Jethro Tull - Thick as a Brick

Thick as a Brick on Jethro Tullin mahtipontisuudella ja överiydellä aseistautunut vastaisku konseptialbumeita vastaan vuodelta 1972. Albumista kehkeytyi kuitenkin ehkä kaikkein suosituin ja arvostetuin progressiivisen rockin konseptilevyistä. Thick as a Brick on myös askel Jethro Tull -yhtyeelle selvästi aiempaa progressiivisemman rockin suuntaan.

Albumi on rakennettu kuvitteellisen Gerald Bostock lapsineron ja hänen runonsa ympärille ja itse asiassa levyn lyriikkoina toimiikin kuvitteellisen runoilijan kuvitteellinen runo. Konsepti näkyy erityisesti kannessa, joka on muotoiltu sanomalehden muotoon. Ian Andersonin mukaan yhtyeellä meni kauemman kansien kanssa kuin itse musiikin työstämisessä.

Jethro Tull oli ensimmäisiä yhtyeitä, joihin kohtasin progetutkimusmatkani alkumetreillä. Eräs internetkaverini oli erittäin tykästynyt yhtyeeseen ja suositteli aloittamaan Thick as a Brick -albumista bändiin tutustumisen aloittamista. Niin teinkin, ja alkuvuodesta 2010 muistaakseni levyn ostin LevykauppaX:sta. Tuolloin se kaiketi oli paras koskaan kuulemani levy iskettyään suoraan tajuntaani heti ensikuulemalla. Levystä innostuneena ostin myös melko nopeasti albumin edeltäjän, Aqualungin, jonka aiheuttaman pettymyksen takia palasin yhtyeen tuotannon haalimiseen vasta yli vuoden päästä (mikä tuolloin progeinnostukseni alkuaikoina oli pitkähkö aika, rahaa kun riitti vanhempieni luona asuessani hyvin levyihin).

Thick as a Brickin kanssa en lähde vertailemaan levyn kappaleita toisiinsa (hah hah), vaan totean tylysti, että levy on todella hyvä. Sen lisäksi se on miellyttävä, hienosti virtaava ja kauniin koherentti - aivan ehdottomasti Jethro Tullin kulmakiviteoksia.

Vaikka Thick as a Brick ei enää ole suosikkini Jethro Tullin tuotannosta (edelle kiilaa ainakin Songs from the Wood ja päivästä riippuen myös Heavy Horses), sen merkitys minulle ja musiikkimaulleni on suuri. Ajatuksen tasolla ennen Thick as a Brickiä hyljeksin hieman yli 15-minuuttisia rock-kappaleita, mutta tämän yli 40-minuuttisen mestariteoksen jälkeen oveni aukesivat pitemmällekin ilmaisulle. Ilman tätä albumia tuskin olisin viitsinyt taistella Yes-yhtyeen Close to the Edgen kanssa, saati edes kussut kohti Emerson, Lake & Palmerin Karn Evil 9ia (jälkimmäistä tuskin ymmärrän täysin tosin edelleenkään).

Täytyy myös tunnustaa, että ennen tämän blogitekstin takia suorittamaani uudelleenkuuntelua en varmaankaan ollut Thick as a Brickiä kuunnellut yli vuoteen (tai ehkä jopa kahteen), mutta nyt taas tämän levyn mainiouden muistettuani levy on tullut kuunneltua aika moneen kertaan - blogi on siis taas tehnyt tehtävänsä.

Instrumentaatio

• Ian Anderson: laulu, akustinen kitara, huilu, viulu, trumpetti, saksofoni
• Martin Barre: sähkökitara, luuttu
• John Evan: urut, piano, cembalo
• Jeffrey Hammond-Hammond: basso, puhe
• Barriemore Barlow: rummut, lyömäsoittimet, patarumpu

+

• David Palmer: orkesterisovitukset

 Kansitaide: Ian Anderson, John Evan, Jeffrey Hammond-Hammond

Kappaleet

1. Thick as a Brick (Part I) (Anderson, Bostock) - 22:45
2. Thick as a Brick (Part II) (Anderson, Bostock) - 21:05

King Crimson - In the Court of the Crimson King

Yleisesti progressivisen rockin ensimmäisenä täyspainoisena albumina pidetty King Crimsonin esikoislevy, In the Court of the Crimson King ilmestyi 1969.

Albumilla King Crimson -yhtye yhdistelee edeltäkävijän tavoin eri genrejä klasarista jazziin muodostaen aika koherentin kokonaisuuden: lopputulos on jotain, mitä näin monen levyn jälkeen voi pitää hyvin King Crimsonmaisena.

Levy (varmasti edeltäkävijyytensä takia) sai kahtiajakautuneen vastaanoton. Albumilistoilla albumi menestyi hyvin. UK:n listoilla levy oli korkeimmillaan viides ja Yhdysvalloissa 28.


Muistan kun silmieni ja korvieni progressiiviselle rockille avautumisprosessin aikana jotain kautta kuulin, että tämä In the Court of the Crimson King on ikään kuin genren kivijalka. Tästä inspiroituneena kaiketi 2010 alkuvuodesta näpyttelin yhtyeen nimen YouTubeen ja hakutuloksia varmasti lävähti melkoinen liuta. Syystä tai toisesta päädyin kuuntelemaan levyn päätösraidan The Court of the Crimson King, joka kyllä eittämättä iski suoraan tajuntaani. Tiedän näin retrospektiivisesti yhden iskevyyden tekijän varmasti olleen kappaleen majesteetilliset mellotronit. Uskallan melkein väittää, että juuri mellotronin johdosta In the Court of the Crimson Kingistä tuli ensimmäinen King Crimson -levyni.

Edelleen tämä minuun vaikutuksen tehnyt The Court of the Crimson King pitää pintansa suosikkibiisinä levyllä. Kokonaisuus tosin koko levyllä on hyvä ja ilman Moonchildin tarpeettoman pitkäksi venyvää kokeilukikkailua, sillä sen ollessa vaikka viisikin minuuttia lyhyempi, pitäisin koko kappaleesta paljon enemmän.

Levyn kuunteluintoa vain rokottaa King Crimsonin minuun tätäkin paremmin uppoavan materiaalin määrä - lähes aina kun korvani janoavat King Crimsonia, sormeni eksyvät levyhyllystäni poimimaan jonkun albumin kolmikosta Lizard, Red tai Discipline. Toki toisinaan tulee harhailtua tuon kolmikon ulkopuolellekin, mutta kummallisesti The Court of the Crimson Kingiä ei tule edes ajatelluksi.

Nyt tosin tuoreen uudelleenkuuntelun jälkeen oloni on, ettei itse In the Court of the Crimson Kingiäkään tule väheksyä. 21st Century Schizoid Man on rajumpaa ja riipivämpää, mitä muistikuvani väittivät ja I Talk to the Wind vetää melkein vertoja Lizard-levyn Lady of the Dancing Water -kappaleelle kauneudessaan.

Ja Epitaph! Miksi en tästä pitänyt jo viisi vuotta sitten, kun levyn käsiini sain?

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara
• Michael Giles: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu
• Greg Lake: laulu, basso
• Ian McDonald: saksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti, mellotron, cembalo, piano, urut, vibrafoni, taustalaulu
• Peter Sinfield: lyriikat

 Kansitaide: Barry Godber

Kappaleet

1. 21st Century Schizoid Man (including Mirrors) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 7:24
2. I Talk to the Wind (McDonald, Sinfield) - 6:04
3. Epitaph (including March for No Reason and Tomorrow and Tomorrow) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 8:49
4. Moonchild (including The Dream and The Illusion) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 12:13
5. The Court of the Crimson King (including The Return of the Fire Witch and The Dance of the Puppets) ( McDonald, Sinfield) - 9:26

Tyrannosaurus Rex - Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages

Edeltäjänsä (jonka nimeä en pituussyistä tässä mainitse, näin on lyhyempää) kanssa samana vuonna (1968) äänitetty Tyrannosaurus Rex-yhtyeen Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages jatkaa siitä mihin jäi.

Edeltäjästään albumi poikkesi myyntimenestyksensä suhteen - albumilistoille Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages ei yltänyt ennen aiemmin mainitsemaani 1972-vuoden yhteisuudelleenjulkaisuaan.

Marc Bolan itse luonnehti levyllä olevan kahden kaltaisia kappaleita: "yksiä, jotka ovat kovaäänisiä ja kummallisia ja toisia, jotka ovat pehmeitä ja pastoraalimaisia".

Omasta mielestäni Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages on Tyrannosaurus Rexin musikaalinen huippuhetki. Tämä on ainoa levy, joka kohdallani sisältää muistettavia melodioita (niin, että kykenen ne yhdistämään jopa kuukausien jälkeen viimeisimmästä kuuntelukerrasta oikeaan kappaleen nimeen) ja kauniita hetkiä. Levy on myös Tyrannosaurus Rexin potentiaalisin levy tulla kuunnelluksi täysin musiikkiin keskittyen parhaan kappalemateriaalinsa takia.

Kaikkeen edellisessä kappaleessa puimaani saattaa johtua yksinkertainen totuus: Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages on viimeinen Tyrannosaurus Rex -albumini (ainakin toistaiseksi - neljäs Tyrannosaurus Rex -nimen alla tehty albumi minulta puuttuu). Kaikki kolme tosin ostin 2013 kahden kuukauden aikana.

Albumin kohokohtia mielestäni ovat svengaava Stacey Grove, vauhdikas ja elämän riemua tursuava Salamanda Palaganda ja haikean kaunis The Travelling Tragition. Viimeisin sisältää suorastaan jumalallista Steve Peregrin Tookin pixiephonen (lasten kellopeli) soittoa ja Salamanda Palaganda on taas luihua korvamatomateriaalia.

Jos koet, että kesäinen hipihtävä (kaksikosta kuulemma vain Steve oli oikeasti hippi kun taas Marc lähinnä teeskenteli olevansa (häntä ei tajuntansa substantiaalinen laajentaminen  tai vapaa rakkaus vetänyt liiemmin puoleensa)) folk on sinun juttusi, tämä on hyvä albumi aloittaa tutkimusmatka Steve Peregrin Tookin perkussioiden tähdittämään Marc Bolanin maailmaan.

Instrumentaatio

• Marc Bolan: laulu, kitara
• Steve Peregrin Took: laulu, bongot, kiinalainen gongi, kazoo, lyömäsoittimet, tama, pixiephone

Kappaleet

1. Deboraarobed (Bolan) - 3:33
2. Stacey Grove (Bolan) - 1:59
3. Wind Quartets (Bolan) - 2:57
4. Conesuela (Bolan) - 2:25
5. Trelawny Lawn (Bolan) - 1:46
6. Aznageel the Mage (Bolan) - 1:59
7. The Friends (Bolan) - 1:19
8. Salamanda Palaganda (Bolan) - 2:15
9. Our Wonderful Brownskin Man (Bolan) - 0:51
10. O Harley (The Saltimbanques) (Bolan) - 2:19
11. Eastern Spell (Bolan) - 1:41
12. The Travelling Tragition (Bolan) - 1:48
13. Juniper Suction (Bolan) - 1:13
14. Scenescof Dynasty (Bolan) - 4:07

Hawkwind - Doremi Fasol Latido

Doremi Fasol Latido -albumillaan avaruusalus Hawkwind suuntasi musiikillisesti raskaampaan suuntaan, jossa yhtye pysyi seuraavat kolme vuotta. Tämän 1972 tapahtuneen muutoksen takana ovat erityisesti yhtyeen uudet jäsenet: Dik Mikin ystävä Lemmy ja Lemmyn vanha bändikaveri Simon King.

Hawkwind oli tuohon aikaan suuressa nosteessa: takana oli UK:n top 20 -listalle yltänyt albumi X in Search of Space ja  singlelistalla  kolmannelle sijalle yltänyt Silver Machine -single.

Musiikillisista muutoksista huolimatta myös Doremi Fasol Latido oli menestys, ja nousikin UK:n listoilla neljänneksitoista.

Reilu yksitoistaminuuttinen avaruusrocktykitys Brainstorm väännättää heti ensi alkuun kokemattomalta kuuntelijalta paskat housuun. Lemmyn ja Simon Kingin ankara rytmipohja ei hellitä hetkeksikään ennen loppuhimmailua, vaikka Nik Turnerin narisevan psykedeelinen laulu saattaakin jäädä tauolle. Yli kymmenen minuuttia Hawkwindin aikaisempaa tuotantoa rajumpaa psykedeliailotulitusta voi kuluttaa toden totta kuuntelijan loppuun ennen edes toisen kappaleen alkua.

Tämä onkin Doremi Fasol Latidon vahvuus ja Akilleen kantapää. Etenkin kun Brock ja Dettmar yksissä tuumin suorittivat albumin tuottamisen päänsä ulkoavaruudessa. Albumi onkin miksattu kerrassaan nuhuiseksi äänimassaksi, mikä jälleen on katsontakannasta riippuen joko positiivinen tai hyvinkin harmillinen juttu.

Albumi sisältää melkein alusta loppuun (no okei, One Change ja The Watcher eivät taida kuulua joukkoon) silkkoja Hawkwind-klassikoita, mutta silti en pidä levyä kovin helposti lähestyttävänä. Itse muistankin hämmentyneeni suuresti levyn äänimaailmaa kun levyä kuuntelin ensimmäistä kertaa. Edelleenkin Doremi Fasol Latido on minulle raskas (vaikka myös rakas) kuuntelukokemus.

Omia suosikkejani levyllä ovat (ehkä yllätyksellisestikin) Dettmarin lyhyt välikevennys One Change, joka kerrassaan täydellisellä tavalla onnistuu luomaan kauniin hengähdystauon ennen toista suosikkiani, Lord of Lightia, joka onkin jälleen aikamoista tykitystä. Etenkin lopulla, kun lähes kaikki instrumentit on vedetty phaserin läpi.

Kuitenkin jälleen kerran on myönnettävä, että oikeastaan pidän kaikista levyn kappaleista. Jopa laahaava The Watcher, Lemmyn ensisävellys Hawkwindille löytää hyvin paikkansa albumin lopussa. Kappaleet virtaavatkin erinomaisesti (ja tässä Hawkwindilla nykyään olisi oppimista).

Doremi Fasol Latido on henkilökohtaisesti musiikkiharrastukseni kannalta aivan valtavan tärkeä, se kun toimi levyhyllyssäni ankkurina uusien ovien avaamiselle. Tätä ennen olin melkolailla musiikillisesti kapea ja yllättäytymishaluton. Levyn sain joululahjaksi kerrassaan hauskan yhteensattuman saattelemana silloiselta tyttöystävältäni 2009, olin nimittäin joulukuun alussa kiinnostunut Hawkwind-yhtyeestä, mutta hän ei tiennyt sitä vaan osti levyn jokseenkin sokkona. Maaliin ostos kyllä osui, vaikka shokeerasikin hieman - musiikki oli paljon tummempaa ja alkukantaisempaa kuin Porin kaupunginkirjastosta lainaamani The Xenon Codex ja Hall of the Mountain Grill.

Doremi Fasol Latido on sikäli erikoinen levy, että vaikka pidän paljon sen kappaleista ja jopa sen mystisestä miksauksesta, ongelmia aiheuttaa sen legendaarinen seuraaja. Usein tuleekin kuunneltua Space Ritual -livealbumia, kun tekee mieli kuulla tämän aikakauden Hawkwindia ja/tai Doremi Fasol Latidon kappaleita (melkein jokainen löytyy kyseiseltä maineensa ansainneelta livelevyltä).

Instrumentaatio

• Dave Brock: sähkökitara, 12-kielinen kitara, akustinen kitara, laulu
• Nik Turner: saksofoni, huilu, laulu
• Lemmy: basso, akustinen kitara, laulu
• Dik Mik: syntetisaattori
• Del Dettmar: syntetisaattori
• Simon King: rummut

 Kansitaide: Barney Bubbles

Kappaleet

1. Brainstorm (Turner) - 11:32
2. Space is Deep (Brock) - 6:20
3. One Change (Dettmar) - 0:50
4. Lord of Light (Brock) - 6:59
5. Down Trough the Night (Brock) - 3:04
6. Time We Left This World Today (Brock) - 8:43
7. The Watcher (Kilmister) - 4:10

Caravan - In the Land of Grey and Pink

Canterburyn kruununjalokivi, Caravanin In the Land of Grey and Pink -albumi on yhyeen kolmas ja tietyllä tavalla ratkaiseva levytys vuodelta 1971.

Albumi eroaa jonkin verran biisimateriaaliltaan edeltäjistään, sillä kun aiemmilla levyillä sävellysvastuu oli vahvasti Pye Hastingsin hartioilla, In the Land of Grey and Pinkillä Siclairin serkukset astuvat näyttävästi parrasvaloihin.

Kriitikot ja fanit pitivät aikanaan Caravanin uutukaisesta, mutta aiempien albumien tapaan levy ei myynyt maagisesti. Tämä johtikin erään aikakauden loppuun, kun David Sinclair siirtyi maistelemaan ruohoa aidan toiselle puolelle Robert Wyattin vasta perustettuun Matching Mole -yhtyeeseen.

Omalle musiikkiharrastuneisuudelle In the Land of Grey and Pink on todella keskeinen, sillä se lienee ensikosketukseni Canterburyn koulukunnan musiikkiin. Saatuani levyn vuoden 2010 loppupuoliskolla silloiselta tyttöystävältäni Tukholman tuliaiseksi, en voi sanoa rakkauteni roihahtaneen canterburyläistä jazzmaisuutta kohtaan. Aika ei tuolloin vielä ollut valmis, mutta jotain jäi jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta kytemään sisälleni. Seuraavan vuoden kuluessa haaleinkin käsiini monet Canterburyn koulukunnan kulmakivilevyt.

In the Land of Grey and Pink edusti minulle kaksi vuotta Canterburyn koulukunnan ultimateellisinta huippusuoritusta (kunnes levyhyllyni täydentyi Hatfield and the North -yhtyeen The Rotters' Clubilla ja National Healthin Of Queues and Cures-albumilla). Vaikka tätä nykyä Caravanin kovin (musiikki sinänsä on aika pehmeää) pitää pääni Canterbury-pörssissä paikkaa numero kolme, levyn arvo ei ole hälventynyt haiventakaan.

Sinclairin serkusten musisointi on jumalallista kuunneltavaa. Richard on erityisesti tämän albumin johdosta basistina esikuvani, laulannollisesti suosikkejani ja Davidin urkusoolot ovat aivan omaa luokkaansa, vaikka käsittääkseni mies ei urkurina aivan virtuoosi olekaan. Erityisesti Winter Winen urkusoolo on korostamisen arvoinen - se on eittämättä paras koskaan kuulemani urkusoolo. Se tapaa tunkeutua tajuntaani erityisesti kävellessäni pakkasella ja tuolloin lämmittää mieltäni ja kaiketi myös vartaloani.

Levykokonaisuutta ajatellen Winter Wine kuuluu myös levyn kohokohtiin, mutta täytyy taas myöntää: levyn taso on niin timanttinen, että kappaleiden paremmuusjärjestely tuntuu varsin tarpeettomalta (mutta minkä itselleni mahdan, tykkään järjestellä ja luokitella asioita). Myös nimikkokappale lukeutuu ehdottomasti canterburyläisen rockin kohokohtiin. Knoppina mainittakoot, että Richard Sinclair myöhemmin hyödyntää kappaleella kuultavaa kuplien puhaltamista veteen myös tässä postauksessa jo mainitulla Hatfield and the Northin The Rotters' Club -levyllä.

Vaikka en ensimmäisillä kuuntelukerroilla levyn popimmasta annista, Richard Sinclairin tyttöystävästään kirjoittamasta Golf Girlistä ja Pye Hastingsin levyn ainoasta sävellyksestä Love to Love You (And Tonight Pigs Will Fly) paljoa perustanut, olen alkanut niitä myöhemmin arvostamaan. Vaikka kumpainenkin on musiikillisesti muita levyn kappaleita kevyempi, ne toimivat erinomaisina hengähdystaukoina levyn virtausta ajatellen (joskin voidaan väitellä, tarviiko heti levyn alussa levähtää, mutta ehkä tässä kohtaa voidaan puhua jonkinlaisesta oikeaan mielialaan virittäytymisestä).

Sokeri löytyy kuitenkin pohjalta. Vaikka olen kuullut Caravanin magnum opusta kritisoitavan päämäärättömäksi toisiinsa liittymättömien soolojen kokoelmaksi, sanon että saakeli. Nine Feet Underground on yksi parhaista tietämistäni tavoista viettää 22 minuuttia ja 40 sekuntia elämästään. Tämäkin oli tosin ekoilla kuuntelukerroilla aivan liikaa minulle, ja varmaankin tuolloin kuuluin kriitikoiden kuoroon. Ymmärtäähän tuon silti - kappale lieni kolmas koskaan kuulemani yli 15-minuuttinen rock-kappale. Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen mestariteos on ainakin nykyään korvissani kovinkin koherentti.

Kaiken kaikkiaan kyseinen canterburyläisen Caravan-yhtyeen kultakimpale kuuluu kiistatta kauneimpien kuulemieni kappalekokoelmien kastiin. Hieman hölmöltä tuntuu miltein jokaisen blogikirjoituksen kohdalla korostaa, kuinka milloin mikäkin kyseessä oleva albumi on suosikkieni sakissa, mutta ehkäpä omistan vain paljon erinomaisia levyjä.

Jos et ole koskaan kuunnellut canterburyläistä progea, aloita tästä.

Instrumentaatio

• Richard Sinclair: basso, akustinen kitara, laulu
• Pye Hastings: sähkökitara, akustinen kitara, laulu
• David Sinclair: urut, piano, mellotron, taustalaulu
• Richard Coughlan: rummut, lyömäsoittimet

+

• Jimmy Hastings: huilu, tenorisaksofoni, piccolo
• Dave Grinstead: kanuuna, kello, tuuli

 Kansitaide: Anne Marie Anderson

Kappaleet

1. Golf Girl (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 5:05
2. Winter Wine (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 7:46
3. Love to Love You (And Tonight Pigs Will Fly) (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 3:06
4. In the Land of Grey and Pink (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 4:51
5. Nine Feet Underground (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 22:43
• Nigel Blows a Tune
• Love's a Friend
• Make It 76
• Dance of Seven Paper Hankies
• Hold Grandad by the Nose
• Honest I did!
• Disassociation
• 100% Proof

Camel - Camel

Camel on Camel-yhtyeen progressiivisen rockin kultavuosien aikajanaa ajatellen verrattain myöhään julkaistu debyyttialbumi 1973 vuodelta.

Camel-yhtye perustuu hyvin vahvasti Latimerin, Fergusonin ja Wardin käsittäneen The Ward -yhtyeen ympärille. Trion toimittua erään englantilaisen laulaja-lauluntekijän taustayhtyeenä, he huomasivat haluavansa mukaan kosketinsoittajan. Jo pientä mainetta kerännyt Peter Bardens vastasi lehti-ilmoitukseen loppuvuodesta 1971.

Debyyttialbumiksi Camel pärjäsi kaupallisesti ihan kelvollisesti. Camel-yhtye ei tosin kaupallisesti koskaan ole ollut kovin menestynyt.

Jo ensilevystään alkaen Camel on tehnyt sitä, minkä takia yhtyeestä pidän: Camel on täynnä pitkiä, meheviä ja melodisia kitara- ja urkusooloja, melodisia bassolinjoja ja Andy Wardin todella miellyttävän levotonta rumputyöskentelyä. Vaikka Andrew Latimer ja Peter Bardens usein vievät huomion Camel-yhtyeestä puhuttaessa, mielestäni Ward on vähintään yhtä keskeinen tekijä yhtyeen äänimaailmassa. Ward on myös sisäisessä ajatusmaailmassani melkolailla täydellisen rumpalin arkkityyppi.

Koska egotrippailun ja tarpeettoman teknisen taituruuden esittelyn puuttumisen takia Camel-yhtyettä pidetään usein hyvänä lähestymiskulmana progressiiviseen rockiin, Camel oli itsellenikin progetaipaleeni (joka alkoi siinä 2009/2010) alkupään yhtyeitä, itse Camel-albumi tosin lienee vasta kolmas omistamani yhtyeen albumi.

Camel on kuin onkin oikein miellyttävä levy, vaikka jääkin seuraajansa Miragen varjoon. Levyyn aikanaan tutustuessani huippukappaleita olivat albumilla mielestäni Mystic Queen, Never Let Go ja  Arubaluba. Edelleenkin mitä luultavimmin samaiset poiminnat levyltä suorittaisin, joskin näiden lisäksi Curiosity on minulle auennut uudella tavalla vasta lähivuosina. Erityisen huonoja kappaleita levyllä ei tosin ole alkuunkaan ja levyn biisijärjestyksen virtaus on todella luonteva - erityisesti Arubaluba on todellinen murhaaja päätösraitana.

Instrumentaatio

• Andrew Latimer: kitara, laulu
• Peter Bardens: urut, mellotron, piano, VCS3-syntetisaattori, laulu
• Doug Ferguson: basso, laulu
• Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Modula

Kappaleet

1. Slow Yourself Down (Latimer, Ward) - 4:46
2. Mystic Queen (Bardens) - 5:40
3. Six Ate (Latimer) - 6:01
4. Separation (Latimer) - 3:54
5. Never Let Go (Latimer) - 6:21
6. Curiosity (Bardens) - 5:51
7. Arubaluba (Bardens) - 6:24

Khan - Space Shanty

Khan-yhtyeen ainokainen, Space Shanty vuodelta 1972 on Canterburyn koulukunnan outolintu: se on musiikillisesti ja lyrikaalisesti muita alueen yhtyeitä maalauksellisempaa ja sanoitukset eivät ole Canterbury-yhtyeiden tapaan hölmöjä tai ironisia.

Khan perustettiin 1971 Steve Hillagen jätettyä yliopisto-opintonsa kesken. Muutamien soittajavaihdosten jälkeen Khanin muodostivat Hillage, Greenwood ja Peachey. Levyn äänityksiin sormion soittoa hoitamaan tuli väliaikaisesti Hillagen entinen bändikaveri, Egg-yhtyeen Dave Stewart.

Yhtye hajosi 1972 erimielisyyksiin levy-yhtiö Deccan kieltäydyttyä rahoittamasta toisen albumin äänittämistä.

Koska Steve Hillage on suosikkikitaristini ja Dave Stewart kuuluu kosketinsoittajasuosikkieni huippuosastoon, lienee itsestäänselvää, että nautin tästä levystä aivan valtavasti. Edellämainittujen (kuten myös lopun yhtyeestä) soitto on todella korkeatasoista ja sävellykset ja sovitukset parasta a-ryhmää. Täytyy tosin myöntää, että Hillage ei ole erinomainen laulaja, mutta hänen hieman horjuva lauluäänensä on aina vedonnut kuitenkin minuun (hieman Camel-yhtyeen tapaan) ja tyylillisesti kyllä sopii Space Shantylle kuin nenä naamaan.

Kappaleista parasta antia on kaikki - kyllä, yhtään vähänkään heikompaa biisiä ei levyltä löydy ja toisin kuin edellisen Tyrannosaurus Rexin suhteen, kappaleet silti kilvoittelevat parhaimmuudesta ja erottuvat todella toisistaan. Jos nyt kuitenkin ase uhkaajan ohimolla minulta tivattaisiin levyn kohokohtia, luultavasti suoltaisin suustani takellellen seuraavat sanat: jylhä Mixed Up Man of the Mountains (se bassobreikki!) ja tunnelmallisen taiteellinen Driving to the Amsterdam. Mutta ihan oikeasti koko levy on todella hyvä.
 
Tämä levy, kuten niin moni muukin löysi tiensä levyhyllyyni yhdeltä tietyltä kirpputoripöydältä Porin Hyllymerestä kuumana kesänä 2011. Tällöin olin vasta varsin hiljattain oivaltanut Steve Hillagen oivallisuuden Gong-yhtyeessä ja voi sitä onnen määrää, kun tämä helmi löytyi edulliseen vitosen hintaan luottopöydästäni. Tajuntani tuli räjäytettyä (eihän tämä muistuta Gongia, vaikka jostain syystä odotin jotain sellaista) ja Hillagen soitannollinen monipuolisuus alkoi vähitellen valjeta.

Vaikka harmillisesti Space Shanty jäi Khanin joutsenlauluksi, mutta onni onnettomuudessa - jos Khan olisi jatkanut eloaan, Hillage ei olisi ollut mukana tekemässä Gongista sitä, mitä Gongista tuli. Tosin ilmeisesti Khanin toiselle albumille alunperin suunnatut Hillagen ensimmäiseltä soololevyltä Fish Rising löytyvät sävellykset jättävät oven auki pohdinnalle, mitä Khan olisi voinut vielä olla.

Instrumentaatio

• Steve Hillage: kitara, laulu
• Nick Greenwood: basso, laulu
• Eric Peachey: rummut

+

• Dave Stewart: urut, piano, celesta, marimba

 Kansitaide: David Anstey

Kappaleet

1. Space Shanty (Inc. The Cobalt Sequence and March of the Sine Squadrons) (Hillage) - 6:20
2. Stranded (Effervescent Psycho Novelty No. 5) (Hillage) - 6:00
3. Mixed Up Man of the Mountains (Greenwood, Hillage) - 7:07
4. Driving to Amsterdam (Hillage) - 8:08
5. Stargazers (Hillage) - 5:32
6. Hollow Stone (Escape of the Space Pirates) (Hillage) - 8:16

Tyrannosaurus Rex - My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows

My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows on Tyrannosaurus Rex -yhtyeen ensimmäinen albumi vuodelta 1968. Albumi on tyyliltään psykedeelistä folkkia.

Aikanaan levy sai kriitikoilta kehnon vastaanoton, mutta siitä huolimatta kipusi UK:n albumilistojen sijalle 15, ja myöhempi uudelleenjulkaisu albumia seuranneen Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages -levyn kanssa nousi UK:n listoilla peräti ensimmäiseksi vuonna 1972.

Bolan ja Peregrin Took jatkoivat albumin jälkeen vielä vuoden verran duona. Kaksikko julkaisi tänä aikana debyytilleen kaksi samanhenkistä seuraajaa.

Itselleni (Peregrin Tookin aikainen) Tyrannosaurus Rex on hyvin kesämusiikkia, eikä mieleeni tulisikaan heidän levyihinsä muina vuodenaikoina tarttua. Marc Bolanin määkivä laulutapa on varmasti omiaan jakamaan ihmisten mielipiteitä (veikkaisin, että vieläpä Robert Wyattiakin enemmän). Omaan korvaani se ei tosin sietämättömältä kuulosta, mutten kyllä voi ehdottomiin kannattajiinkaan väittää kuuluvani. Steve Peregrin Tookin taustaääntely auttaa Bolanin laulun kuuntelemisessa.

Biisimateriaali on levyllä hieman tasapaksua hyvässä ja pahassa. En voi tältä levyltä (toisin kuin seuraajaltaan) kohokohtia nimetä, mutten myöskään suvantoja. Koska musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa levyllä, itselleni kesäisin My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows toimii lähinnä miellyttävän kesäisenä taustamusiikkina. Kahta seuraavaa albumia tulee toisinaan kuunneltua ihan keskittymisen keskipisteessäkin.

Hyllyyni My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows kuten myös seuraavat Bolanin Peregrin Tookin kanssa tekemät äänitteet päätyivät hyllyyni kuumana kesänä 2013. Suuresti minulla ei ole mielenkiintoa Bolanin myöhempää tuotantoa kohtaan, minulle kun Peregrin Tookin taustahäröily on isossa osassa yhtyeen kuuntelunautinnosta. My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows on myös muuten levyhyllyni pisin albumin nimi.

My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows - onhan siinä mittaa.

Instrumentaatio

• Marc Bolan: kitara, laulu
• Steve Peregrin Took: bongot, lyömäsoittimet, pixiphone, kiinalainen gongi, laulu

+

• John Peel: puhe

 Kansitaide: George Underwood

Kappaleet

1. Hot Rod Mama (Bolan) - 3:09
2. Scenescof (Bolan) - 1:41
3. Child Star (Bolan) - 2:52
4. Strange Orchestras (Bolan) - 1:47
5. Chateau in Virginia Waters (Bolan) - 2:38
6. Dwarfish Trumpet Blues (Bolan) - 2:47
7. Mustang Ford (Bolan) - 2:56
8. Afghan Woman (Bolan) - 1:59
9. Knight (Bolan) - 2:38
10. Graceful Fat Sheba (Bolan) - 1:28
11. Wielder of Words (Bolan) - 3:19
12. Frowning Atahuallpa (My Inca Love) (Bolan) - 5:55

Nektar - A Tab in the Ocean

A Tab in the Ocean on Saksassa perustetun englantilaisen progeyhtye Nektarin toinen levy vuodelta 1972.

Yhtye keikkaili näihin aikoihin lähinnä Saksassa, vaikka tekikin 70-luvun alussa kaksi Englannin-kiertuetta.

Vuotta myöhemmin Nektar julkaisi läpimurtolevynsä Remember the Future ja kiersi Eurooppaa Frank Zappan kanssa ja teki Amerikan kiertueen.

Vielä A Tab in the Oceanin aikaan yhtye oli kohtalaisen tuntematon. Albumi nousi kuitenkin USA:n listoilla 141. enteillen tulevaa suosiota.


Minulle on täysin hämärän peitossa syy, miksi päädyin ostamaan A Tab in the Oceanin 2012 kesällä: se ei ole erityisesti linkittynyt jäsenistöltään tuolloin minulle ennestään tuttuihin yhtyeisiin, yhtyeen USA:n suosio paljastui minulle vasta tätä blogikirjoitusta tehtaillessa, kansi ei ole mahdottoman säväyttävä eikä se keiku Prog Archivesin tai muiden alan nettisivujen top-listausten kärjessä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen ostopäätökseni syntymiseen.

Nektarin A Tab in the Ocean -levy on jämäkkää, jykevää ja joustavaa, rajua ja rauhallista. Puolet levystä kattava nimikkobiisi ei yllä aivan lopuista kappaleista muodostuvan todella tyylitajuisen kokonaisuuden tasolle, muttei sekään ole kehno - tosin kaikua saisi makuuni olla vähemmän.

Oikeuksiinsa albumi ampaisee Desolation Valleystä lähtien, eikä meno hyydy edes Wavesin tunnelmallisen ja pehmeän himmailun kohdalla: Waves luo todella onnistuneesti jännitettä melkeinpä lopulta räjähtäväksi äityvälle levyn loppukaksikolle.

Crying in the Dark alkufiilistelynsä jälkeen laittaa kaasun pohjaan todella jykevällä motorik-rumpukompin ja bassolikkien leikittelyllä. Ja tällä hetkellä levy syöksyy mielestäni ensimmäiseen kliimaksiinsa.

Eikä siinä edes vielä kaikki! King of Twilight räjäyttää lopulta viimeistään pankin kasvatettuaan jännitteen vaarallisen suuriin lukemiin. Mikä levy!

A Tab in the Ocean ansaitsisi kunniapaikan levyhyllystäni, jos nimikkokappale olisi hivenen parempi. Tällaisenaankin albumi kuuluu luultavasti 20 tai ainakin 30 parhaan omistamani levyn joukkoon. Vaikka en vielä kolmessa vuodessa ole saanut aikaiseksi tutustua yhtyeen muuhun tuotantoon, viimeistään yhtyeen suosion minulle valjettua Nektaria täytyy laittaa ostoslistalle. Harmillisesti koko vuoden niukka levybudjettini on jo melkolailla käytetty.

Instrumentaatio

• Roye Albrighton: kitara, laulu
• Allan Freeman: koskettimet, taustalaulu, mellotron
• Ron Howden: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu
• Derek Moore: basso, laulu

Kappaleet

1. A Tab in the Ocean (Nektar) - 15:30
2. Desolation Valley (Nektar) - 5:45
3. Waves (Nektar) - 2:53
4. Crying in the Dark (Nektar) - 5:27
5. King of Twilight (Nektar) - 4:07

Robert Wyatt - The End of Ear

Canterburyn koulukunnan kiistattoman ikonin, Robert Wyattin ensimmäinen soololevy The End of Ear on julkaistu 1970. Wyatt teki ensisoololevynsä vuotta ennen lähtöään Soft Machinesta (mihin tulkitsen albumin nimen vitsin viittaavan).

Kunnianhimoisesti tai Wyattmaisesti Wyattin ensimmäinen soololevy on silkkaa kokeilullista free jazzia. Perinteisemmän free jazzin lisäksi albumi sisältää päällekkäisiä erinopeudellisia Wyattin lauluraitoja ja välillä melko teollisiakin epäorgaanisia rytmejä.

Kiinnostavasti levyllä soittaa Caravanin David Sinclair, joka liittyi vuotta myöhemmin Wyattin seuraavaan yhtyeeseen Matching Mole.

Muistan olleeni erittäin syvällä Canterburyn koulukunta -hekumassa silloin kun ostin tämän levyn 2013, mutta en ollut kyllä vielä henkisesti saati fyysisesti valmis tälle levylle. Ehkä en ole vieläkään, mutta nyt tämä kuulostaa paikoitellen hyvältä ja kiinnostavalta.

Tuolloin alkuvuodesta 2013 olin kaiketi lähinnä järkyttynyt - onhan ensimmäinen kappale melko haastava ja tästä tyrmistyneenä helpomminkin lähestyttävät kohdat levyllä kuten (Soft Machinen ohella toiselle) Canterburyn koulukunnan isäyhtyeelle, Caravanille omistettu To Caravan and Brother Jim tulin kaiketi missanneeksi. Tosin, jos olisin tällaista musiikkia kuunnellut vanhempieni luona asuessani enemmänkin, olisin varmasti saanut muuttaa pois isäni käskystä jo aiemmin.

Tätä blogikirjoitustani varten suorittamani uudelleenkuuntelu lienee vasta toinen tai kolmas kerta kun tätä levyä kuuntelin, ja vaikka omassa tuvassa omalla luvalla saan nyt kuunnella mitä tahdon, tämän levyn kuuntelua edesauttavan mielentilan tullessa kohdalle tarttunen mielummin Matching Molen toiseen albumiin (jossa mielestäni on paikoitellen hieman samanlaisia tunnelmia, joskaan ei yhtä kuuntelijaa haastavalla tavalla).

Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus on kyseessä kaikesta huolimatta.

Instrumentaatio

• Robert Wyatt: rummut, piano, urut, laulu
• Neville Whitehead: basso
• Mark Charig: kornetti
• Elton Dean: alttosaxello
• Mark Ellidge: piano
• Cyril Ayers: lyömäsoittimet
• David Sinclair: urut

Kappaleet

1. Las Vegas Tango Part 1 (Repeat) (Evans) - 8:13
2. To Mark Everywhere (Wyatt) - 2:26
3. To Saintly Bridget (Wyatt) - 2:22
4. To Oz Alien Daevyd and Gilly (Wyatt) - 2:09
5. To Nick Everyone (Wyatt) - 9:15
6. To Caravan and Brother Jim (Wyatt) - 5:22
7. To the Old World (Thank You For the Use of Your Body, Goodbye) (Wyatt) - 3:18
8. To Carla, Marsha and Caroline (For Making Everything Beautifuller) (Wyatt) - 2:47
9. Las Vegas Tango Part 1 (Evans) - 11:07

Nicolas Kivilinna - Eino Leino (EP)

Eino Leino on (jopa itseäni nuoremman) suomalais-kanadalaisen Nicolas Kivilinnan ainakin mittakaava huomioon otettuna hyvinkin positiivista huomiota saanut lyhyt EP vuodelta 2013.

Tästä EP:stä eteenpäin (jos ei jo aiemmin) Kivilinnan muusikon ura on ollut tasaisessa nousussa: kokopitkä albumi on julkaistuna ja runokokoelma odottaa nurkan takana.

EP:llä, kuten nimestä saattaa päätellä Kivilinna esittää Eino Leinon runoihin tekemiä sävellyksiään.





Lyhyellä EP:llä Kivilinna onnistuu taidokkaasti tempoilemaan moneen suuntaan: Rauhattoman rukous on hyvin menevää pop-rockia, Kun kello seisoo ja Laulu onnesta herkkää tunnelmointia ja Mä metsän polkuja kuljen kevyt rallatus. Parhaimmillaan Kivilinna onnistuu tuomaan mieleen Pekka Strengin erityisesti Kun kello seisoo -kappaleellaan.

EP:n ostin yliopistopolkuni alussa 2013 syksyllä kun Nicolas Kivilinna oli Tampereen yliopistolla esiintymässä (opiskellee myös siellä). Koska levy on niin kovin lyhyt, en usein jaksa nähdä vaivaa sen asettamiseksi levysoittimeen ja siksi ilahduinkin niin positiivisesti kun tämä kuulostikin näin hyvältä. Tiedä silti, jaksanko tätä jatkossakaan hyllystä kaivaa, mutta Kivilinnan tuore pitkäsoitto pitää ehdottomasti hankkia aikanaan.

Instrumentaatio

• Nicolas Kivilinna: laulu ja soitto

+

• Eino Leino: sanat

Kappaleet

1. Rauhattoman rukous (Kivilinna) - 3:17
2. Kun kello seisoo (Kivilinna) -1:40
3. Mä metsän polkua kuljen (Kivilinna) - 1:15
4. Laulu onnesta (Kivilinna) - 1:20

Osamu Kitajima - Benzaiten

Benzaiten on 1974 julkaistu Osamu Kitajiman ensimmäinen omalla nimellään julkaisema soololevy. Levyllä Kitajima yhdistelee perinteistä japanilaista musiikkia eurooppalaisen kokeilullisuuden kanssa. Musiikkia voisi ehkä luonnehtia japanilaiseksi krautiksi.

Benzaitenia aiemmin Kitajima oli äänittänyt kaksi levyä brittirocktyylistä musiikkia soittavan japanilaisen The Lauchers -yhtyeen kanssa ja säveltänyt satoja mainoskappaleita televisioon.

Myöhemmin 90-luvulla julkaistuaan useita albumeita Osamu Kitajima julkaisi tunnetuimman ja arvostetuimman levynsä: Behind the Light.


Benzaiten on yksi oman levyhyllyni suosikkilevyistä. Törmäsin kyseiseen levyyn sattumalta alkuvuodesta 2015 YouTubessa seurailtuani mielenkiintoisten thumbnailien ketjua videosta toiseen ja vakuutuin heti kuulemastani. Levy oli saatava hyllyyn, mutten sitä Yhdysvaltoja lähempää löytänyt - kyseessä lienee siis varsin tuntematon levy.

Benzaiten on todella ehyt levykokonaisuus: kappaleiden keskenäinen "flow" on todella hyvä ja kokonaissoundi yhtenäinen. Kappalemateriaali ylettyy todella groovaavasta Benzaitenista lopulla aika räyhäkkääksi yltyvän Tengun kautta hyvin rauhalliseen ja psykedeelisesti tunnelmoivaan Whomaan.

Dominoivia elementtejä levyllä ovat erityisesti Japanilaiseen kansanmusiikkiperinteeseen kuuluvat shakuhachi-huilu ja biwa-kielisoitin. Melko keskeistä levyllä on myös kabuki-teatterista lainatut huudot ja rumpusetin puuttuminen (vaikka muita rock-instrumentteja levyllä onkin). Yhteistä kappaleille on kuitenkin korkea taso erinomainen sovitus. Myös erilaisten lyömäsoitinten valtaisa määrä rakentaa siltaa kappaleiden erilaisten tunnelmien välille.

Oikeastaan ainoa asia, joka herättää levyssä negatiivisia tuntemuksia on rumpukone. Se tuntuu tarpeettomalta: onhan kaikenlaisia perkussioita jo aika määrä, ja se on ikääntynyt aika epäarvokkaalla tavalla. Se ei kuitenkaan missään nimessä myrkytä kuuntelukokemusta, mutta saa ajattelemaan, miltä kuulostaisi, jos sitä ei olisi ensinkään. Onneksi rumpukonetta ei esiinny valtaosassa kappaleista ja se on esiintyessäänkin sivuosassa.

Odotan mielenkiinnolla kestääkö Benzaitenin suosikkiasema aikaa, vai onko kyseessä vain tuoreen tuttavuuden aikaansaama innostus. Ainakin levy tämän vuoden aikana eniten kuuntelemani yksilö.

Instrumentaatio

• Osamu Kitajima: akustinen kitara, sähkökitara, biwa, afrikkalaiset ja meksikolaiset käsirummut, syntetisaattori, rumpukone, laulu

+

• Haruomi Hosono: basso
• Kisaku Katada: tsuzumi
• Shoji Yoshida: tsuzumi
• Tatsuya Sano: shakuhachi
• Yosei Sato: sho
• Haruyoshi Hosei: hayashi-bue
• Masako Hirayama: biwa
• Brian Whitecomb: koskettimet
• George Marinelli: sähkökitara
• Dennis Belfield: basso
• John Harris: basso

 Kansitaide: Yoko Kitajima

Kappaleet

1. Benzaiten - God of Music (Osamu Kitajima) - 3:36
2. Taiyo - the Sun (Osamu Kitajima) - 7:49
3. Tengu - a Long-Nosed Goblin (Osamu Kitajima) - 5:35
4. Benzaiten (Reprise) (Osamu Kitajima) - 11:24
5. Whoma - Immortality (Osamu Kitajima) - 10:34

Älgarnas Trädgård - Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden

Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on vuonna 1969 perustetun ruotsalaisen Älgarnas Trädgård -yhtyeen ensimmäinen sudiolevy vuodelta 1972. Se muistuttaa tyylitään vahvasti saksalaista krautrockia.

Yhtye kiersi alku-uransa runsaasti ilmaisfestareilla ja siksi kaiketi levyn soitto on hyvin orgaanista hieman Amon Düül II:n alkupään levyjen tapaan.

Yhtye äänitti myös toisen, hieman rokkaavamman levyn vuosina 1973 ja 1974, mutta sen julkaisu lykkääntyi jopa vuoteen 2001.

Älgarnas Trädgård hajosi lopulta 1976.


Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on ainakin oman levyhyllyni mittapuulla hyvin eriskummallinen ja omalaatuinen levy. Albumin musiikki on kuin krautrockin, folkin ja maailmanmusiikin omalaatuinen synteesi ja mielestäni kansikuva onnistuukin vangitsemaan levyn tunnelman varsin hyvin. Tietyllä tapaa (ehkäpä viulun takia) levy toisaalta muistuttaa folkimpaa, psykedeelisempää ja elegantimpaa versiota High Tiden tuotannosta.

Omaan makuuni levyltä parhaiten sopivat ensimmäinen ja kuudes kappale, jotka ovat albumin muita kappaleita rytmikkäämpiä. Koska taas en erityisemmin voi väittää pitäväni Margaretha Söderbergin laulusta (ylipäätään en usein välitä naislaulajista), Möjligheternas barn, levyn ainoa kappale, jossa hänen lauluaan esiintyy ei erityisemmin ole mieleeni.

Kokonaisuudessaan Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on hyvin tunnelmallinen ja seesteinen tutkimusmatka melko kokeellisilla musikaalisilla vesillä. Äänitehosteita löytyy oven narinasta tikittävään kelloon ja instrumentteja pulputtavista ja ulisevista syntetisaattoreista viuluun ja sitariin.

Musiikki levyllä  on hieman vaikeasti lähestyttävää, enkä tätä vuonna 2011 hankkimaani taideteosta kovin usein kuuntele. Vika ei kuitenkaan ole levyssä vaan ehkä musikaalisessa mukavuudenhalussani. Kun kuitenkin satun oikeanlaiseen mielentilaan, tämä levy on hyvin antoisa kuuntelukokemus.

Instrumentaatio

• Andreas Brandt: viulu, laulu, huilu
• Mikael Johansson, basso, rumpu, sitra
• Denis Lundh: rummut tabla, lyömäsoittimet
• Dan Söderqvist: kitara
• Jan Ternald, mellotron, moog, urut, sähköpiano,
• Sebastian Öberg: sello, sitar, tabla

+

• Margaretha Söderberg: laulu

 Kansitaide: Reine Fiske

Kappaleet

1. Två timmar över två blå berg med en gök på vardera sidan, om timmarna ... alltså (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 13:13
2. Det finns en tid för allt, det finns en tid då även tiden möts (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 6:10
3. Möjligheternas barn (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 3:12
4. Tristans klagan (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 1:41
5. Viriditas (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 2:59
6. Saturnus ringar (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 7:15
7. Framtiden är ett svävande skepp, förankrat i forntiden (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 5:06

Royals - Out

Out on 1977 vuonna julkaistu suomalaisen melko lyhytikäisen Royals-yhtyeen toinen ja viimeinen studioäänite. Royalsia voidaan hyvin kutsua ainakin Suomen mittakaavassa supergroupiksi, sillä kaikilla yhtyeen jäsenillä (erityisesti tietenkin Hurriganesissa itsensä tunnetuksi tehneellä Albert Järvisellä) oli nimeä jo ennen Royalsin perustamista 1975.

Harmillisesti yhtye hajosi Out-levyä seuranneena vuonna 1978. Royalsin viimeiseltä keikalta tosin äänitettiin livelevy Live.

Out myi vain puolet siitä, mitä Royalsin ensimmäinen levy Spring 76.



Royalsin sävellyskynä on ollut terävänä Outia tehtäessä, sillä erityisesti oma tuotanto on todella kovaa ja tymäkkää settiä. Myös rock-trioksi soitanta on (omalla kokemusmittapuullani ainakin) erittäin tiukkaa ja toimivaa.

Parasta antia levyllä mielestäni siis edustavat omat kappaleet. Erityisesti levyn kolmas numero, More Is What You'll Give/Get melko progeilevine soolosta siirtymineen, nimikkokappale Out  ja haikea levyn päättävä About Not Worth Writin' Home About ovat suorastaan erinomaisia. The Beatles -laina Tomorrow Never Knows taas edustaa minulle levyn vastakkaista ääripäätä.

Maijasen bassotyöskentely on koko levyllä hyvin vakuuttavaa kuunneltavaa ja herran äänestä olen pitänyt aina (ääntäminen tosin on heikkoa), vaikkei myöhemmän tuotannon hitit kuten Lähtisitkö tai Jano niin makuuni osukkaan (lapsena (ja miksen edelleenkin) muistan myös pitäneeni paljon Maijasen laulamisesta lastenohjelmien Nalle Puhin uudet seikkailut ja Ankronikka tunnusbiiseissä). Onnistunutta on myös Järvisen (usein vahvasti efektoitu) taiteilu kitaran kanssa ja Kätkänkin rummutus on hyvin miellyttävää kuunneltavaa.

Aikoihin en ollut ennen tämän kirjoituksen kirjoittamista Out-levyä kuunnellut ja tämän kuuntelukokemukseni jälkeen en voi kuin ihmetellä, että miksi tämä 2011 ostamani Royals-levy on ainoa yhtyeeltä hyllystäni löytyvä. Kertakaikkiaan miellyttävä levy lainabiisien pieniä notkahduksia lukuunottamatta.

Instrumentaatio

• Paavo Maijanen: laulu, basso, akustinen kitara, sähkökitara, piano, urut
• Ippe Kätkä: rummut, lyömäsoittimet, laulu
• Albert Järvinen: kitarat, syntetisaattori

 Kansitaide: Moses

Kappaleet

1. Kings of Power (Järvinen, Kätkä, Maijanen, Pembroke) - 3:21
2. Cha-Cha Drive In (Järvinen, Kätkä, Maijanen) - 1:43
3. More Is What You'll Give/Get (Järvinen, Kätkä, Maijanen, Pembroke) - 5:26
4. Happy Ways (Walsh, Järvinen, Kätkä, Maijanen) - 3:19
5. Tomorrow Never Knows (Lennon/McCartney, Järvinen, Kätkä, Maijanen) - 6:54
6. Out (Järvinen, Kätkä, Maijanen, Pembroke) - 3:12
7. Just My Situation (Pembroke, Järvinen, Kätkä, Maijanen) - 5:50
8. Monoppoly (Maijanen, O'Neill) - 4:45
9. About Not Worth Writin' Home About (Maijanen, Pembroke) - 4:06

High Tide - High Tide

High Tide -albumi on High Tide -yhtyeen toinen ja myös alkuperäisen yhtyeen viimeinen levy vuodelta 1970. Sen erityispiirteenä on suuri Tony Hillin kitaran ja Simon Housen viulun vuorovaikutus.

Yhtye hajosi myöhemmin levyn teon jälkeen Simon Housen lähdettyä The Third Ear Bandiin. Levy ei myöskään myynyt erityisen hyvin, vaikka kriitikot pitivätkin albumista.

High Tide -albumi on melko lyhyt ja jokseenkin musiikillisesti kevyempi kuin edeltäjänsä Sea Shanties. Tästä keveydemmyydestä huolimatta High Tidekin on silti melko rouheaa ja raskasta tavaraa ja yhtye iskeekin eteen levyllä melkoisen muurin ääntä.

Omaan levyhyllyyni High Tide päätyi samaan aikaan Sea Shantiesin kanssa alkuvuodesta 2013 kiinnostuttuani Simon Housen Hawkwindia edeltäneistä projekteista. Odotukseni High Tide -yhtyettä kohtaan olivat aika korkeat, ja vaikka Sea Shanties ei niihin yltänyt, High Tide pääsi aika lähelle.

Simon Housen viulu onkin todella suuressa osassa tämän levyn äänimaisemaa ja keskiössä on hänen ja Hillin kitaran vuorovaikutus. Harmikseni Housen (kuin myös Haddenin) kosketintyöskentely on taas varsin taka-alalla. Hieman yllättävästikin, vaikka levy on melko lyhyt, Blankman Cries Againin loppujamittelu ja osat Sanenymousista tuntuvat vähän venytetyiltä. The Joken johdanto-osio on myös hyvin vaikeasti lähestyttävä, ja melkeinpä kakofoninen.

Puutteistaan huolimatta pidän kyllä High Tide -albumista. Erityisesti levyn ensimmäinen kappale loppujamitteluun asti on hyvin kaunista ja ylevää kuultavaa ja toisinaan tunkeutuu omine lupineen päähäni soimaan. Levyn lyhyys ei myöskään varsinaisesti haittaa. Hirveän usein en voi kuitenkaan myöntää levyä kuuntelevani.

Instrumentaatio

• Tony Hill: kitara, laulu, urut
• Simon House: sähköviulu, urut, piano
• Peter Pavli: basso
• Roger Hadden: rummut, piano, urut

 Kansitaide: Joanna Enderby-Smith

Kappaleet

1. Blankman Cries Again (High Tide) - 8:28
2. The Joke (High Tide) - 9:27
3. Saneonymous (High Tide) - 14:26

Jethro Tull - Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die!

Too Old to Rock 'n' Roll: Too Young to Die! on Jethro Tullin  yhdeksäs studioalbumi. Albumi on rakennettu kuvitteellisen rocktähden, Ray Lomansin ympärille, eikä ole siis nimensä suhteen omaelämäkerrallinen kuten usein luullaan. Albumi on äänitetty vain muutamia kuukausia edeltäjänsä Minstrel in Galleryn jälkeen.

Levyllä Jethro Tull -debyyttinsä tekee ex-Carmen basisti John Glasscock Jeffrey Hammondin lähdettyä yhtyeestä.

Levy ei menestynyt aivan edeltäjiensä tapaan. Se nousi UK:ssa listasijalle 25, USA:ssa sijalle 14 ja Suomessa sijalle 26.



Too old to... jne. on itselleni hyvinkin tuore tuttavuus: se kolahti postiluukustani eilen. Paljoa en ennalta lukemani perusteella levyltä odottanut, enkä kyllä myöntämättä kovin paljoa saanutkaan. Levy ei kuitenkaan ollut minulle Aqualung- tai Stormwatch-tasoinen (näistä myöhemmin joskus, ehkä) pettymys, kiitos matalien odotusten.

Levyn konsepti mielestäni on vähän pöhkö ja se heijastuu jollakin tavalla musiikissa. Alkuperäisen soundtrack-tarkoituksensa takia annan kuitenkin kappaleiden tylsyyttä anteeksi, mutta en usko tämän levyn pariin palaavani aivan lähiaikoina. Sanottakoot että kannesta pidän kyllä paljon.

Pidin kuitenkin muutamasta kappaleestakin. Levyn avannut Quiz Kid oli varsin iskevää, perinteistä Jethro Tullia ja muistutti läheisesti Minstrel in Gallery -levyä (jota en ole mielestäni kuunnellut riittävästi) ja luulinkin odotusteni ylittyvän tässä vaiheessa. Toinen positiivinen yllättäjä oli levyn neljäs kappale: Taxi Grab. Tämän kohdalla alkoi jo olla tosin selvää, ettei levy kaiketi tule odotuksiani ylittämään.

Pidin myös (yllätyksekseni) levyn nimikkokappaleesta Too old to Rock 'n' Roll: Too Young to Die. Kappaleen alussa saamani vaikutelma oli jokseenkin löysä ja laiskahko, mutta lopulla huomasin nyökytteleväni hymyssä suin mukana. Olihan myös lopulla tapahtuva levyn henkeen sopiva siirtyminen fiftarihtavaan tyyliin aika ovela.

Odotin levyllä kuulevani paljon arvostamani John Glascockin mainiota bassotyöskentelyä, mutta tältä osin käteen jäi vähemmän kuin olisin toivonut. Onneksi tämän levyn kahdella seuraajalla sitä laatua onneksi riittää riittämiin.

Instrumentaatio

• Ian Anderson: laulu, akustinen kitara, huilu, huuliharppu, ajoittainen sähkökitara ja lyömäsoittimet
• Martin Barre: sähkökitara
• John Evan: kosketinsoittimet
• Barriemore Barlow: rummut, lyömäsoittimet
• John Glascock: basso, laulu

+

• David Palmer: orkesterisovitukset, saksofoni
• Maddy Prior: taustalaulu
• Angela Allen: taustalaulu

 Kansitaide: Michael Farrel

Kappaleet

1. Quiz Kid (Ian Anderson) - 5:09
2. Crazed Institution (Ian Anderson) - 4:48
3. Salamander (Ian Anderson) - 2:51
4. Taxi Grab (Ian Anderson) - 3:54
5. From a Dead Beat to an Old Greaser (Ian Anderson) - 4:09
6. Bad-Eyed and Loveless (Ian Anderson) - 2:12
7. Big Dipper (Ian Anderson) - 3:35
8. Too Old to Rock 'n' Roll: Too Young to Die (Ian Anderson) - 5:44
9. Pied Piper (Ian Anderson) - 4:32
10. The Chequered Flag (Dead or Alive) (Ian Anderson) - 5:32