Kevättalvena 2012 astelin jälleen Porissa luottokirpputorini alakertaan ja sumeilematta suuntasin askellukseni kohti pöytää, josta niin monta levyhyllyni antimista on peräisin. Tällä nimenomaisena kertana pöytä kumisi tyhjyyttään niistä levyistä, jotka olin suunnitellut löytäväni ja sitten ostavani. Skandaalista toivuttuani Nicely Out of Tunen miellyttävän näköinen kansi saavutti arvoisan huomioni. Kaiveltuani muistilokeroitani Lindisfarnekin kutkutteli kainalokarvojeni lisäksi myös aivojeni bändikeskusta: "tämä lienee se yhtye, joka Charisma -levy-yhtiöyhteyksiensä kiersi Van Der Graaf Generatorin ja Genesiksen kanssa", muistini kertoi minulle. Ostin levyn. Levy oli hintansa (viisi euroa) arvoinen.

Levy alkaa ylivertaisella Lady Eleanor -kappaleella ja on suuri sääli, ettei loppu levyn materiaalista yllä lähellekään tätä kummitusmaista tunnelmointia. Oikeastaan Nicely Out of Tunen kappaleet voisi jakaa helposti seuraaviin kategorioihin:

Erinomaiset: Lady Eleanor
Hyvät ja hyvähköt: Winter Song, Clear White Light (Pt. 2), Alan in the River With Flowers, The Things I Should Have Said
Heikohkot, tarpeettomahkot ja rallatukset: Road to Kingdom Come, Turn a Deaf Ear, We Can Swing Together (tässä tosin on erinomaisen hauska tarina), Down, Scarecrow Song
Ärsyttävät coverit: Jackhammer Blues

Ilman alimman kategorian kappaletta levy olisi huomattavasti mieluisampi levysoitinvieras, mutta ei kun ei. Nyt tällä viimeisimmällä kuuntelukerralla oikein sanoituksiin keskittyessäni huomaisn myös yllätyksekseni runsaan kristillisen sisällön. Erityisesti Road to Kingdom Comella, Winter Songilla ja Clear White Light (Pt. 2):lla oli hyvin kristillinen sanoma. Ei tämä tosin haittaa.

En itseäni identifioi ollenkaan folk- tai folk rock -miehenä, ja tämä Nicely Out of Tune onkin ainoita em. genrejen edustajia hyllyssäni. Kuitenkin oikein mukava asukki (erityisesti mukavan ja laajan lauluharmonioinnin takia), ja joskus ihan tervetullutkin vieras, mitä nyt kyräilen sitä jokseenkin pahalla silmällä Jackhammer Bluesin ahnehtiessa kahvipöydässä kahdennensadan viidennen santsisekunttipullansa. Lady Eleanoriin tutustuminen kuitenkin korvaa mielipahan, sen verran elegantti leidi-ihminen on kyseessä.

Instrumentaatio

• Rod Clements: basso, urut, piano, viulu, kitara, laulu
• Alan Hull: laulu, akustinen kitara, kaksitoistakielinen kitara, urut, piano, sähköpiano
• Ray Jackson: laulu, mandoliini, huuliharppu, huilu
• Simon Cowe: sähkökitara, akustinen kitara, kaksitoistakielinen kitara, mandoliini, banjo, laulu
• Ray Laidlaw: rummut

Kappaleet

1. Lady Eleanor (Hull) - 4:16
2. Road to Kingdom Come (Clements) - 4:15
3. Winter Song (Hull) - 5:13
4. Turn a Deaf Ear (Noakes) - 3:56
5. Clear White Light (Pt. 2) (Hull) - 4:03
6. We Can Swing Together (Hull) - 5:48
7. Alan in the River With Flowers (Hull) - 3:09
8. Down (Hull) - 3:11
9. The Things I Should Have Said (Clements) - 4:03
10. Jackhammer Blues (Guthrie) - 3:26
11. Scarecrow Song (Hull) - 3:21

King Crimson - Lizard

King Crimson julkaisi kolmannen studioalbuminsa vielä samana yhtyeelle hankalana vuonna kuin toisensakin, 1970. Tämä Lizard oli loikka uuteen: aiempaan materiaaliin verrattuna vaikutteet painottuivat selvästi vahvemmin  klassisen musiikin ja jazzin suuntaan.

Levy sai melko kahtiajakautuneen vastaanoton osan ihmisistä pidettyä muutoksesta ja osan taas ei. Robert Fripp itse on retrospektiivisesti kertonut pitävänsä albumia kuuntelukelvottomana ja pitävänsä siitä tykkääviä ihmisiä kummallisina.

Listoilla Lizard pärjäsi aiempia selvästi kehnommin ollen UK:ssa parhaimmillaan 29. ja USA:ssa 113.

Lizard lukeutuu niin King Crimson- kuin ylipäätään levysuosikkieni kunniakkaaseen joukkoon ja täten kaiketi itse lukeudun kunnianarvoisan Robert Frippin kirjoissa pöhköksi. Samapa tuo. Vaikka monet levyä "vastustavat" henkilöt tuntuvat pitävän Lizadista pitämistä hankittuna makuna, oma Lizard-lempeni on roihunnut ensikuulemasta alkaen.

Lizard on oman King Crimson -kokemukseni perusteella aika epä-King Crimson. Robert Frippin kitaravirtuositointi on pienessä osassa, painostavuus on vähäisempää ja levyllä flirttaillaan poikkeuksellisen estoitta jazzin ja klasarin suuntaan rockin jäytäessä seinäruusuna kynsiään. Tällä tavoin saavutettu lopputulos on maaginen.

Lizardin kappalemateriaali on laadultaan aivan timanttinen ja kappale toisensa jälkeen vain kilvoittelee paremmuudella. Circus lyö pöytään jo aikamoiset mellotron-valttikortit ja tunnelmajokerit, mutta tämän levyn korttipakkaan on taidettu sekoittaa vain ässiä ja jokereita. King Crimsonin kaunein yksittäinen sävellys Lady of the Dancing Water on myös kerrassaan häikäisevä (kuten koko levy, jos et sitä jo hoksannut). Lizard-kappale täydentää lopussa värisuoran ja Yesistä vierailevan Jon Andersonin lauluesitys teoksen ensimmäisessä osassa on miehen parhaimmistoa.

Levyn tähtiin kuuluu myös korostamisen arvoisesti Mel Collins ja vieraileva puhallinmiehistö Robin Miller, Marc Charig ja Nick Evans. Myös Keith Tippett loistaa toisinan melkoiseksi free jazziksi yltyvän sormiointinsa kanssa erityisesti Happy Familyllä. Itse pidän myös Gordon Haskellin laulannallista läsnäoloa hyvin onnistuneena, vaikka tämä on lukemani mukaan yksi levyn eniten kritisoituja piirteitä - olen kuullut Haskellin laulua kutsuttavan vanhan hipin mölinäksi. Melkoista rienausta!

Vaikka levyhyllyyni Lizard mateli vasta 2012 kesällä, oli se jo useasti Red ja Discipline levyjen kanssa lainassa Porin kaupunginkirjastosta King Crimsonin löytämiseni jälkeen 2010. Tuolloin 2010 Lizard asetti sellaisen riman, jonka ylittämiseen (hipoen sitä rimaa taikka ei) vain harva levy myöhemmin on pystynyt.

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara, mellotron, syntetisaattori, urut
• Peter Sinfield: sanoitukset, VCS3-syntetisaattori
• Mel Collins: saksofoni, huilu
• Gordon Haskell: basso, laulu
• Andy McCulloch: rummut

+

• Keith Tippett: piano, sähköpiano
• Robin Miller: oboe, englannintorvi
• Marc Charig: kornetti
• Nick Evans: pasuuna
• Jon Anderson: laulu

 Kansitaide: Gini Barris

Kappaleet

1. Cirkus (including Entry Of The Chameleons) (Fripp, Sinfield) - 6:27
2. Indoor Games (Fripp, Sinfield) - 5:37
3. Happy Family (Fripp, Sinfield) - 4:22
4. Lady of the Dancing Water (Fripp, Sinfield) - 2:47
5. Lizard (Fripp, Sinfield) - 23:25
• Prince Rupert Awakes
• Bolero – The Peacock's Tale
• The Battle of Glass Tears
• Dawn Song
• Last Skirmish
• Prince Rupert's Lament
• Big Top

Robert Wyatt - The End of Ear

Canterburyn koulukunnan kiistattoman ikonin, Robert Wyattin ensimmäinen soololevy The End of Ear on julkaistu 1970. Wyatt teki ensisoololevynsä vuotta ennen lähtöään Soft Machinesta (mihin tulkitsen albumin nimen vitsin viittaavan).

Kunnianhimoisesti tai Wyattmaisesti Wyattin ensimmäinen soololevy on silkkaa kokeilullista free jazzia. Perinteisemmän free jazzin lisäksi albumi sisältää päällekkäisiä erinopeudellisia Wyattin lauluraitoja ja välillä melko teollisiakin epäorgaanisia rytmejä.

Kiinnostavasti levyllä soittaa Caravanin David Sinclair, joka liittyi vuotta myöhemmin Wyattin seuraavaan yhtyeeseen Matching Mole.

Muistan olleeni erittäin syvällä Canterburyn koulukunta -hekumassa silloin kun ostin tämän levyn 2013, mutta en ollut kyllä vielä henkisesti saati fyysisesti valmis tälle levylle. Ehkä en ole vieläkään, mutta nyt tämä kuulostaa paikoitellen hyvältä ja kiinnostavalta.

Tuolloin alkuvuodesta 2013 olin kaiketi lähinnä järkyttynyt - onhan ensimmäinen kappale melko haastava ja tästä tyrmistyneenä helpomminkin lähestyttävät kohdat levyllä kuten (Soft Machinen ohella toiselle) Canterburyn koulukunnan isäyhtyeelle, Caravanille omistettu To Caravan and Brother Jim tulin kaiketi missanneeksi. Tosin, jos olisin tällaista musiikkia kuunnellut vanhempieni luona asuessani enemmänkin, olisin varmasti saanut muuttaa pois isäni käskystä jo aiemmin.

Tätä blogikirjoitustani varten suorittamani uudelleenkuuntelu lienee vasta toinen tai kolmas kerta kun tätä levyä kuuntelin, ja vaikka omassa tuvassa omalla luvalla saan nyt kuunnella mitä tahdon, tämän levyn kuuntelua edesauttavan mielentilan tullessa kohdalle tarttunen mielummin Matching Molen toiseen albumiin (jossa mielestäni on paikoitellen hieman samanlaisia tunnelmia, joskaan ei yhtä kuuntelijaa haastavalla tavalla).

Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus on kyseessä kaikesta huolimatta.

Instrumentaatio

• Robert Wyatt: rummut, piano, urut, laulu
• Neville Whitehead: basso
• Mark Charig: kornetti
• Elton Dean: alttosaxello
• Mark Ellidge: piano
• Cyril Ayers: lyömäsoittimet
• David Sinclair: urut

Kappaleet

1. Las Vegas Tango Part 1 (Repeat) (Evans) - 8:13
2. To Mark Everywhere (Wyatt) - 2:26
3. To Saintly Bridget (Wyatt) - 2:22
4. To Oz Alien Daevyd and Gilly (Wyatt) - 2:09
5. To Nick Everyone (Wyatt) - 9:15
6. To Caravan and Brother Jim (Wyatt) - 5:22
7. To the Old World (Thank You For the Use of Your Body, Goodbye) (Wyatt) - 3:18
8. To Carla, Marsha and Caroline (For Making Everything Beautifuller) (Wyatt) - 2:47
9. Las Vegas Tango Part 1 (Evans) - 11:07

High Tide - High Tide

High Tide -albumi on High Tide -yhtyeen toinen ja myös alkuperäisen yhtyeen viimeinen levy vuodelta 1970. Sen erityispiirteenä on suuri Tony Hillin kitaran ja Simon Housen viulun vuorovaikutus.

Yhtye hajosi myöhemmin levyn teon jälkeen Simon Housen lähdettyä The Third Ear Bandiin. Levy ei myöskään myynyt erityisen hyvin, vaikka kriitikot pitivätkin albumista.

High Tide -albumi on melko lyhyt ja jokseenkin musiikillisesti kevyempi kuin edeltäjänsä Sea Shanties. Tästä keveydemmyydestä huolimatta High Tidekin on silti melko rouheaa ja raskasta tavaraa ja yhtye iskeekin eteen levyllä melkoisen muurin ääntä.

Omaan levyhyllyyni High Tide päätyi samaan aikaan Sea Shantiesin kanssa alkuvuodesta 2013 kiinnostuttuani Simon Housen Hawkwindia edeltäneistä projekteista. Odotukseni High Tide -yhtyettä kohtaan olivat aika korkeat, ja vaikka Sea Shanties ei niihin yltänyt, High Tide pääsi aika lähelle.

Simon Housen viulu onkin todella suuressa osassa tämän levyn äänimaisemaa ja keskiössä on hänen ja Hillin kitaran vuorovaikutus. Harmikseni Housen (kuin myös Haddenin) kosketintyöskentely on taas varsin taka-alalla. Hieman yllättävästikin, vaikka levy on melko lyhyt, Blankman Cries Againin loppujamittelu ja osat Sanenymousista tuntuvat vähän venytetyiltä. The Joken johdanto-osio on myös hyvin vaikeasti lähestyttävä, ja melkeinpä kakofoninen.

Puutteistaan huolimatta pidän kyllä High Tide -albumista. Erityisesti levyn ensimmäinen kappale loppujamitteluun asti on hyvin kaunista ja ylevää kuultavaa ja toisinaan tunkeutuu omine lupineen päähäni soimaan. Levyn lyhyys ei myöskään varsinaisesti haittaa. Hirveän usein en voi kuitenkaan myöntää levyä kuuntelevani.

Instrumentaatio

• Tony Hill: kitara, laulu, urut
• Simon House: sähköviulu, urut, piano
• Peter Pavli: basso
• Roger Hadden: rummut, piano, urut

 Kansitaide: Joanna Enderby-Smith

Kappaleet

1. Blankman Cries Again (High Tide) - 8:28
2. The Joke (High Tide) - 9:27
3. Saneonymous (High Tide) - 14:26