Pekka Pohjola - Pihkasilmä kaarnakorva

Suomen ja ehkäpä myös koko maailman parhaisiin basisteihin lukeutuneen kansainvälistäkin tunnustusta saaneen Pekka Pohjolan ensimmäinen soololevy Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin vuonna 1972.

Pohjola päätyi äänittämään soololevyään, sillä hän tahtoi tehdä jotain omanlaistaan - jotain sellaista, mitä ei voinut tuolloisessa Suomen progressiivisen rockin kärkiyhtye Wigwamissa tehdä. Näin Wigwamista soololevyllä soittaakin vain Jukka Gustavson ja hänkin vain Nipistys-kappaleessa.

Basistin soololevydebyytiksi Pihkasilmä kaarnakorvan Suomen listojen 13. sijaa voi pitää melko onnistuneena saavutuksena.


Pekka Pohjolan soolotuotantoon sukeltaminen oli aika luonteva suunta minulle talvella 2011. Tuolloin hyllyssäni komeili Wigwamin alkupään tuotanto Hard 'n' Hornysta Lucky Golden Stripes and Starposeen ja kuulemasta olin pitänyt varsin mukavasti. Hankintaa edesauttoi vielä albumin huokea hinta (taisi pyöriä vitosen paikkeilla).

Pihkasilmä kaarnakorva on hyvinkin sellaista, mitä osasin Pekka Pohjolan Wigwam-sävellysten perusteella odottaakin. Harmoniat ovat samansuuntaisia ja bassoilu luonnollisestikin sitä taattua Pohjola-tyyliä. Vaikka lasimaalausmaisen kannen perusteella saattaisi odottaa jotain uskonnollista settiä (tätä levy ei tarjoa), kansi oikeastaan kuvaa mielestäni oikein osuvasti Pohjolan "tietyllä tavalla" luonnollista musiikillista kieltä.

Jos jätetään laskusta Metsonpeliä -avausbiisin ehkä hieman turpea rakenne venyvän bassosoolon takia, Pihkasilmä kaarnakorvasta en löydä kyllä mitään pahaa sanottavaa. Virtojen kiharat on hyvinkin kiharaista Pohjolan viulun kuljettamaa tunnelmoivaa musiikkia. Armoton idylli taas musiikillisesti on hyvinkin armollinen ja leikkisä puhaltimien keskustellessa ilmavan pianon päällä. Nipistys-osa taas viimeisestä kappaleesta saattaa jopa olla oma Pohjola-suosikkini, joskin Wigwamin Live Music from the Twilight Zone -livelevyn versio lienee parempi. Toisaalta viulu antaa oikein kivan mausteen nipistämiseen. Levy kulminoituu Valittaja-osuuden kauniiseen bassosooloon, jota ei missään nimessä vaivaa avausraidan pöhöttyneisyys.

Pohjolalta levyhyllystäni löytyy vain miehen kolme ensimmäistä levyä: tämä, Harakka Bialoipokku ja Keesojen lehto. Tästä kolmikosta Pihkasilmä kaarnakorva jäänee hiuksenhienosti Harakka Bialoipokku -levyn varjoon. Erinomainen levy on kuitenkin kyseessä, vaikken olekaan nähnyt asiakseni enempää Pohjolan soolotuotantoa hyllyyni haalia.

Olen muuten kuullut huhua, että Pihkasilmä kaarnakorvan takia spinettien kysyntä Suomessa olisi kasvanut huomattavasti. En kyllä voi vahvistaa väitteen todenperäisyyttä.

Instrumentaatio

• Pekka Pohjola: basso, spinetti, viulu, urut
• Risto Pensola: klarinetti
• Pekka Pöyry: sopranosaksofoni, huilu
• Reino Laine: rummut
• Jukka Gustavson: urut, piano

 Kansitaide: Mats Hulden

Kappaleet

1. Metsonpeliä (Pohjola) - 10:38
2. Virtojen kiharat (Pohjola) - 5:32
3. Armoton idylli (Pohjola) - 3:49
4. Nipistys / Valittaja (Pohjola) - 12:55

Gong - Flying Teapot

Gong -yhtyeen Gong-planeetasta kertovan suorastaan legendaarisen Radio Gnome Invisible -levytrilogian aloittaa vuonna 1973 julkaistu Flying Teapot.

Flying Teapotilla pääsevät ääneen myöhemmin klassisimpaankin kokoonpanoon kuuluvat Gong-debytantit Steve Hillage ja Tim Blake, myös rumpali- ja basistiosastolla on tapahtunut muutoksia sitten Camembert Electriquen.

Gong-planeetan ajatus on esitelty jo Gongin ensimmäisellä Magick Brother, Mystic Sister -albumilla, tämä levytrilogian ensimmäinen osa on ensimmäinen albumi, joka keskittyy tyystin siihen ja sen lieveilmiöihin.


"Banana, nirvana, mañana", minä tiedän, tiedätkö sinä?

Mielestäni Flying Teapot on Gong-yhtyeen ensimmäinen täysin tasavahva albumi. Pienintäkään notkahdusta ei ole ja levy oikeastaan on nousukiidossa koko albumin ajan kiihdytyksen kulminoituessa levyn päättävään Witch's Song / I Am Your Pussy -kappaleeseen. Kyseinen biisi oli muuten juurikin se kappale, mikä Flying Teapotilta ensimmäisenä iski oikein kunnolla ostettuani levyn keväällä 2011.

Levyn päästyä vauhtiin Gongin tämän kokoonpanon kovimmat maestrot Steve Hillage, Tim Blake ja Didier Malherbe pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Erityisesti Zero the Hero and the Witch's Spell on Didier Malherben ilotulitusta ja ainoa kappale, jossa Steve Hillage pääsee kunnolla esiin. Tim Blakelta levyllä löytyy peräti soolokappale The Octave Doctors and the Crystal Machine, jossa Moonweed näyttää, miten syntetisaattori laulaa.

Vaikka Flying Teapotin rytmiryhmä ei olekaan se Gongin tunnetuin (eli Howlett + Moerlen), Francis Mozen ja Laurie Allanin yhteistyö vetää tuolle klassisimmalle vertoja. Levyn nimikkobiisi groovaa aivan hurjasti ja kauttaaltaan meno pysyy ihailtavan hyvin kaksikon osaavissa kourissa meiningin yltyessä toisinaan melko vinhaksi.

Varmasti eniten albumilla kuulijoita jakaa Flying Teapotin nimikkokappaleen alun kosminen tunnelmointi ja lopun ölinä & kolina ennen suurta finaalia. Minusta tämä kokeellisuus on huomattavasti miellyttävämmin toteutettu kuin vaikkapa King Crimsonin debyytin kolinat (joihin vertaaminen olisi minusta kuitenkin aika perusteltua), eikä näitä Gongin kokeellisuuksia oikeastaan tee mieli ohittaa niiden toimiessa paremmin levyn kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden kannalta avainhetki albumilla on myös siirtymä kauniin saumallisesti viimeiseen kappaleeseen.

Lentävän teekannun kyydissä Gong jatkaa vielä uusia korkeuksia, mutta tämä trilogian aloitus on jo melkoisen lennokasta tavaraa. Sen klassikkostatusta himmentää ainoastaan seuraavien levyjen entistäkin suurempi ylitsetursuava erinomaisuus. Eikä sekään liiaksi asti ja erinomaisuutta löytyy tältäkin levyltä, eritoten Gilli Smythin noitanaurun muodossa!

Instrumentaatio

• Dingo Virgin (Daevid Allen): kitara, laulu
• Good Witch Yoni (Gilli Smyth): laulu, avaruuskuiskaukset
• Hi T Moonweed the Favourite (Tim Blake): syntetisaattori, laulu
• The Good Count Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofoni, huilu
• Stevie Hillside (Steve Hillage): kitara
• The Submarine Captain (Christian Tritsch): kitara
• Fancis Bacon (Francis Moze) koskettimet, basso
• Lawrence the Alien (Laurie Allan): rummut
• Rachid Whoarewe the Treeclimber (Rachid Houari): lyömäsoittimet

Kappaleet

1. Radio Gnome Invisible (Allen) - 5:32
2. Flying Teapot (Allen, Moze) - 11:53
3. The Pot Head Pixies (Allen) - 3:00
4. The Octave Doctors and the Crystal Machine (Blake) - 1:51
5. Zero the Hero and the Witch's Spell (Allen, Blake, Tritsch) - 9:36
6. Witch's Song / I Am Your Pussy (Allen, Smyth) - 5:08

Tyrannosaurus Rex - Unicorn

1969 julkaistu Unicorn on Tyrannosaurus Rexin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen rypistys, albumin teon jälkeen nimittäin Marc Bolanin ja Steve Peregrin Tookin välit tulehtuivat antibiootein parantamattomaan kuntoon Bolanin tahtoessa kehittyä kaupallisesti kun taas Peregrin Took kannatti boheemia taiteilijaelämää ja haikaillen seurasi Ladbroke Grove -alueen epäkaupallisen Pink Fairies Rock 'n' Roll and Drinking Clubin toimintaa. Lisäksi Peregrin Took tahtoi omaa materiaaliaan myös Tyrannosaurus Rexin soitettavaksi. Hän sai lopulta kenkää epäonnistuneen USA-kiertueen jälkeen.

Unicorn taas menestyi kaupallisesti oikein mukavasti sen nousten paraimmillaan UK:n listoilla 12.

Tunnelmallisesti kahden ensimmäisen Tyrannosaurus Rexin albumin ollessa hyvinkin kuuman kesäisiä, Unicorn kallistuu (kenties ehkä aiempaa kypsemmän sovittamisen takia) elokuun orastelevaan syksyyn. Kuten kahdessa aiemmassa Tyrannosaurus Rex -kirjoituksessani olen antanut ymmärtää Unicorn sijoittuu omissa mieltymyksissäni yhtyeen kolmessa ensimmäisessä albumissa toiseksi Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages -levyn jälkeen ennen My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows -albumia. Harmillisesti Unicornilla kuullaan aiempia levyjä vähemmän Steve Peregrin Tookin raivokasta ja riemukasta bongoilua, mutta mies on kuitenkin muilla osin mukavasti läsnä, joskin ehkä kauttaaltaan hieman aiempaa pienemmässä osassa.

Mukavia kappaleita tämäkin levy sisältää monia ja kermat päältä kauhoakseni mainitsen ainakin avauskappale Chariots of Silkin, The Sea Beastsin ja The Misty Coast of Albanyn. Muistaakseni levyn ostoaikoihin heinäkuussa 2013 myös Cat Black (The Wizard's Hat) lukeutui levyn loistavimpiin mielestäni, mutta tämän säihke on hieman hälvennyt.

Hauskaksi anekdootiksi tätä levyä koskien voin paljastaa, että viimeksi kun parturissa okävin muutama vuosi sitten, mukanani oli tuloste Unicornin kannesta ja kieleltäni kaarsi toive Peregrin Tookin kuontalon kopioimisesta. Parturityön lopputulokseen olin näin sivumennen sanoen ja blogitekstin aiheesta entisestään eksyen hyvin tyytyväinen.

Instrumentaatio

• Marc Bolan: laulu, kitara, urkuharmoni,
• Steve Peregrin Took: bongot, laulu, tama, rummut, basso, piano, lyömäsoittimet, pixiephone, gongi

+

• John Peel: puhe
• Tony Visconti: piano

Kappaleet

1. Chariots of Silk (Bolan) - 2:26
2. 'Pon a Hill (Bolan) - 1:14
3. The Seal of Seasons (Bolan) - 1:49
4. The Throat of Winter (Bolan) - 1:59
5. Cat Black (The Wizard's Hat) (Bolan) - 2:55
6. Stones for Avalon (Bolan) - 1:37
7. She Was Born to Be My Unicorn (Bolan) - 2:37
8. Like a White Star, Tangled and Far, Tulip That's What You Are (Bolan) - 3:49
9. Warlord of the Royal Crocodiles (Bolan) - 2:11
10. Evenings of Damask (Bolan) - 2:26
11. The Sea Beasts (Bolan) - 2:26
12. Iscariot (Bolan) - 2:53
13. Nijinsky Hind (Bolan) - 2:20
14. The Pilgrim's Tale (Bolan) - 2:07
15. The Misty Coast of Albany (Bolan) - 1:43
16. Romany Soup (Bolan) - 5:40

Pink Floyd - Soundtrack from the film More

More-elokuvaan Pink Floydin tekemä täysimittainen soundtrack, Soundtrack from the film More vuodelta 1969 on yhyeen kolmas levy. Se on myös samalla ensimmäinen Pink Floydin albumeista ilman bändin entistä nokkamiestä, Syd Barrettia.

Soundtrack from the film More sisältää Pink Floydin tuon ajan henkeen sopivasti niin rajumpaa rockia, behmeitä balladeja ja avantgardea aistikkuutta.

Albumi menestyi soundtrackiksi listoilla oikein hyvin. UK:ssa se nousi peräti yhdeksänneksi, ja uudelleenjulkaisu USA:ssa 153. Nykyään levyä ei kauheasti tunnuta Pink Floyd -piireissä noteerattavan.


Pink Floyd on yhtye, johon oma suhteeni on jokseenkin ongelmallinen. Yhtyeestä pidän parhaimmillaan (1968-1971) ihan mukavastikin, mutta taas miltein kerettiäisissä mitoissa epätykkään lopusta. Soundtrack from the film More osuu niin tykkäysaikahaitariin kuin omaan mietymysharmonikkaanikin.

Progekuuntelusukellustani aloitellessani Pink Floyd oli luonnollisesti (kenelläpä ei?) ensimmäisiä yhtyeitä, joita pinnan alta löysin. Väräjävän veden läpi kuultelivat albumit kuten The Wall ja Dark Side of The Moon mutta onnetar oli oikuton ja nappasin käteeni summamutikassa Porin kaupunginkirjastosta ensimmäisellä lainakerralla muistaakseni ainakin levyt Atom Heart Mother, Meddle ja Moren soundtrackin. Sattumalta nämä kolme ovat nykyisinkin suosikkilevyni kyseiseltä yhtyeeltä.

Ostettuani lopulta Soundtrack from the film More -albumin vuoden 2013 keväällä en erityisemmin ole levyä kuunnellut. Ehkä kalusin sen loppuun jo ennen hankkimista. Tai sitten jälleen ongelmana on valinnanvaran liiallisuus ja Pink Floydin huono maine keskuudessani.

Vaikka soundtrackiudestaan johtuen levy ei ole erityisen eheä kokonaisuus, kappaleet ovat aika lailla laatustandardit läpäiseviä ja varsinaisia helmiäkin löytyy Cirrus Minorin, Cymbalinen ja Ibiza Barin muodossa. Kyllä, kuten kerettiäisen kuontalon karvoittamalta kupoliltani sopii odottaakin, pääni on päättänyt pitää kahdesta kaksosesta (The Nile Song ja Ibiza Bar) enemmän tästä hyljeksitymmästä. Olen siis kaiketi kerrassaan epäkelpo Pink Floyd -ihminen pitäessäni a) väärästä levystä ja b) väärän levyn väärästä kappaleesta.

Kauttaaltaan levyn tunnelma on mukavan utuinen (ellei peräti savuinen) ja kokeiluhäröilyt kuten Quick Silver tässä kontekstissä kaivautuvat korviini kuskutellen kauniita kuvia. Enempää erittelemättä Soundtrack from the film Moren vahvuus olkoon mukavan hämyinen tunnelma.

Instrumentaatio

• Roger Waters: basso, lyömäsoittimet
• Nick Mason: rummut, lyömäsoittimet
• Richard Wright: urut, piano, lyömäsoittimet, taustalaulu
• David Gilmour: akustinen kitara, sähkökitara, slide-kitara, flamenco-kitara, lyömäsoittimet, laulu

+

• Lindy Mason: tinapilli

 Kansitaide: Hipgnosis

Kappaleet

1. Cirrus Minor (Waters) - 5:18
2. The Nile Song (Waters) - 3:26
3. Crying Song (Waters) - 3:33
4. Up the Khyber (Mason, Wright) - 2:12
5. Green is the Colour (Waters) - 2:58
6. Cymbaline (Waters) - 4:50
7. Party Sequence (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 1:07
8. Main Theme (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 5:27
9. Ibiza Bar (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 3:19
10. More Blues (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 2:12
11. Quicksilver (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 7:13
12. A Spanish Piece (Gilmour) - 1:05
13. Dramatic Theme (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 2:15

Lindisfarne - Nicely Out of Tune

Nicely Out of Tune on brittiläisen folk rock -yhtye Lindisfarnen (yhtyeellä ei käsittääkseni tosin ole mitään erityistä sidettä Lindisfarne-saareen) esikoislevy.

Lindisfarne perustettiin jo vuonna 1968, ja muutaman nimenvaihdoksen jälkeen ja 1970 solmitun levysopimuksen johdosta Lindisfarne äänitti debyyttialbuminsa samaisena vuonna. Levy ei saavuttanut heti suurta suosiota, mutta laajensi yhtyeen kuuntelijakuntaa.

Vuonna 1972 yhtyeen levytettyä UK:n listasijoijen kärkeen kivunneen toisen albuminsa, myös Nicely Out of Tune nousi UK:n listoille parhaimmillaan sijalle 8.


Kevättalvena 2012 astelin jälleen Porissa luottokirpputorini alakertaan ja sumeilematta suuntasin askellukseni kohti pöytää, josta niin monta levyhyllyni antimista on peräisin. Tällä nimenomaisena kertana pöytä kumisi tyhjyyttään niistä levyistä, jotka olin suunnitellut löytäväni ja sitten ostavani. Skandaalista toivuttuani Nicely Out of Tunen miellyttävän näköinen kansi saavutti arvoisan huomioni. Kaiveltuani muistilokeroitani Lindisfarnekin kutkutteli kainalokarvojeni lisäksi myös aivojeni bändikeskusta: "tämä lienee se yhtye, joka Charisma -levy-yhtiöyhteyksiensä kiersi Van Der Graaf Generatorin ja Genesiksen kanssa", muistini kertoi minulle. Ostin levyn. Levy oli hintansa (viisi euroa) arvoinen.

Levy alkaa ylivertaisella Lady Eleanor -kappaleella ja on suuri sääli, ettei loppu levyn materiaalista yllä lähellekään tätä kummitusmaista tunnelmointia. Oikeastaan Nicely Out of Tunen kappaleet voisi jakaa helposti seuraaviin kategorioihin:

Erinomaiset: Lady Eleanor
Hyvät ja hyvähköt: Winter Song, Clear White Light (Pt. 2), Alan in the River With Flowers, The Things I Should Have Said
Heikohkot, tarpeettomahkot ja rallatukset: Road to Kingdom Come, Turn a Deaf Ear, We Can Swing Together (tässä tosin on erinomaisen hauska tarina), Down, Scarecrow Song
Ärsyttävät coverit: Jackhammer Blues

Ilman alimman kategorian kappaletta levy olisi huomattavasti mieluisampi levysoitinvieras, mutta ei kun ei. Nyt tällä viimeisimmällä kuuntelukerralla oikein sanoituksiin keskittyessäni huomaisn myös yllätyksekseni runsaan kristillisen sisällön. Erityisesti Road to Kingdom Comella, Winter Songilla ja Clear White Light (Pt. 2):lla oli hyvin kristillinen sanoma. Ei tämä tosin haittaa.

En itseäni identifioi ollenkaan folk- tai folk rock -miehenä, ja tämä Nicely Out of Tune onkin ainoita em. genrejen edustajia hyllyssäni. Kuitenkin oikein mukava asukki (erityisesti mukavan ja laajan lauluharmonioinnin takia), ja joskus ihan tervetullutkin vieras, mitä nyt kyräilen sitä jokseenkin pahalla silmällä Jackhammer Bluesin ahnehtiessa kahvipöydässä kahdennensadan viidennen santsisekunttipullansa. Lady Eleanoriin tutustuminen kuitenkin korvaa mielipahan, sen verran elegantti leidi-ihminen on kyseessä.

Instrumentaatio

• Rod Clements: basso, urut, piano, viulu, kitara, laulu
• Alan Hull: laulu, akustinen kitara, kaksitoistakielinen kitara, urut, piano, sähköpiano
• Ray Jackson: laulu, mandoliini, huuliharppu, huilu
• Simon Cowe: sähkökitara, akustinen kitara, kaksitoistakielinen kitara, mandoliini, banjo, laulu
• Ray Laidlaw: rummut

Kappaleet

1. Lady Eleanor (Hull) - 4:16
2. Road to Kingdom Come (Clements) - 4:15
3. Winter Song (Hull) - 5:13
4. Turn a Deaf Ear (Noakes) - 3:56
5. Clear White Light (Pt. 2) (Hull) - 4:03
6. We Can Swing Together (Hull) - 5:48
7. Alan in the River With Flowers (Hull) - 3:09
8. Down (Hull) - 3:11
9. The Things I Should Have Said (Clements) - 4:03
10. Jackhammer Blues (Guthrie) - 3:26
11. Scarecrow Song (Hull) - 3:21

Matching Mole - Matching Mole's Little Red Record

Matching Mole's Little Red Record on harmillisen lyhyen elämän eläneen Matching Mole -yhtyeen toinen ja viimeinen studioalbumi vuodelta 1972.

Tämä Robert Wyattin luotsaaman yhtyeen toinen albumi jakaa ensimmäisestä poiketen sävellysvastuun Wyattin niskoilta muille Matching Molen miehille Wyattin itse hoitaen lähinnä sanat ja laulumelodiat.

Wyatt päätti vielä pistää saman vuoden aikana pillit pussiin uuvuttuaan yhtyeen johtamiseen - hän olisi mielummin ollut vain yksi mies kvartetista. Matching Molea kuitenkin heräteltiin vielä eloon 1973, mutta tuolloin projektin pysäytti Wyattin traaginen alaraajahalvaantuminen.

Muistan hyvin vielä sen elokuisen päivän 2011 kun ennen löysän lukiopäivän alkua kävin pläräilemässä luottokirpputorini luottopöydän luottolevyjä. Kotona minua odottikin sitten jos ei järkytys, ainakin yllätys.

En ollut kuullut levyäkään Soft Machinea ennen Matching Mole's Little Red Recordia enkä myöskään Matching Molen ensimmäistä, joten sanoin nyt kuvailematta jäävän reaktioni tätä albumia kohtaan saatatte ymmärtää, mikäli olette Matching Mole's Little Red Recordin kanssa tutuiksi tulleita. Muistaakseni jo avauskappale, kieltämättä mukavan sointukulun kuljettama Starting in the Middle of the Day We Can Drink Our Politics Away löi minulta tajun kankaalle. Tyrmättynä muusta albumista ei muuta jäänyt mieleen.

Toivuttani tähtien tuijottelusta taisin toisen testituokion tarjota tälle teokselle viikkoja myöhemmin. Levy oli vaikea ja se on sitä edelleen. Oikeastaan, mitä Canterburyn koulukunnan saralla olen seikkaillut, Matching Mole on koko alagenren avantgradeinta ja melkoisinta musiikkia (joskin Egg-yhtyeen The Polite Force -albumi on aika samaa kastia).

Matching Mole's Little Red Recordin sävellykset ovat jo itsessään kinkkisiä harmonioineen ja melodioineen, mutta lisähaastetta tarjotaan runsain mitoin hyvin rajojarikkovin ja avantgardein surina-, kolina- ja narinaosin esimerkiksi Gloria Gloomin alussa ja Smoke Signalin keskellä. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan albumilla esiintyy myös erikoisin (ja luullakseni myös ainoa) koskaan kuulemani (maksullinen?) seksikohtaus Nan True's Hole -kappaleessa. Koko yhtye soittaa myös aivan päätähuimaavan hyvin levyn tuottaneen Robert Frippin tuiman silmän tarkkailun alla (vaikka asetelma ilmeisesti erityisesti Phil Milleriä kuumottelikin).

Eikä tässä edes vielä kaikki, vaan Robert Wyatt laulaa heleän narisevasta tavastaan poiketen jokseenkin rauhallisemmin ja vähemmän narisevasti ja miehen lyriikat ovat oma lukunsa sinänsä. Tiedän Wyattin olevan kommunisti, ja kuten kannesta aiheen saattaa päätellä olevan relevantti levyn kappaleiden kannalta, en ollenkaan ole millään tasolla varma, missä määrin Wyatt on lyriikoidensa kanssa tosissaan. Etenkään kun kristinuskon jumalaa kritisoivan God Songin sanoituksissaan Wyatt toteaa: "You know that I'm only joking, aren't I? Pardon me I'm very drunk!"

Vaikeudestaan huolimatta uskon (Soft Machinen Wyattin aikaisen tuotannon ja paremman Canterburyn koulukunnan tuntemisen avulla) saavani tätä nykyä levystä ihan nautinnollisiakin viboja. Mutta onhan tämä edelleen levy, joka saa paikka paikoin silmäni loksahtamaan auki ja korvani räpyttelemään ihmeissään.

Instrumentaatio

• Dave MacRae: flyygeli, sähköpiano, urut, syntetisaattori
• Robert Wyatt: rummut, laulu
• Phil Miller: kitara
• Bill MacCormick: basso

+

• Brian Eno: syntetisaattori
• Ruby Crystal (Julie Christie): puhe

Kappaleet

1. Starting in the Middle of the Day We Can Drink Our Politics Away (MacRae) - 2:31
2. Marchides (MacRae) - 8:25
3. Nan True's Hole (Miller) - 3:37
4. Righteous Rhumba (Miller) - 2:50
5. Brady as in Benji (MacRae) - 4:24
6. Gloria Gloom (MacCormick) - 8:05
7. God Song (Miller) - 2:59
8. Flora Fidgit (MacCormick) - 3:27
9. Smoke Signal (MacRae) - 6:38

Hawkwind - Hall of the Mountain Grill

Edward Griegin Vuorenpeikkojen luolan suuntaan nyökkäilevä ja Hawkwindin suosiman Lontoon Portobello Roadin Mountain Grill -kahvilan kautta kulkevan nimen saanut Hall of the Mountain Grill näki päivänvalon vuonna 1974. Tuolloin Hawkwind paistatteli kutakuinkin suosionsa huipulla Space Ritual -kiertueen ja historiallisen hyvin myyneen samaa nimeä kantaneen livealbumin jäljiltä.

Avaruusrockraakalaisia täydentämään ja vasta poistuneen Dik Mikin kenkiä täyttämään tallusti klasarikoulutuksen saanut Simon House tuoden mukanaan aiempaa kunnianhimoisemman lähestymissuunnan avaruusrockiin. Mairittelevien levyarvioiden myötä albumi laskeutui UK:n listoilla sijalle 16.

Rakastan tätä levyä. Jo pelkästään sisältämänsä musiikin ja kansitaiteiden puolesta levy itsessään riittäisi herättämään minussa voimakkaita tunteita, mutta siinä ei vielä ole kaikki. Hall of the Mountain Grill on elämäni mittakaavassa kerrassaan käänteentekevä levy, sillä ilman sitä en välttämättä olisi löytänyt sisältäni porttia, josta kulkemalla päädyin Progeedenin puutarhaan. Itse levyn ostin itse vasta loppuvuodesta 2011, mutta sitä ennen albumi oli melkein vuoden yhtäjaksoisesti minulla lainassa Porin kaupunginkirjastosta.

Hall of the Mountain Grill lienee ensimmäinen kosketukseni mellotroniin ja analogisiin syntetisaattoreihin (joista kumpaisestakin nautin hyvin paljon rockmusiikkiympäristössä ja toki muutenkin). Se toimii myös itselleni täydellisen kappaleflown arkkityyppinä sisältäen hyvin järjestellysti pitempiä ja raskaampia kappaleita kuin myös lyhyempiä ja keveämpiä hengähdysbiisejä sekä väli-/alkusoiton omaisia pikkuinstrumentaaleja.

Levyn jokainen kappale on yksinään voimakas ja väkevä, mutta tämä suistuttamani erinomainen virtaus vahvistaa kokemusta entisestään. Wind of Change saa valtavasti lisävirtaa siirtymästään levyn avausraidasta ja levyn toisen puoliskon lyhyiden instrumentaalien tahdittama eteneminen on yhtä ilotulitusta. Goat Willow saattaa jopa olla paras koskaan kuulemani tämän väli-instrumentaali-ilmentymän edustaja.

Aivan top 10 levyihini en kuitenkaan tohdi Hall of the Mountain Grilliä sijoittaa. Syitä on oikeastaan tähän kaksi: en kehtaa Hawkwindiin huippusijoja hukuttaa ja vaikka Hall of the Mountain Grill on kuin onkin erinomainen ja kiistatta kuuntelukokemuksieni kulmakivi, olen kuullut (Hawkwindiltakin) vieläkin parempia levyjä.

Instrumentaatio

• Dave Brock: sähkökitara, 12-kielinen kitara, syntetisaattori, urut, laulu
• Lemmy: basso, laulu, sähkökitara
• Simon House: koskettimet, syntetisaattori, viulu
• Nik Turner: saksofoni, oboe, huilu, laulu
• Del Dettmar: koskettimet, syntetisaattori, kalimba
• Simon King: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Barney Bubbles

Kappaleet

1. The Psychedelic Warlords (Disappear In Smoke) (Brock) - 6:51
2. Wind of Change (Brock) - 5:06
3. D-rider (Turner) - 6:15
4. Web Weaver (Brock) - 3:15
5. You'd Better Belive It (Brock) - 7:13
6. Hall of the Mountain Grill (House) - 2:23
7. Lost Johnny (Farren, Kilmister) - 3:30
8. Goat Willow (Dettmar) - 1:37
9. Paradox (Brock) - 5:27

Gong - Camembert Electrique

Vaikka maaginen Gong-yhtye olikin ennen Camembert Electriqueta vuonna 1971 äänittänytkin kaksi albumia (joista toisen kyllä julkaisi vasta tämän levyn jälkeen), Camembert Electriqueta voitaneen pitää ensimmäisenä todellisena Gong-albumina.

Tätä albumia seuranneeseen levytrilogiaan verrattuna meno Camembert Electriquella on melko rouheaa ja olen kuullut sitä myös anarkistiseksi kuvaltavan. Kuitenkin se tietty gongmaisuus albumilla on vahvasti läsnä ja Daevid Allenin musiikillinen rooli on Camembert Electriquella huipussaan. Goingin musiikillisesti kunnianhimoisemmat levyt olivat kuitenkin vielä vasta edessä.



Itse kokeilin Gongia ensimmäisen kerran vuonna 2010 You-albumin muodossa, mutta annos oli liian raju ja ajoi minut miltei hulluuden partaalle ja vielä partaalta alas. Toleranssini ei ollut vielä kehittynyt eikä kolmas silmäni avautunut.

Uuteen Gong-kokeiluun sain innoituksen 2011 seikkailtuani YouTuben maagisessa maailmassa ja törmättyäni häkellyttävään Gongin Dynamite: I Am Your Animal -playback esitykseen. "Ei helvetti mitä menoa", ajattelin kun näin Daevid Allenin sätkivän selällään lavalla ja päätin antaa Gongille jälleen vapaan pääsyn salaiseen aivokeskukseeni. Tuona keväänä menetin itseni Gongille.

Kovin tsykedeelinen albumi Camembert Electrique kyllä on. Se vaivuttaa kuulijan (eli minut) parhaimmillaan aivan transsiin ja välillä tempaisee sieltä kovakouraisen pehmeästi takaisin. Lyriikat ovat hämmentäviä ja tritonusta ja kromatiikkaa tarjoillaan olan edestä ja tiskin päältä sumeilematta. Big Brass Gongilla ratsastamistakin ehdotetaan, mutten itse koe sitä tarpeelliseksi. Selvinkin päin on selvää, ettei selvästi selvänä selviä Seleneen asti.

Ehdollisesti levyn parasta antia on kosmisen tribaalinen Fohat Digs Holes in Space. Se liu'uttaa glissandokitarallaan tunnelman ja tietoisuuden toiselle tasolle - tasolle, jossa pulskan auringon ohitse saattaa nähdä, ei näkyjä vaan Gong-planeetan. Todellisuuden rajat rikkoutuvat myös muiden kappaleiden aikana ja suurta suosiota minun ja itseni muodostamassa Tiibetin oopperayhtiön sivuhaaran hallituksessa on saavuttanut myös erityisesti (vinylimuodossa varmasti entisestään korostuvat) "pikkukappaleet", joiden Camembert-höpinät ovat peräisin muuten tästä.

Camembert Electrique viritti siis minun Radio Gnome Invisible -radiovastaanottimeni oikeille taajuuksille, ja vaikka tätä nykyä (ja oikestaan jo myöhemmin tuolloin 2011) pidän eniten Gongin kerrassaan briljantista Radio Gnome Invisible -levytrilogiasta, Camembert Electrique -levy on vertaistaan vailla. Se on aivan totaalista psykedeliaa vailla myöhemmän musiikillisesti kunnianhimoisemman ilmaisun rajoittavia raja-aitoja.

Instrumentaatio

• Bert Camembert (Daevid Allen): kitara, laulu, basso
• Shakti Yoni (Gilli Smyth): avaruuskuiskaukset
• Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofonit, huilu
• Submarine Captain (Christian Tritsch): basso, sähkökitara
• Pip Pyle: rummut, lyömäsoittimet
• Eddy Luiss: urut, piano

Kappaleet

1. Radio Gnome (Allen) - 0:26
2. You Can't Kill Me (Allen) - 6:23
3. I've Bin Stone Before (Allen) - 4:53
4. Mister Long Shanks: O Mother I Am Your Fantasy (Smyth) - 3:41
5. Dynamite: I Am Your Animal (Smyth) - 4:32
6. Wet Cheese Delirium (Allen) - 0:29
7. Squeezing Sponges over Policemen's Heads (Allen) - 0:13
8. Fohat Digs Holes in Space (Allen, Smyth) - 6:24
9. Tried So Hard (Allen, Smyth) - 4:39
10. Tropical Fish: Selene (Allen) - 7:36
11. Gnome the Second (Allen) - 0:26

Gentle Giant - Octopus

Octopus on englantilaisen ikuisesti lopullista läpimurtoaan vaille jääneen Gentle Giant -yhtyeen neljäs studioalbumi. Tämän 1972 vuonna julkaistun albumin nähdään usein kuuluvan yhtyeen parhaimmistoon. Levyn kappalemateriaali onkin hyvin monipuolista (madrigaalista menevään rokkiin) ja erittäin korkeatasoista.

Edellisen Three Friends ja tämän Octopus albumin välissä Gentle Giantissa tapahtui viimeinen rumpalinvahdos Malcom Mortimoren loukkaannuttua liikenneonnettomuudessa. Tilalle tuli klassisena Gentle Giant rumpalina pidetty John Weathers (jonka soittoa on ilo katsella).

Octopus yletti USA:n albumilistoilla sijalle 190; UK:ssa ei listaijoitusta herunut.

Itselleni Octopus oli ensimmäinen kosketus Gentle Giant yhtyeeseen (joko loppuvuodesta tai alkuvuodesta 2010 - muistan että oli lunta). En kaiketi ollut etukäteen kuunnellut mitään maistiaisia yhtyeeltä, vaan luotin Internetin sanaan siitä, että Gentle Giant on progen parhaimmistoa. Näin jälkikäteen ajateltuna Octopus saattoi olla yksi hankalimmista lähestymiskulmista yhtyeeseen, mutta The Boys in the Band ja tietyin varauksin The Advent of Panurge ja Knots osuivat sen verran mielihyväkeskukseeni, että nykyisin levyhyllystäni löytyy yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia.

Itse pidän Octopusta jokseenkin Acquiring the Taste -levyn henkisenä seuraajana, sillä tyylillisesti ne ovat minusta aika lähellä toisiaan (vaikka välissä onkin Three Friends -levy ajallisesti, mutta jostain syystä en tuosta levystä saa kiinni). Acquiring the Taste vie kuitenkin kirjoissani näistä kahdesta voiton.

Kuitenkin; vaikka Octopus kiistatta kuuluu levyhyllyni parhaimmistoon, se ei ole paras, eikä edes toiseksi paras omistamistani Gentle Giantin levyistä - se kilpailee tiukasti kolmossijasta The Power and the Glory -albumin kanssa (usein häviten tämän taiston, kun kamppailun aiheena on pääsy levysoittimeni syövereihin). Syy tähän alemmuustilaan lienee taas kappaleiden järjestyksessä. Mielestäni levy tietyllä tavalla laimenee loppua kohti kolmen viimeisen kappaleen ollessa hieman keveämpiä ja tunnelmallisempia kuin alun räväkämmät räväytykset.

Kappalemateriaali kuitenkin on - kuten sanottua - tiukkaa tavaraa. The Advent of Panurge sisältää melkoisia korvamatoriffejä, The Boys in the Band enteilee seuraavia hard rockihtavampia albumeita ja Think of Me with Kindness on majesteetillisen kaunis tunnelmointi rakkauden loppumisesta. Muistakin kappaleista minulla olisi lähinnä hyvää sanottavaa, mutta tokkopa se tarpeellista on -  levy on oikein hyvä, ja vaikka Gentle Giant on tehnyt mielestäni parempiakin levyjä, se ei ole Octopus-albumista pois.

Tahdonpa tässä tekstini lopussa tavoistani poiketen jakaa erinomaisen kehäpäätelmäsitaatin Knotsista:

I get what I deserve, I deserve what I get,
I have it so I deserve it, I deserve it for I have it

Instrumentaatio

• Gary Green: sähkökitara, marakassi
• Kerry Minnear: piano, urut, syntetisaattori, sähköpiano, mellotron, klavinetti, cembalo, regal, vibrafoni, tamburiini, sello, laulu
• Derek Shulman: laulu, alttosaksofoni
• Phil Shulman: trumpetti, alttosaksofoni, tenorisaksofoni, mellofoni, laulu
• Ray Shulman: basso, viulu, alttoviulu, sähköviulu, akustinen kitara, tamburiini, laulu
• John Weathers: rummut, bongot, ksylofoni

+

• Martin Rushant: nauru, kolikon pyörittäminen

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. The Advent of Panurge (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:41
2. Raconteur Troubadour (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:01
3. A Cry for Everyone (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 4:04
4. Knots (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:11
5. The Boys in the Band (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:34
6. Dog's Life (Minnear, P. Shulman, R. Shulman) - 3:11
7. Think of Me with Kindness (Minnear, P. Shulman, R. Shulman) - 3:34
8. River (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 5:53

Focus - Moving Waves

Alankomaalaisen Focus-yhtyeen toinen albumi, Moving Waves oli yhtyeen läpimurtolevytys Atlantin molemmin puolin vuonna 1971. Hocus Pocus hitin siivittämänä levy nimittäin syöksähti listasijoille 2. UK:ssa ja 8. USA:ssa.

Moving Wavesin miehistössä on vain puolet ensimmäisen levyn alkuperäisestä kokoonpanosta. Ensimmäisen levyn jälkeen Jan Akkerman päätti lähteä Focuksesta ja perustaa uuden yhtyeen Pierre van der Lindenin kanssa. Myöhemmin Thijs van Leer päätti lähteä Focuksesta liittyäkseen kaksikkoon (jota täydensi lopulta Cyril Havermans) ja näin "uusi" Focus oli syntynyt.



Liian kauan on Alankomaa-hyllyssäni hirmuhallitsija hallinnut. Alas Hamburger Concerton korruptoitunut kuninkuus - eläköön Moving Waves!

Niin, selvästi aivan liian harkitsemattomasti olen aina napannut näppeihini Focuksen neljännen studiolevyn, Hamburger Concerton kun mieleni on tehnyt hyvää hollantilaista. Focuksen toinen (ja samalla ensikosketukseni yhtyeeseen) on vähintään samaa kaliiperia.

Tämä mestariteos siirtyi omistukseeni (kaiketi) alkuvuodesta 2010 varmasti samaan tapaan kuin monen muunkin kohdalla: kuulin (muistaakseni YouTubesta) Hocus Pocus -kappaleen ja se oli menoa. Jan Akkermanin tyylitajuista kitarataiturointia, Thijs van Leerin luovaa tyylitajuista hulluutta ja Pierre van der Lindenin tyylitajuista rummutusta oli vaikea vastustaa (Cyril Havermansista en sano jutua enkä jaata tämän levyn perusteella, mies nimittäin basistinomaisesti jää jokseenkin statistiksi (onhan hän basisti, heh)). Tyylitaju on toden totta keskeinen ilmiö levyllä, soittajien virtuositeetista huolimatta musiikkia lähestytään musiikin ehdoin.

Vaikka Hocus Pocus oli minulle mukisematta myönnettynä mukaansa imaiseva voima, Moving Waves on paljon paljon muutakin kuin vain Hocus Pocus. Oikeastaan, kuten hyvän levyn kohdalla sopiikin odottaa, jokainen levyn kappaleista on omalla tavallaan korvaamaton. Jan Akkermanin tunnelmalliset Le Clochard ja Janis ovat kerrassaan kaunista korvalle, Focuksen Focus-kappaleperheeseen kuuluva toinen osa parhaita kappaleita ikinä ja levyn nimikkokappalettakin olen alkanut viimeaikoina arvostamaan (vaikken sitä ymmärtänyt alkuunkaan levyn ostamisen aikoina).

Ja Eruption! Mestariteos! Vaikka Pierre van der Lindenin rumpusoolo-osuus Endles Roadilla on ehkä kokonaisuuden kannalta tarpeeton, Eruptionin pitää kuulua parhaiden kuulemieni pitkien progebiisien joukkoon. Luulen myös, että juuri Eruptionin Answer-osien kokosävelasteikkoisuus on oman mieltymykseni kyseiseen asteikkoon sytyttänyt.

Koska Jan Akkerman lukeutuu omien suosikkikitaristieni kunniakkaaseen kiltaan, täytyy vielä hehkuttaa hieman hänen suorituksiaan tällä levyllä. Mielestäni jokaisen kitaristina itseään pitävän tulisi kuunnella (jos en koko levyä niin ainakin) Focus II ja Eruptionin kerrassaan mehukas Tommy-osa. Se vasta on jotakin!

Moving Wavesin suurin (mutta oikesti pieni, levy on vahva) heikkous mielestäni on hieman kummallinen kappaleiden "flow". Olen mielessäni kuitenkin löytänyt ongelmaan ratkaisun: jos Focus II ja Janis vaihtaisivat keskenään paikkaa, levyn ensimmäinen puoli soljuisi varmaankin sujuvammin. Tämä tosin on vain aivan pilkunviilausta, eikä viisujen virtaus tällaisenakaan ole suinkaan huonoimmasta päästä.

Instrumentaatio

• Thijs van Leer: piano, urut, syntetisaattori, mellotron, harmoni, huilu, harmonikka, laulu
• Jan Akkerman: kitara, basso, lyömäsoittimet
• Cyril Havermans: basso, laulu
• Pierre van der Linden: rummut, lyömäsoittimet

Kappaleet

1. Hocus Pocus (van Leer, Akkerman) - 6:42
2. Le Clochard (Akkerman) - 2:01
3. Janis (Akkerman) - 3:09
4. Moving Waves (van Leer, Khan) - 2:42
5. Focus II (van Leer) - 4:03
6. Eruption - 23:04
• Orfeus (van Leer) - 1:22
• Answer (van Leer) - 1:35
• Orfeus (van Leer) - 1:20
• Answer (van Leer) - 0:52
• Pupilla (van Leer) - 1:03
• Tommy (Barlage) - 1:45
• Pupilla (van Leer) - 0:34
• Answer (van Leer) - 0:21
• The Bridge (Akkerman) - 5:20
• Euridice (van Leer, Nobel) - 1:40
• Dayglow (van Leer) - 2:09
• Endless Road (van der Linden) - 1:36
• Answer (van Leer) - 0:34
• Orfeus (van Leer) - 0:52
• Euridice (van Leer, Nobel) - 1:37

King Crimson - Lizard

King Crimson julkaisi kolmannen studioalbuminsa vielä samana yhtyeelle hankalana vuonna kuin toisensakin, 1970. Tämä Lizard oli loikka uuteen: aiempaan materiaaliin verrattuna vaikutteet painottuivat selvästi vahvemmin  klassisen musiikin ja jazzin suuntaan.

Levy sai melko kahtiajakautuneen vastaanoton osan ihmisistä pidettyä muutoksesta ja osan taas ei. Robert Fripp itse on retrospektiivisesti kertonut pitävänsä albumia kuuntelukelvottomana ja pitävänsä siitä tykkääviä ihmisiä kummallisina.

Listoilla Lizard pärjäsi aiempia selvästi kehnommin ollen UK:ssa parhaimmillaan 29. ja USA:ssa 113.

Lizard lukeutuu niin King Crimson- kuin ylipäätään levysuosikkieni kunniakkaaseen joukkoon ja täten kaiketi itse lukeudun kunnianarvoisan Robert Frippin kirjoissa pöhköksi. Samapa tuo. Vaikka monet levyä "vastustavat" henkilöt tuntuvat pitävän Lizadista pitämistä hankittuna makuna, oma Lizard-lempeni on roihunnut ensikuulemasta alkaen.

Lizard on oman King Crimson -kokemukseni perusteella aika epä-King Crimson. Robert Frippin kitaravirtuositointi on pienessä osassa, painostavuus on vähäisempää ja levyllä flirttaillaan poikkeuksellisen estoitta jazzin ja klasarin suuntaan rockin jäytäessä seinäruusuna kynsiään. Tällä tavoin saavutettu lopputulos on maaginen.

Lizardin kappalemateriaali on laadultaan aivan timanttinen ja kappale toisensa jälkeen vain kilvoittelee paremmuudella. Circus lyö pöytään jo aikamoiset mellotron-valttikortit ja tunnelmajokerit, mutta tämän levyn korttipakkaan on taidettu sekoittaa vain ässiä ja jokereita. King Crimsonin kaunein yksittäinen sävellys Lady of the Dancing Water on myös kerrassaan häikäisevä (kuten koko levy, jos et sitä jo hoksannut). Lizard-kappale täydentää lopussa värisuoran ja Yesistä vierailevan Jon Andersonin lauluesitys teoksen ensimmäisessä osassa on miehen parhaimmistoa.

Levyn tähtiin kuuluu myös korostamisen arvoisesti Mel Collins ja vieraileva puhallinmiehistö Robin Miller, Marc Charig ja Nick Evans. Myös Keith Tippett loistaa toisinan melkoiseksi free jazziksi yltyvän sormiointinsa kanssa erityisesti Happy Familyllä. Itse pidän myös Gordon Haskellin laulannallista läsnäoloa hyvin onnistuneena, vaikka tämä on lukemani mukaan yksi levyn eniten kritisoituja piirteitä - olen kuullut Haskellin laulua kutsuttavan vanhan hipin mölinäksi. Melkoista rienausta!

Vaikka levyhyllyyni Lizard mateli vasta 2012 kesällä, oli se jo useasti Red ja Discipline levyjen kanssa lainassa Porin kaupunginkirjastosta King Crimsonin löytämiseni jälkeen 2010. Tuolloin 2010 Lizard asetti sellaisen riman, jonka ylittämiseen (hipoen sitä rimaa taikka ei) vain harva levy myöhemmin on pystynyt.

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara, mellotron, syntetisaattori, urut
• Peter Sinfield: sanoitukset, VCS3-syntetisaattori
• Mel Collins: saksofoni, huilu
• Gordon Haskell: basso, laulu
• Andy McCulloch: rummut

+

• Keith Tippett: piano, sähköpiano
• Robin Miller: oboe, englannintorvi
• Marc Charig: kornetti
• Nick Evans: pasuuna
• Jon Anderson: laulu

 Kansitaide: Gini Barris

Kappaleet

1. Cirkus (including Entry Of The Chameleons) (Fripp, Sinfield) - 6:27
2. Indoor Games (Fripp, Sinfield) - 5:37
3. Happy Family (Fripp, Sinfield) - 4:22
4. Lady of the Dancing Water (Fripp, Sinfield) - 2:47
5. Lizard (Fripp, Sinfield) - 23:25
• Prince Rupert Awakes
• Bolero – The Peacock's Tale
• The Battle of Glass Tears
• Dawn Song
• Last Skirmish
• Prince Rupert's Lament
• Big Top

Chris Squire - Fish out of Water

Yesissä kunnioitettavan uran tehneen Chris Squiren ensimmäinen soololevy Fish out of Water ilmestyi vuonna 1975 Yesin jäsenistön päättäessä pitää taukoa niin, että jokainen soittaja voi äänittää soololevytyksen.

Fish out of Waterilla kuullaan Squiren (luonnollisesti) lisäksi myös Yesistä tuttuja Bill Brufordia ja Patrick Morazia. Mainitsemisen arvoista lienee myös levyllä kuultava orkesteri.

Albumi oli ilmestyessään ainakin jonkinasteinen menestys kriitikoiden pitäessä siitä. Levyjen myyntilistoillakin Fish out of Water pärjäsi varsin hyvin nousten UK:ssa peräti 25. ja USA:ssakin melkoisen kelvollisesti 69.

Jälleen kerran ensikuunteluteksti, joskin tämä lienee viimeinen tämän vuoden osalta.

Itselleni hyvinkin suuren sankarin, Chris Squiren valitettavan poismenon johdosta päätin hankkia käsiini jo pitkään ostoslistallani odottaneen Yes-miehen ensimmäisen soololevyn. Kauan siinä kesti, mutta vihdoin levyn sain soittimeen. Vaikka kuinka yritin, en onnistunut pitämään levystä niin paljoa kuin olisin halunnut. Levy oli parhaimmillaan ihan kiva, ja vaikka se ei yhdentekevyydessään yltänyt ihan Pink Floydin Animalsin tasolle (tuosta joskus vielä lisää), Fish (Squiren lempinimi) out of Water(tässä yhteydessä Yes)in levyn nimi kuvaa albumia valitettavan hyvin.

Vaikka en odottanut levyn olevan mitään Yesiä, odotukseni olivat selvästi korkeammalla, mihin levy yletti. Ennestään kokemusta minulla oli Jon Andersonin saman ajanjakson Olias of Sunhillowista (joka mielestäni on oikein hyvä) ja Rick Wakemanin ensimmäisestä soololevystä (jolla Squire muuten soittaa), The Six Wives of Henry VIII, jotka varmasti odotuksiani tämän levyn suhteen nostattivat.

Fish out of Water kuulostaa hieman laimennetulta versiolta Yesin Jon Andersonin jälkeisestä Drama-albumista. Suurin ongelma tämän levyn suhteen on sen tylsähköt sävellykset. Kaksi levyn ensimmäistä kappaletta olivat todella unohdettavia, Silently Falling kaatui potentiaalistaan huolimatta venytettymäisyyteensä ja samoin kävi levyn päätösraidalle, pitkälle (ja jokseenkin pitkästyttävälle) Safe (Canon Song)ille. Lucky Seven oli kappaleena ihan ok, ja etenkin kappaleen lopun King Crimsonista ja Camelista itselleni tutun Mel Collinsin saksofonisoolo oli oikeinkin mukava.

Paljon levystä kertoo se, että ultimateelinen suosikkihetkeni levyllä oli aivan sen lopussa ollut, ehkä minuutin mittainen (ilmeisesti) kaksikaulaisella kitarabasson kitarakielillä bassomikrofonien kautta äänitetty fiilistely. Se helpotti korvia ja päätä jokseenkin pöhöttyneen ja pompöösimäisen nelikymmenminuuttisen jälkeen.

Olen varsin yllättynyt siitä, kuinka masentavasti tästä levystä pitämättömyys minuun iskee ja nostaa palan kurkkuun. Anteeksi Chris Squire; yritin parhaani.

Oikaisu (18.8.2016):

Mitä ilmeisimmin olin musertunut Chris Squiren kuolemasta ja kaiketi tämä myrkytti tämän levyn kuuntelunautintoni. Nyt myöhemmin surutyön tultua tehdyksi pidän Fish out of Water -levystä oikein paljonkin ja nähdäkseni se vetää ihan vertoja fiilikseltään ja osittain sävellyksiltään sekä sovituksiltaan ajan Yes-tuotannolle. Pahoittelen harhaanjohtanutta tekstiäni. Onhan levy silti hieman pompöösimäinen, mutta sellaistahan sinfoninen proge tapaa usein ollakin.

Instrumentaatio

• Chris Squire: basso, kaksitoistakielinen kitara, laulu
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet
• Mel Collins: tenorisaksofoni, alttosaksofoni
• Jimmy Hastings: huilu
• Patrick Moraz: urut, bassosyntetisaattori
• Barry Rose: kirkkourut
• Andrew Pryce Jackman: piano, sähköpiano

+

• Julian Gaillard: jousiston johtaja
• John Wilbraham: vaskiston johtaja
• Jim Buck: (käyrä)torviston johtaja
• Adrian Brett: puupuhaltimiston johtaja
• Nikki Squire: laulu

 Kansitaide: Laurence Bernes

Kappaleet

1. Hold Out Your Hand (Squire) - 4:13
2. You by My Side (Squire) - 5:00
3. Silently Falling (Squire) - 11:27
4. Lucky Seven (Squire) - 6:54
5. Safe (Canon Song) (Squire) - 14:56

Gilgamesh - Gilgamesh

Muinaisen sumerilaiskuninkaan mukaan nimetyn Canterburyn koulukunnan vähemmän tunnettua osastoa edustavan Gilgamesh-yhtyeen ensimmäinen albumi, Gilgamesh ilmestyi 1975. Tyypillisestä Canterburyläisestä yhtyeen erottaa erityisesti rouheiden urkuosuuksien puute ja totaalinen lyriikattomuus.

Tämän neroksikin kehutun Alan Gowenin luotsaaman yhtyeen taival alkoi jo vuonna 1972 ja Gilgameshin taru taas päättyi vuosiksi Hatfield and the North -yhtyeen ja Gilgameshin fuusioiduttua Canterburyn koulukunnan (ainakin minusta) ultimateellisimmaksi supergroupiksi, National Healthiksi. Myöhemmin Gilgamesh muodostettiin uudelleen Gowenin lähdettyä National Healthista.

Tämä melko tuntematon Canterburyn koulukunnan albumi luikerteli levyhyllyyni National Healthin auki jättämästä ovenraosta. Kun sain tietää, että Hatfield and the North -yhtyeen jäsenistön lisäksi National Healthin synnylle keskeistä oli Gilgamesh, rahanmenoa ei voitu estää ja setelit liihottelivat lompakostani jo aiemmin kehumani porilaisen levydivarin kassakoneeseen 2012.

Uskallan väittää, että Gilgamesh -levyllä muihin Canterburyn yhtyeisiin verrattuna jazz - rock -suhde kallistuu tavallistakin enemmän jazzin puolelle. Tämän takia musiikki on itselleni täytenä jazz-ummikkona keskivertoa canterburyläistä vaikeampaa. Nautin silti suuresti yhtyeen todella tasokkaasta soitannasta. Alan Gowenin kosketintaiturointia ei käy kiistäminen, mutta sen lisäksi, ja ehkä jopa sitä enemmän huomioni varastaa Phil Leen täydellisesti kappaleisiin osuva kitarointi.

Kiistatta kauniita kappaleita albumi pitää sisällään. Suosikkini levyllä on ehdottomasti levyn Hatfield and the Northimaisin biisi, We are all / Someone Else's Food / Jamo And Other Boating Disasters - From The Holiday Of The Same Name. Kolmen kärkeen kiilaavat myös uneliaiden ja räjähtävien tunnelmien jälkeen Canterburyn kaunempia hetkiä tarjoava Lady and Friend (kaikki tämä alle neljässä minuutissa!) ja toinen välipalakappale Nothwithstanding.

Vaikka Gilgamesh ei suosikkieni terävimpään kärkeen canterburyn saralla ylläkkään, se on hieman kummallisestikin vaikuttanut mielikuviini ideallisesta canterburyläisestä jazzahtavasta rockista (tai rockahtavasta jazzista) sähköpianoineen ja klavinetteineen. Klavinettia ei edes erityisemmin taida muilla kyseisen alagenren levyillä kuulua, mutta silti tämän levyn takia sen leimaan vahvasti keskeiseksi Canterburyn koulukunnan instrumentiksi ja tykkään sitä omiin vaatimattomiin sävellyksiini sulloa.

Instrumentaatio

• Phil Lee: sähkökitara, 12-kielinen kitara, klassinen kitara
• Alan Gowen: piano, sähköpiano, klavinetti, syntetisaattori, mellotron
• Jeff Clyne: kontrabasso, bassokitara
• Michael Travis: rummut, lyömäsoittimet
• Amanda Parsons: laulu

 Kansitaide: Celia Welcomme

Kappaleet

1. One End More / Phil's Little Dance - For Phil Miller's Trousers / Worlds Of Zin - 10:20
• One End More (Gowen)
• Phil's Little Dance - For Phil Miller's Trousers (Gowen)
• Worlds Of Zin (Lee)
2. Lady and Friend (Gowen, Clyne) - 3:44
3. Notwithstanding (Gowen, Cook, Lee) - 4:45
4. Arriwing Twice (Gowen) - 1:36
5. Island Of Rhodes / Paper Boat - For Doris / As If Your Eyes Were Open - 6:39
• Island Of Rhodes (Gowen)
• Paper Boat - For Doris (Gowen)
• As If Your Eyes Were Open (Gowen)
6. For Absent Friends (Lee) - 1:11
7. We Are All / Someone Else's Food / Jamo And Other Boating Disasters - From The Holiday Of The Same Name - 7:48
• We Are All (Gowen)
• Someone Else's Food (Gowen)
• Jamo And Other Boating Disasters - From The Holiday Of The Same Name (Gowen)
8. Just C (Gowen) - 0:45

Banco del Mutuo Soccorso - Io sono nato libero

Io sono nato libero on mahdollisesti toiseksi tunnetuimman italoprogeyhtye Banco del Mutuo Soccorson kolmas albumi. Tämä 1973 julkaistu levy ammentaa vaikutteitaan niin italialaisesta musiikista, jazzista, klassisesta musiikista kuin rockistakin.

Käsittääkseni Banco del Mutuo Soccorson englantilaisina esikuvina toimivat progeyhtyeet Gentle Giant, ELP ja Jethro Tull (kaikilta juttua tulossa joskus).

Io sono nato libero menestyi listoilla mainiosti, ja nousi Italiassa parhaimmillaan kymmenenneksi. Nykyäänkin levy on varsin arvostettu progeihmisten keskuudessa.



Tässähän kävi kuten pelkäsin - Premiata Forneria Marconin Per un amico viritti korvani Italian suuntaan. Otankin heti aiempi sanojani takaisin: Io sono nato libero on enemmän kuin hyvä. Tätä levyä en tosiaan ollut kuunnellut kaiketi ainakaan kahteen vuoteen, mutta useasti yritin albumista pitää kun sen ostin 2012 syksyllä Porin mukavasta levydivarista. Aika ei ehkä vain ollut kypsä ja korvieni haaviin tarttui ainoastaan kunnolla päätösinstrumentaali Traccia II.

Nyt korvat oikeassa asennossa kalaonnenikin on käänynyt ja koko levy läjähtää lohen lailla laiturille lätkytellen liukkaita eviään; suuren tunnelatauksen sisältävä Canto nomade per un prigioniero politico onnistuu välittämään valtaosan tunteestaan, vaikken sanoista tajua juuri mitään, mukava välikappale Non mi rompete antaa kaivatun hengähdystauon ennen jokseenkin Gentle Giantihtavaa La città sottilea. Ja levyn paras kappale on mielestäni tämä hitaasti käynnistyvä seuraava numero, Dopo... niete è più lo stesso joka vauhtiin päästyään onkin melkoista settiä. Eikä Traccia IIkaan ole hohtoaan menettänyt.

Suurin ero tämän levyn ja Per un amicon välillä minulle on se, että tämä on huomattavasti dramaattisempi ja teatraalisempi tunnelmaltaan (mitä lausutut lyriikkaosuudet ja Francesco Di Giacomon väräjävä laulu korostaa). Tästäpä syystä kai tämä levy onkin itselleni ollut vaikeammin lähestyttävissä. Edelleen silti tämänhetkisissä tunnelmissa näistä kahdesta italoprogelevystäni säännölliseen kuunteluun uskoisin päätyvän Per un amicon, mutta ei tämä Io sono nato libero kyllä oikeasti kalpene tuolle juuri lainkaan, jos sitäkään.

Instrumentaatio

• Vittorio Nocenzi: urut, syntetisaattori, spinetti
• Gianni Nocenzi: piano, sähköpiano
• Marcello Todaro: akustinen kitara, sähkökitara
• Renato D'Angelo: basso, akustinen kitara
• Pier Luigi Calderoni: rummut, lyömäsoittimet
• Marcello Todaro: akustinen kitara, sähkökitara
• Francesco Di Giacomo: laulu

+

• Rodolfo Maltese: akustinen kitara, sähkökitara
• Silvana Aliotta: lyömäsoittimet
• Bruno Perosa: lyömäsoittimet

 Kansitaide: Clara Duranti

Kappaleet

1. Canto nomade per un prigioniero politico (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 15:43
2. Non mi rompete (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 5:03
3. La città sottile (G. Nocenzi, V. Nocenzi, Di Giacomo) - 7:10
4. Dopo... niente è più lo stesso (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 9:54
5. Traccia II (V. Nocenzi) - 2:39

Van Der Graaf Generator - Pawn Hearts

Englantilaisen Van der Graaf Generatorin vuonna 1971 julkaistua neljättä studiolevyä, Pawn Heartsia pidetään yhtenä yhtyeen parhaimmista. Kotimaassaan levy ei kuitenkaan nauttinut liiemmin suosiosta, mutta Italiassa levy sen sijaan meni kuin kuumille kiville nousten albumimyyntilistojen kärkipaikalle. Yhtye tekikin tämän johdosta muutaman menestyksekkään kiertueen Italian maaperällä.

Lopulta uupumuksen ja finanssipuolen yskimisen takia yhtye Van der Graaf Generator kuitenkin hajosi (väliaikaisesti) seuraavana vuonna. Yhtyeen kärkimies Hammil siirtyi soolouralle, ja lopputrio äänitti instrumentaalilevyn The Long Hello.

Omaan levykokoelmaani tämä Van der Graaf Generatorin merkkiteos päätyi vasta aivan hiljattain. Vaikka kirjastosta tätä levyä olin lainannut muutamaankin kertaan jo nelisen vuotta sitten, en vain koskaan saanut aikaiseksi pitää levystä aivan tarpeeksi paljon. Bändiltä omistinkin ennestään vain mielestäni (vaikka nyt pitkän Pawn Heartsittoman kauden päätyttyä mielipiteeni horjuu) yhtyeen parhaan levyn: Godbluffin vuodelta 1975. Kokoelmistani tosin löytyy myös Peter Hammilin toinen ja kolmas soololevytys.

Vaikka Van der Graaf Generatorin musiikin kiistatonta neroutta ja erikoista omaleimaisuutta ei käy kiistäminen, en ole koskaan oikein kokenut bändiä omakseni. Yhtyeen musiikki sanoituksineen (ainakin sitä osin mitä olen kuullut) on melkoisen synkkää ja ajoittain ahdistavaakin, enkä usein ole oikein sellaisella kuuntelutuulella, että tällaista kaipaisin. Ja silloin kun sitten satunkin olemaan, kuuntelen kuitenkin lopulta King Crimsonin Rediä, jonka tummuus ja ahdistavuus on minulle helpommin lähestyttävää.

En kuitenkaan tosiaan väheksy missään määrin Pawn Heartsia. Vaikka Lemmings (including Cog) ei mielestäni ihan huikea biisi olekaan, loput levystä on eittämättä erinomaista musiikkia. Man Ergin kolmen minuutin paikkeilla starttaava väliosa on aivan upea ja A Plague of Lighthouse Keepers -kolossi on paikoitellen todella mielenkiintoista kuunneltavaa (erityisesti suosikkini on The Cloth Thickens -osa, jossa hauskasti myös lyriikoissa viitataan levyn kahteen muuhun levyn kappaleeseen). Ja synkkä levy on kautta linjan.

Nyt tätä tahtia edeten voinkin seuraavan Van der Graaf Generator -albumini ostaa jälleen ehkä kahden vuoden päästä. Lieköhän sitten vuorossa The Least We Can Do Is Wave to Each Other vai H to He, Who Am the Only One…

Instrumentaatio

• Hugh Banton: urut, piano, mellotron, syntetisaattori, basso, laulu
• Guy Evans: rummut, patarumpu, lyömäsoittimet, piano
• Peter Hammil: laulu, akustinen kitara, slide-kitara, sähköpiano, piano
• David Jackson: tenorisaksofoni, alttosaksofoni, sopraanosaksofoni

+

• Robert Fripp: sähkökitara

 Kansitaide: Paul Whitehead

Kappaleet

1. Lemmings (including Cog) (Hammil) - 11:35
2. Man Erg (Hammil) - 10:22
3. A Plague of Lighthouse Keepers (Hammil, Banton, Evans, Jackson) - 23:05
• Eyewitness
• Pictures/Lighthouse
• Eyewitness
• S.H.M.
• Presence of the Night
• Kosmos Tours
• (Custard's) Last Stand
• The Clot Thickens
• Land's End (Sineline)
• We Go Now

Harmonium - Si on avait besoin d'une cinquième saison

Si on avait besoin d'une cinquième saison on 1972 perustetun montrealilaisen ranskankielistä progressiivista rockia (joskin rockin osuus on melko pieni ja folkin melkeinpä olennaisempi) soittaneen Harmoniumin toinen ja arvostetuin levy.

Alkuperäisen kokoonpanon ilmaisu laajeni ensimmäisen levyn jälkeen Harmoniumina aloittaneen kitaratrion saatua mukaansa myös puhallin- ja kosketinsoittajan.

Viisikon Si on avait besoin d'une cinquième saison -levy on rakennettu vuodenaikojen ympärille - jokainen kappale edustaa yhtä vuodenaikaa (viimeinen kuvitteellista sellaista).


Kerran vielä ensikuulemalevy, tämä nimittäin saapui postista eilen.

Si on avait besoin d'une cinquième saison on melkolailla sellaista musiikkia mitä kannesta saattaa päätellä - pyöreää, pehmeää ja meillyttävää. Harmoniumin rummuttomuus ja lyömäsoitinten vähyys on hyvin olennainen seikka yhtyeen musiikkia kuvailtaessa. Tunnetummista progeyhtyeistä verrata voisi Genesikseen paikka paikoin. Erityisesti itselleni levyn alussa mieleen tuli Genesiksen The Cinema Shown akustiseen kitaraan nojaava osa.

Tiesin ottavani riskin, kun tämän levyn pariin sukelsin - yleensä kun nautin suuresti rytmisyydestä ja rummuttomuus (ja yleinen pehmeähköys) rytmistä hiovat kulmia. Riski kannattikin ainakin jossain määrin, sillä erityisesti instrumentaalinen päätöskappale Histoires sans paroles oli erittäin hieno ja toinen kohokohta taisi olla levyn toinen pitkä kappale Depuis l'automne.

Pidin myös paljon mellotronin runsaahkosta käytöstä ja ehkäpä rummuttomuus jopa korosti tämän hienon soittimen omaperäistä ääntä. Myös itselleni uusi soitintuttavuus "ondes Martenot" kuulosti varsin päheältä. Toista itselleni tuntematonta soitinta, "Appalakkien dulcimer":ia (liekö tällä oikeaa suomenkielistä nimeä?) en tainnut ensikuulemalla spotata.

Rytmin korostumattomuus kuitenkin teki kuuntelukokemuksesta hieman raskaan; jouduin nimittäin keskittymään enemmän, mitä yleensä musiikkia kuunnellessa. Tämä ei suoranaisesti ole levyn vika, vaan lienee enemmän omaa kokemattomuuttani. Mukavahko maku Si on avait besoin d'une cinquième saisonista kuitenkin suuhun jäi, vaikka levy ehdottomasti vaatii lisää aikaa ja pureksintaa. En siis kadu laisinkaan, että tämän levyn bongasin Rolling Stonen top 50 progelevyä listalta, vaikka omaan top 50 tuskin tätä sijottaisinkaan näin ensikosketuksen perusteella.

Instrumentaatio

• Serge Fiori: kitara, sitra, poikkihuilu, laulu, lyömäsoittimet
• Michael Normandeau: kitara, harmonikka, Appalakkien dulcimer, laulu
• Louis Valois: basso, sähköpiano, laulu
• Pierre Daigneault: klarinetti, bassoklarinetti, nokkahuilu, poikkihuilu, alttohuilu, piccolo, sopraanosaksofoni
• Serge Locat: piano, sähköpiano, mellotron, syntetisaattori

+

• Marie Bernard: ondes Martenot
• Judi Richards: laulu

 Kansitaide: Louis-Pierre Bougie

Kappaleet

1. Vert (Normendeau, Fiori) - 5:34
2. Dixie (Fiori) - 3:26
3. Depuis l'automne (Normendeau, Fiori) - 10:25
4. En pleine face (Fiori) - 4:51
5. Histoires sans paroles (Fiori) - 17:12
• L'isolement
• L'appel
• La recontre
• L'union
• Le grand bal

Mahavishnu Orchestra - Birds of Fire

Birds of Fire on nimekkään amerikkalaisen fuusiojazz-yhtye Mahavishnu Orchestran alkuperäisen kokoonpanon toinen ja viimeinen studioalbumi vuodelta 1973.

Levyllä yhtye ammentaa jazziin vaikutteita intialaisesta klassisesta musiikista, funkista, eurooppalaisesta klassisesta musiikista ja tietenkin rockista.

Albumi menestyi varsin mainiosti ja ylsi USA:n levylistoilla 15. ja UK:n vastaavilla 20. Yhtäkkinen suosio ja yhtyeen jäsenten uupuminen sekä tulehtuneet välit johtivat kuitenkin bändin hajoamiseen jo samana vuonna.



Tässäpä taas blogikirjoitus ensikuuleman perusteella, Birds of Fire nimittäin edellisen postauksen Per un amicon seurana odotti kynnyksellä. Tuosta edellisestä poiketen tämä ei kuitenkaan iskenyt aivan samalla tavalla (mikä on varsin tavallista, edellinen kun iski epätavallisella tavalla).

Levyn alussa kuunteluani ongelmoitti riipivä kitarointi, jota viulu entisestään korosti. Myös päällekäyvä rummutus kummastutti. Tässä yhteydessä tosin lienee paikallaan kertoa, että aiempi fuusiojazz-kokemukseni perustuu kolmeen Pierre Moerlenin Gongin aikaiseen levyyn, Soft Machinen kolmanteen ja neljänteen albumiin ja Pekka Pohjolan alkupään tuotantoon, sikäli kun sitä voi fuusioksi lukea. Erityisesti Pierre Moerlenin Gongiin peilattuna kitara riipaisi kovastikin.

Loppua kohti joko meno ja meininki tasottui (rumpusoolo tosin One Wordilla oli melkoista tykitystä) tai sitten ehdin jo tottua menoon. Hope -kappaleesta lähtien levy alkoikin maistua jo mainiolle ja erityisesti huomasin hytkyväni hyristen Open Country Joyn tahdissa. Myös tämä levyn käännekohta Hope itsessään on luettavissa ensikuulemani perusteella levyn aateliin.

Seuraava kuuntelu (joka vääjäämättä seuraa (toivottavasti) lähitulevaisuudessa (tosin blogiani varten levyjä odottaa parillakin pöydällä useampi pino)) varmasti korvissani kaikuu ensimmäisestä eriävänä - nyt osaan henkisesti varautua jo levyn riipivyyteen (joka näin sivumennen sanoen hieman muistuttaa High Tide -yhtyeen riipivyyttä, joskin jazzimmin). Sapphire Bullets of Pure Love tosin tulee tuskin toisellakaan kuuntelukerralla avautumaan; sen verran kummallinen kaksikymmentäsekunttinen kyseessä on.

Instrumentaatio

• John McLaughlin: kitara
• Rick Laird: basso
• Billy Cobham: rummut, lyömäsoittimet
• Jan Hammer: koskettimet, syntetisaattori
• Jerry Goodman: viulu

Kappaleet

1. Birds of Fire (McLaughlin) - 5:44
2. Miles Beyond (McLaughlin) - 4:40
3. Celestial Terresrial Commuters (McLaughlin) - 2:55
4. Sapphire Bullets of Pure Love (McLaughlin) - 0:21
5. Thousand Island Park (McLaughlin) - 3:20
6. Hope (McLaughlin) - 1:55
7. One Word (McLaughlin) - 9:55
8. Sanctuary (McLaughlin) - 5:02
9. Open Country Joy (McLaughlin) - 3:53
10. Resolution (McLaughlin) - 2:09

Premiata Forneria Marconi - Per un amico

Per un amico on kenties tunnetuimman italialaisen progressiivisen rock yhtyeen Premiata Forneria Marconin kenties tunnetuin albumi ja järjestyksessään yhtyeen kolmas.

Tämä vuonna 1972 julkaistu levy on ainakin Premiata Forneria Marconin läpimurtolevytys ja sitä pidetään nykyään yhtenä parhaista progressiivisen rockin levyistä. Levyllä yhtye sekoittaa rock-musiikkiin sinfonista muotokieltä ja italialaista kansanmusiikkia.

Levyn laulukieli on (mukavasti) italia, joskin tämän levyn jälkeen yhtye siirtyi ELP-kontaktin myötä myös laulamaan englanniksi.


Turhan usein ei minulle blogissani tarjoudu mahdollisuutta kirjoittaa levyistä ensikuulemakokemuksia, mutta tässäpä on nyt mahdollisuus sellaiseen (ja jatkoa lienee luvassa lähiaikoina). Posti oli nimittäin tuonut mukanaan tämän italoprogen merkkiteoksen, ja voi veljet - mitä olenkaan menettänyt. Aiemmin saamat kosketukseni italialaiseen progressiiviseen rockiin ei ole tehnyt kyllä oikeutta sille, sillä vaikka omistamani ainoa italoprogealbumi Banco del Mutuo Soccorso -yhtyeen Io sono nato libero on hyvä ja ystäväni Taavin soittamat maistiaiset kaiketi juuri tältä yhtyeeltä taas jostain syystä eivät löytäneet maaliin, mikään ei ollut saanut minua valmistettua kohtaamaan Per un amicon kaltaista mahtavuutta.

Näin ensimmäisen läpikuuntelun jälkeen en toden totta voi kuin harmitella, että en aloittanut tutkimusmatkaani italoprogen parissa tästä levystä. Appena un po'  ja Per un amico iskivät kauneudellaan totaalisesti ensikuulemalla, ja Il banchetto taas kieroudessaan vaikuttaa sellaiselta, että sekin muutamien kuuntelujen jälkeen tulee olemaan parasta bestiä korvilleni. Oikeastaan olin jo levyn käynnistyttyä eli Appena un po'n ensitahdeilta vakuuttunut, että tämä se vasta tulee olemaan jotakin.

Syystä (=en ole viikkoihin kuunnellut musiikkia kotonani) tai toisesta (=subjektiivisen objektiivisesti havaintoni osuu oikeaan) levyn instrumenttien sijoittelu stereokuvaan tuotti suurta mielihyvää (vaikka mainittavaa on, että kuuntelutilani symmetria ei ole parhaasta päästä). Myös dynaaminen vaihtelu ja syntetisaattorin miellyttävä ikään kuin maustava käyttö väänsivät suuni messingille. Ymmärränkin nyt hyvin, miksi Per un amico usein löytää tiensä parhaiden progelevyjen listauksiin.

Premiata Forneria Marconia on siis ehdottomasti saatava lisää. Ei ehkä tämän vuoden aikana (koska levybudjettini on ylitetty jo kahdesti), mutta kiistatta vielä joskus.

Instrumentaatio

• Franco Mussida: laulu, sähkökitara, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, teorbi, mandocello
• Flavio Premoli: spinetti, koskettimet, urut, syntetisaattori, mellotron, putkikellot, cembalo, piano, laulu
• Mauro Pagani: huilu, piccolo, viulu, laulu
• Giorgio Piazza: basso, laulu
• Franz Di Cioccio: rummut, lyömäsoittimet, laulu

Kappaleet

1. Appena un po' (Pagani, Mussida, Premoli) - 7:38
2. Generale! (Mussida, Premoli) - 4:13
3. Per un amico (Pagani, Mussida, Premoli) - 5:20
4. Il banchetto (Pagani, Mussida, Premoli) - 8:34
5. Geranio (Pagani, Mussida, Premoli) - 8:04

Hatfield and the North - Hatfield and the North

Hatfield and the North -yhtyeen samanniminen debyyttilevy vuodelta 1974 kuuluu Canterburyn parhaimmistoon. Yhtyeen jäsenistöä voidaan pitää perustellusti Canterburyn koulukunnan supergrouppina.

Ennen vaikuttamistaan 1972 perustetussa Hatfield and the Northissa Richard Sinclair ehti toimia vuosia Caravanissa, Phil Miller Matching Molessa ja Pip Pyle Gongissa. Dave Stewart taas oli taas erityisesti Egg-yhtyeestä tuttu. Yhtyeessä ennen ensimmäisen levyn äänitystä käväisivät myös Philin veli Steve Miller, joka ei oikein mahtunut veljensä kanssa samaan bändiin, ja Richardin serkku David Sinclair, joka ei pitänyt Phil Millerin tavasta soittaa kitaraa.


Hatfield and the North -levy siirtyi Cdon.comin varastoista levyhyllyyni levykkäänä kesänä 2011 (tuona samana kesänä ostin kai puolet nykyisen hyllyni levyistä). Caravan oli erityisen kovaa kamaa minulle tuolloin ja Richard Sinclairin jalanjälkiä seuratessani törmäsin tähän yhtyeeseen. Ilmeisesti levyä ei Porin paikallisesta levydivarista, luottokirpputorini luottopöydästä eikä edes LevykauppaX:sta ollut saatavissa, kun minun oli ruotsalaiseen liikkeeseen tyydyttävä.

Hatfield and the North on varsin kimurantti levy. Se koostuu monista yhteen melko lyhyistä yhteen nivotuista kappaleista (ja Son of "There's No Place Like Homerton"ista sekä Shaving is Boringista), ja tästä syystä ainakin itselleni tuotti ensimmäisillä kuuntelukerroilla ongelmia punaisen langan löytämisen kanssa. Kyllähän se nyöri kuitenkin lopulta löytyi, kunhan vaan maltoin pajunköyttä tarpeeksi närhiä.

Minulle parasta antia albumilla edustaa kerrassaan hilpeä Fol de Rol. Kappaleesta toiseen liukuvan tyylinsä takia en edelleenkään aivan takuulla tunnista jokaista kappaletta nimeltä, vaikka osaan kyllä mielessäni jokaisen melodiat ja jotkin harmoniaäänikulut mielessäni myhäillä.

Canterburyläiseen tapaan levy on lastattu hölmöllä huumorilla, jota välittyy niin kappaleiden nimestä, sanoituksista kuin itse musiikistakin. Viimeisimmällä kuuntelukerrallani jouduin pidättelemään nauruani Gigantic Land Crabs in Earth Takeover Bid -kappaleen kohdalla. Hatfield and the North lieneekin minusta hauskin Canterburyn koulukunnan levyistä.

Musiikki ei silti missään nimessä ole typerää eikä hommaa ole heitetty läskiksi, vaan vitsikkyys syntyy erinäisistä eleganteista ja kunnianhimoisista sovituksista ja sointukuluista - musikaalinen huumori tuntuu poikkeuksetta älykkäältä itseironisuudelta suoranaisen pöljäilyn sijaan. Pöljäilyä löytyy lähinnä levyn lyriikka- ja nimeämispuolelta.

Hatfield and the North on levy, joka osaa siirtyä elegantisti tai taidokkaan törpöllä tavalla jostain kovin kauniista johonkin hyvin hölmöön. Levy onkin minulle hyvin rakas, ja koska sen seuraaja The Rotters' Club on kuuntelukokemuksena tätä haastavampi (vaikkakin myös antoisampi)  ja hivenen vähemmän vitsikäs, Hatfield and the North tulee takuulla pysymään levysoittimen vakiovieraana jatkossakin.

Instrumentaatio

• Richard Sinclair: basso, laulu
• Phil Miller: kitara
• Pip Pyle: rummut
• Dave Stewart: urut, piano, äänigeneraattori

+

• The Northettes
  • Amanda Parsons: laulu
  • Barbara Gaskin: laulu
  • Ann Rosenthal: laulu
• Geoff Leigh: saksofoni, huilu
• Jeremy Baines: pixiephone
• Robert Wyatt: laulu

Kappaleet

1. The Stubbs Effect (Pyle) - 0:22
2. Big Jobs (Poo Poo Extract) (Sinclair) - 0:36
3. Going Up to People and Tinkling (Stewart) - 2:25
4. Calynx (Miller) - 2:45
5. Son of "There's No Place Like Homerton" (Pyle) - 10:10
6. Aigrette (Miller) - 1:37
7. Rifferama (Sinclair, Hatfield and the North) - 2:56
8. Fol de Rol (Sinclair) - 3:07
9. Shaving is Boring (Pyle) - 8:45
10. Licks for the Ladies (Sinclair) - 2:37
11. Bossa Nochance (Sinclair) - 0:40
12. Big Jobs No. 2 (By Poo and the Wee Wees) (Sinclair) - 2:14
13. Lobster in Clevage Probe (Stewart) - 3:57
14. Gigantic Land Crabs in Earth Takeover Bid (Stewart) - 3:21
15. The Other Stubbs Effect (Pyle) - 0:38