Love - Four Sail

Laulaja-lauluntekijä Arthur Leen luotsaaman 60-luvun lopun keskeisimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuneen Love-bändin neljäs studioalbumi, Four Sail julkaistiin 1969.

Ennen Four Sail -albumin äänittämistä Lee oli hajottanut yhtyeen ja kasannut sen uudestaan ollen itse ainoa jäsen aikaisemmasta yhtyeen menestysalbumi Forever Changesin äänisttäneestä kokoonpanosta. Tämä muutos vei Lovea jonkin verran aiemmasta folk rock-orientaatista kohti blues rockia.

Albumi oli parhaimmillaan USA:n myyntilistoilla 102. - ironisesti huomattavasti korkeammalla sijalla kuin klassikkona pidetty Forever Changes.

Tutustuin Loveen samaisella kerralla kun törmäsin Osamu Kitajimaankin. Selailin siis mielenkiintoisten levynkansithumbnailien musiikkia YouTubessa ja satuin törmäämään Lovelta juurkin Four Sail -albumiin. Olin aivan myyty jo kauniin kolossaalisen August-kappaleen ensimmäisessä säkeistössä. Nopeasti oli myös levy myyty LevykauppaX:stä.

Harmillisesti koko levy ei ole samaa mainiota psykedeelistä rockia kuin tämä aivan erinomainen August. Herkän hienostunut I'm With You (ehkä vieläpä Augustia enemmän), rock-balladi Dream ja hienosti kulkekeva kaihoisa Nothing kyllä kutkuttelevat samoja korvien makuhermoja kuin tuo impulsiiviseen ostopäätökseen johtanut kappalekkin, mutta joltain osin levy ei vastannut (kohtuuttoman kovia) odotuksiani - erityisesti Your Friend And Mine - Neil's Song melkeinpä ärsyttää kahden mestariteoksen välissä. Loppu materiaali onneksi on varsin tasavahvaa.

Kuitenkin jo tuon August, I'm With You, Dream ja Nothing -nelikon ansiosta levy oli kirjoissani varsin hyvä ostos. Nämä ovat myös ne kappaleet, jotka minut saavat Four Sailin soittimeen asettamaan, vaikka en kyllin voi korostaa, että levy on oikeasti varsin tasavahva teos.

Instrumentaatio

• Arthur Lee: kitara, piano, kongat, huuliharppu, laulu
• Jay Donnellan: kitara
• Frank Fayad: basso, laulu
• George Suranovich: rummut, laulu

+

• Drachen Theaker: rummut

 Kansitaide: Peter Schaumann

Kappaleet

1. August (Lee) - 5:09
2. Your Friend and Mine - Neil's Song (Lee) - 3:47
3. I'm With You (Lee) - 2:45
4. Good Times (Lee) - 3:32
5. Singing Cowboy (Lee, Donnellan) - 4:50
6. Dream (Lee) - 2:52
7. Robert Montgomery (Lee) - 3:38
8. Nothing (Lee) - 4:48
9. Talking in My Sleep (Lee) - 2:49
10. Always See Your Face (Lee) - 3:23

Can - Monster Movie

Monster Movie on aivan hyvän länsisaksalaisen krautrockyhtye Canin esikoislevytys vuodelta 1969.

Kölniläisyhtye uskoi kollektiivisen ja spontaanin säveltämisen voimaan ja runsaaseen toistoon ja näistä kumpaakin levyltä löytyy. Canin musiikissa on lukemani mukaan kuultavissa myös basisti Holger Czukayn ja kosketinsoittaja Irmin Schidtin opiskelu maineikkaan säveltäjä Karlheinz Stockhausenin oppilaina.

Yhtye oli julkaissut aiemmin jo pari singleä ja Monster Movie -levyn oli tarkoitus olla näihin verrattuna jokseenkin helpommin lähestyttävissä.


Kiinnostuin jokseenkin jonkin verran muistaakseni krautrockista muistaakseni alkuvuodesta 2013. Olin jo aikaisempana vuonna nirhaissut genren pintaa Canin levyllä Future Days, mutta se ei kutkutellut (eikä ole edelleenkään) mitenkään mahdottomasti makuhermojani. Tuona talvisena helmikuuna Monster Movie ja Tago Mago -levyn myötä löysin kaiketi krautista sen mitä etsinkin.

Monster Movie saattaa olla suosikki krautlevyistäni. Tunnelma koko levyllä on hyvin intensiivinen ja kulminoituu varsin rujosti rypistyvään Yoo Doo Right -kappaleeseen. Suosikkini levyllä on kylläkin Canin mainion aaltoileva versiointi perinteikkäästä englantilaisesta lastenlorusta Mary, Mary, Quite Contrary. Myös Outside My Door on kerrassaan upea - erityisesti Michael Karolin kitaran osalta.

Koko yhtyeen soitantaa ei voi kuin ihailla. Monster Moviella soittaa erittäin orgaanisesti ja kollektiivisesti toisiaan täydentävä yhtye. Erityisesti levyn jälkeen Canista (väliaikaisesti) poistuneen Malcolm Mooneyn laulutyöskentely ansaitsee mielestäni erityishuomiota.

En kuitenkaan identifioidu kovin krautmieheksi etenkään nykypäivänä. Krauttia tulee siis kuunneltua harvakseltaan, mutta oikealle päälle sattuessani olen varsin iloinen levyhyllyni kokeellisen saksalaisen rockin antimista.

Instrumentaatio

• Irmin Schmidt: koskettimet
• Jaki Liebezeit: rummut
• Holger Czukay: basso
• Michael Karoli: kitara
• Malcolm Mooney: laulu

Kappaleet

1. Father Cannot Yell (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 7:06
2. Mary, Mary So Contrary (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 6:21
3. Outside My Door (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 4:11
4. Yoo Doo Right (Czukay, Karoli, Liebezeit, Mooney, Schmidt) - 20:27

Tyrannosaurus Rex - Unicorn

1969 julkaistu Unicorn on Tyrannosaurus Rexin alkuperäisen kokoonpanon viimeinen rypistys, albumin teon jälkeen nimittäin Marc Bolanin ja Steve Peregrin Tookin välit tulehtuivat antibiootein parantamattomaan kuntoon Bolanin tahtoessa kehittyä kaupallisesti kun taas Peregrin Took kannatti boheemia taiteilijaelämää ja haikaillen seurasi Ladbroke Grove -alueen epäkaupallisen Pink Fairies Rock 'n' Roll and Drinking Clubin toimintaa. Lisäksi Peregrin Took tahtoi omaa materiaaliaan myös Tyrannosaurus Rexin soitettavaksi. Hän sai lopulta kenkää epäonnistuneen USA-kiertueen jälkeen.

Unicorn taas menestyi kaupallisesti oikein mukavasti sen nousten paraimmillaan UK:n listoilla 12.

Tunnelmallisesti kahden ensimmäisen Tyrannosaurus Rexin albumin ollessa hyvinkin kuuman kesäisiä, Unicorn kallistuu (kenties ehkä aiempaa kypsemmän sovittamisen takia) elokuun orastelevaan syksyyn. Kuten kahdessa aiemmassa Tyrannosaurus Rex -kirjoituksessani olen antanut ymmärtää Unicorn sijoittuu omissa mieltymyksissäni yhtyeen kolmessa ensimmäisessä albumissa toiseksi Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages -levyn jälkeen ennen My People Were Fair and Had Sky in Their Hair... But Now They're Content to Wear Stars on Their Brows -albumia. Harmillisesti Unicornilla kuullaan aiempia levyjä vähemmän Steve Peregrin Tookin raivokasta ja riemukasta bongoilua, mutta mies on kuitenkin muilla osin mukavasti läsnä, joskin ehkä kauttaaltaan hieman aiempaa pienemmässä osassa.

Mukavia kappaleita tämäkin levy sisältää monia ja kermat päältä kauhoakseni mainitsen ainakin avauskappale Chariots of Silkin, The Sea Beastsin ja The Misty Coast of Albanyn. Muistaakseni levyn ostoaikoihin heinäkuussa 2013 myös Cat Black (The Wizard's Hat) lukeutui levyn loistavimpiin mielestäni, mutta tämän säihke on hieman hälvennyt.

Hauskaksi anekdootiksi tätä levyä koskien voin paljastaa, että viimeksi kun parturissa okävin muutama vuosi sitten, mukanani oli tuloste Unicornin kannesta ja kieleltäni kaarsi toive Peregrin Tookin kuontalon kopioimisesta. Parturityön lopputulokseen olin näin sivumennen sanoen ja blogitekstin aiheesta entisestään eksyen hyvin tyytyväinen.

Instrumentaatio

• Marc Bolan: laulu, kitara, urkuharmoni,
• Steve Peregrin Took: bongot, laulu, tama, rummut, basso, piano, lyömäsoittimet, pixiephone, gongi

+

• John Peel: puhe
• Tony Visconti: piano

Kappaleet

1. Chariots of Silk (Bolan) - 2:26
2. 'Pon a Hill (Bolan) - 1:14
3. The Seal of Seasons (Bolan) - 1:49
4. The Throat of Winter (Bolan) - 1:59
5. Cat Black (The Wizard's Hat) (Bolan) - 2:55
6. Stones for Avalon (Bolan) - 1:37
7. She Was Born to Be My Unicorn (Bolan) - 2:37
8. Like a White Star, Tangled and Far, Tulip That's What You Are (Bolan) - 3:49
9. Warlord of the Royal Crocodiles (Bolan) - 2:11
10. Evenings of Damask (Bolan) - 2:26
11. The Sea Beasts (Bolan) - 2:26
12. Iscariot (Bolan) - 2:53
13. Nijinsky Hind (Bolan) - 2:20
14. The Pilgrim's Tale (Bolan) - 2:07
15. The Misty Coast of Albany (Bolan) - 1:43
16. Romany Soup (Bolan) - 5:40

Pink Floyd - Soundtrack from the film More

More-elokuvaan Pink Floydin tekemä täysimittainen soundtrack, Soundtrack from the film More vuodelta 1969 on yhyeen kolmas levy. Se on myös samalla ensimmäinen Pink Floydin albumeista ilman bändin entistä nokkamiestä, Syd Barrettia.

Soundtrack from the film More sisältää Pink Floydin tuon ajan henkeen sopivasti niin rajumpaa rockia, behmeitä balladeja ja avantgardea aistikkuutta.

Albumi menestyi soundtrackiksi listoilla oikein hyvin. UK:ssa se nousi peräti yhdeksänneksi, ja uudelleenjulkaisu USA:ssa 153. Nykyään levyä ei kauheasti tunnuta Pink Floyd -piireissä noteerattavan.


Pink Floyd on yhtye, johon oma suhteeni on jokseenkin ongelmallinen. Yhtyeestä pidän parhaimmillaan (1968-1971) ihan mukavastikin, mutta taas miltein kerettiäisissä mitoissa epätykkään lopusta. Soundtrack from the film More osuu niin tykkäysaikahaitariin kuin omaan mietymysharmonikkaanikin.

Progekuuntelusukellustani aloitellessani Pink Floyd oli luonnollisesti (kenelläpä ei?) ensimmäisiä yhtyeitä, joita pinnan alta löysin. Väräjävän veden läpi kuultelivat albumit kuten The Wall ja Dark Side of The Moon mutta onnetar oli oikuton ja nappasin käteeni summamutikassa Porin kaupunginkirjastosta ensimmäisellä lainakerralla muistaakseni ainakin levyt Atom Heart Mother, Meddle ja Moren soundtrackin. Sattumalta nämä kolme ovat nykyisinkin suosikkilevyni kyseiseltä yhtyeeltä.

Ostettuani lopulta Soundtrack from the film More -albumin vuoden 2013 keväällä en erityisemmin ole levyä kuunnellut. Ehkä kalusin sen loppuun jo ennen hankkimista. Tai sitten jälleen ongelmana on valinnanvaran liiallisuus ja Pink Floydin huono maine keskuudessani.

Vaikka soundtrackiudestaan johtuen levy ei ole erityisen eheä kokonaisuus, kappaleet ovat aika lailla laatustandardit läpäiseviä ja varsinaisia helmiäkin löytyy Cirrus Minorin, Cymbalinen ja Ibiza Barin muodossa. Kyllä, kuten kerettiäisen kuontalon karvoittamalta kupoliltani sopii odottaakin, pääni on päättänyt pitää kahdesta kaksosesta (The Nile Song ja Ibiza Bar) enemmän tästä hyljeksitymmästä. Olen siis kaiketi kerrassaan epäkelpo Pink Floyd -ihminen pitäessäni a) väärästä levystä ja b) väärän levyn väärästä kappaleesta.

Kauttaaltaan levyn tunnelma on mukavan utuinen (ellei peräti savuinen) ja kokeiluhäröilyt kuten Quick Silver tässä kontekstissä kaivautuvat korviini kuskutellen kauniita kuvia. Enempää erittelemättä Soundtrack from the film Moren vahvuus olkoon mukavan hämyinen tunnelma.

Instrumentaatio

• Roger Waters: basso, lyömäsoittimet
• Nick Mason: rummut, lyömäsoittimet
• Richard Wright: urut, piano, lyömäsoittimet, taustalaulu
• David Gilmour: akustinen kitara, sähkökitara, slide-kitara, flamenco-kitara, lyömäsoittimet, laulu

+

• Lindy Mason: tinapilli

 Kansitaide: Hipgnosis

Kappaleet

1. Cirrus Minor (Waters) - 5:18
2. The Nile Song (Waters) - 3:26
3. Crying Song (Waters) - 3:33
4. Up the Khyber (Mason, Wright) - 2:12
5. Green is the Colour (Waters) - 2:58
6. Cymbaline (Waters) - 4:50
7. Party Sequence (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 1:07
8. Main Theme (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 5:27
9. Ibiza Bar (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 3:19
10. More Blues (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 2:12
11. Quicksilver (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 7:13
12. A Spanish Piece (Gilmour) - 1:05
13. Dramatic Theme (Waters, Wright, Gilmour, Mason) - 2:15

King Crimson - In the Court of the Crimson King

Yleisesti progressivisen rockin ensimmäisenä täyspainoisena albumina pidetty King Crimsonin esikoislevy, In the Court of the Crimson King ilmestyi 1969.

Albumilla King Crimson -yhtye yhdistelee edeltäkävijän tavoin eri genrejä klasarista jazziin muodostaen aika koherentin kokonaisuuden: lopputulos on jotain, mitä näin monen levyn jälkeen voi pitää hyvin King Crimsonmaisena.

Levy (varmasti edeltäkävijyytensä takia) sai kahtiajakautuneen vastaanoton. Albumilistoilla albumi menestyi hyvin. UK:n listoilla levy oli korkeimmillaan viides ja Yhdysvalloissa 28.


Muistan kun silmieni ja korvieni progressiiviselle rockille avautumisprosessin aikana jotain kautta kuulin, että tämä In the Court of the Crimson King on ikään kuin genren kivijalka. Tästä inspiroituneena kaiketi 2010 alkuvuodesta näpyttelin yhtyeen nimen YouTubeen ja hakutuloksia varmasti lävähti melkoinen liuta. Syystä tai toisesta päädyin kuuntelemaan levyn päätösraidan The Court of the Crimson King, joka kyllä eittämättä iski suoraan tajuntaani. Tiedän näin retrospektiivisesti yhden iskevyyden tekijän varmasti olleen kappaleen majesteetilliset mellotronit. Uskallan melkein väittää, että juuri mellotronin johdosta In the Court of the Crimson Kingistä tuli ensimmäinen King Crimson -levyni.

Edelleen tämä minuun vaikutuksen tehnyt The Court of the Crimson King pitää pintansa suosikkibiisinä levyllä. Kokonaisuus tosin koko levyllä on hyvä ja ilman Moonchildin tarpeettoman pitkäksi venyvää kokeilukikkailua, sillä sen ollessa vaikka viisikin minuuttia lyhyempi, pitäisin koko kappaleesta paljon enemmän.

Levyn kuunteluintoa vain rokottaa King Crimsonin minuun tätäkin paremmin uppoavan materiaalin määrä - lähes aina kun korvani janoavat King Crimsonia, sormeni eksyvät levyhyllystäni poimimaan jonkun albumin kolmikosta Lizard, Red tai Discipline. Toki toisinaan tulee harhailtua tuon kolmikon ulkopuolellekin, mutta kummallisesti The Court of the Crimson Kingiä ei tule edes ajatelluksi.

Nyt tosin tuoreen uudelleenkuuntelun jälkeen oloni on, ettei itse In the Court of the Crimson Kingiäkään tule väheksyä. 21st Century Schizoid Man on rajumpaa ja riipivämpää, mitä muistikuvani väittivät ja I Talk to the Wind vetää melkein vertoja Lizard-levyn Lady of the Dancing Water -kappaleelle kauneudessaan.

Ja Epitaph! Miksi en tästä pitänyt jo viisi vuotta sitten, kun levyn käsiini sain?

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara
• Michael Giles: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu
• Greg Lake: laulu, basso
• Ian McDonald: saksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti, mellotron, cembalo, piano, urut, vibrafoni, taustalaulu
• Peter Sinfield: lyriikat

 Kansitaide: Barry Godber

Kappaleet

1. 21st Century Schizoid Man (including Mirrors) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 7:24
2. I Talk to the Wind (McDonald, Sinfield) - 6:04
3. Epitaph (including March for No Reason and Tomorrow and Tomorrow) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 8:49
4. Moonchild (including The Dream and The Illusion) (Fripp, McDonald, Lake, Giles, Sinfield) - 12:13
5. The Court of the Crimson King (including The Return of the Fire Witch and The Dance of the Puppets) ( McDonald, Sinfield) - 9:26