Kevin Ayers - Bananamour

Entisen Soft Machine -basistin, laulaja lauluntekijä Kevin Ayersin neljäs soololevy Bananamour julkaistiin vuonna 1973.

Bananamour oli suurelle yleisölle jokseenkin helpommin lähestyttävää musiikkia Ayersin aikaisempiin levyihin verrattuna. Se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin Ayersin parhaana pidetty albumi Whatevershebringswesing - Bananamourin edeltäjä.

Ayersin uudessa (käsittääkseni basisti Archie Leggetin mukaan nimetyssä Archibald-nimisessä kiertueyhtyeessä soitti kitaraa tuolloin tulevaisuudessa Gongiin siirtynyt Steve Hillage.


Päädyin ostamaan Bananamour-albumin kovaan Canterbury-kuumeeseeni alkukesällä 2013 yleisten ohjeiden vastaisesti. Canterbury-orientoituneille musiikki-ihmisille nimittäin kuulee usein suositeltavan Kevin Ayersin kolmea ensimmäistä albumia, mutta Steve Hillagen läsnäolo tällä levyllä oli tarpeeksi suuri vaikutin hylätä ohjeet. Mahdollisesti tämä oli hienoinen munaus, sillä Bananamour ei juurikaan canterbury scenen musiikkia muistuta.

Levy alkaa lupaavasti leppoisella Don't Let It Get You Down (For Rachel) -viisulla, jota seuraa kerrassaan hulppea Steve Hillagen kitaravirtuositeettia esittelevä Shouting in a Bucket Blues. Valitettavasti kahden erinomaisen kappaleen jälkeen levyn taso mielestäni laskee jonkin verran, eikä palaa enää aivan aiemmalle tasolle takaisin.

Bananamour-albumin toinen puoli on vielä jokseenkin ensimmäistä rauhallisempi ja seesteisempi. Tässä suuren poikkeuksen tekee aivan pöhkö ja mahtipontinen Beware the Dog, joka päättää levyn mitä eriskummallisimmalla tavalla. Ja kyllähän Decadence parhaimmillaan yltyy varsin miellyttävään psykedeliointiin. Kuriositeettina täytynee myös mainita Oh! Wot A Dream -kappaleen olevan tribuutti brittipsykedelian keskeiselle hahmolle, Syd Barretille.

Vaikka Kevin Ayersin persoonasta ja persoonallisesta lauluäänestä pidänkin, Bananmour on aina ollut minulle pienimuotoinen pettymys. Albumin alun mainioista biiseistä hieman laskeva laulujen taso alleviivaa entuudestaan kuuntelukokemukseni hienoista mollivoittoisuutta. Levy on kuitenkin ihan hyvä, mutta en vain juuri koskaan oikein ole sellaisella tuulella, että erityisemmin Bananamouria kaipaisin. En sitä kuitenkaan virheostokseksi laske.

Instrumentaatio

• Archie Legget: basso, laulu
• Eddie Sparrow: rummut, lyömäsoittimet
• Kevin Ayers: kitara, laulu
• Robert Wyatt: laulu
• Steve Hillage: kitara

+

• Doris Troy: taustalaulu
• Liza Strike: taustalaulu
• Barry St. John: taustalaulu
• Mike Ratledge: urut
• Howie Casey: tenorisaksofoni
• Dave Caswel: trumpetti
• Lyle Jenkins: baritonisaksofoni
• Ronnie Price: piano
• Tristam Fry: lautaset

 Kansitaide: Bob Lawrie

Kappaleet

1. Don't Let It Get You Down (For Rachel) (Ayers) - 4:04
2. Shouting in a Bucket Blues (Ayers) - 3:45
3. When Your Parents Go to Sleep (Ayers) - 5:47
4. Interview (Ayers) - 4:43
5. Internotional Anthem (Ayers) - 0:43
6. Decadence (Ayers) - 8:05
7. Oh! Wot A Dream (Ayers) - 2:48
8. Hymn (Ayers) - 4:35
9. Beware of the Dog (Ayers) - 1:25

Gentle Giant - In a Glass House

Gentle Giant äänitti In a Glass House -albuminsa Octopus-levynsä jälkeen kiertue-elämään uupuneen Phil Shulmanin yhtyeestä poistumisen musertamana. Tämän takia yhtye ei levystä erityisemmin pitänyt aikanaan.

Philin lähtö ei kuitenkaan kuulu In a Glass Housella niin roimasti kun saattaisi olettaa. Musiikki on hyvin octopusmaista, joskin hard rock saa ehkä hivenen aiempaa suuremman osan kuitenkin aiemman kaltaisen suuren vaikuttajavalikoiman pysytellessä levyllä mukana.

Octopus-levystä poiketen In a Glass Housea ei julkaistu erikseen Amerikan markkinoilla, mutta import-levyt myivät kuitenkin 150 000 kappaletta.

Hyllyyni tämä Gentle Giantin kiistaton mestariteos saapui toiseksi omistamakseni Gentle Giant -albumiksi kesällä 2011 noin vuoden Octopus -levyn ostamisen jälkeen ja sai kertaheitolla rakkauteni roihahtamaan ilmiliekkeihin. Jos Octopus-levyn lonkeroista oli ollut ehkä hivenen vaikea saada otetta, In a Glass Housen lasisenät tarjosivat läpinäkyvyydessään helpomman lähestymispinnan ja levyä tuli ostamisen jälkeen kyllä kuunneltua niin maan perkeleesti.

Mieltymysteni kannalta In a Glass Housen kappaleflow osuu napakymppiin. Hard rockista ammentavien kappaleiden välissä hengästyttävinä hengähdystaukoina korville mainiot An Inmate's Lullaby ja A Reunion toimivat mitä mainioimmin. Levyn koherenttiuden kohottaa kattoon levyn alussa ja lopussa esiintyvät BBC Radiophonic Workshopin lasien särkymisten äänet.

Levyn kolme hard rockihtavaa huippua koetaan kuitenkin The Runawayllä, Experiencellä (voi veljet mitä riffittelyä "Mater inner voices" -kohdan ympärillä) ja kirjaimellisesti varsin progressiivisesti etenevällä nimikkokappale In a Glass Housella, eikä näiden kappaleiden tiukkuuteen ja paikoitellen viheliäiseenkin nerokkuuteen olekaan mielestäni moni yltänyt. Ja vaikka Way of Life ei aivan yllä kolmen ässän tasolle, se keikkuu aivan niiden liepeillä erityisesti kerrassaan ylevän lopetuksensa ansiosta.

In a Glass House on eittämättä suosikkini Gentle Giantin levykatalogista ja sitä levysoittimeni himoitseekin yhtyeeltä usein sisuksiinsa. Vaikka (Three Friendsiä lukuunottamatta) nautin suuresti kaikista omistamistani Gentle Giantin albumeista, In a Glass House on mestariteos "par excellence".

Instrumentaatio

• Derek Shulman: laulu, alttosaksofoni, sopraanosaksofoni, nokkahuilu
• Gary Green: 12-kielinen kitara, sähkökitara, steel-kitara, mandoliini, tamburiini, nokkahuilu
• Kerry Minnear: koskettimet, lyömäsoittimet, nokkahuilu, sello, laulu
• Ray Shulman: basso, akustinen kitara, viulu, tamburiini, laulu
• Kerry Minnear: rummut, lyömäsoittimet

Kappaleet

1. The Runaway (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 7:15
2. An Inmate's Lullaby (Minnear, R. Shulman) - 4:39
3. Way of Life (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 8:04
4. Experience (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 7:50
5. A Reunion (Minnear, R. Shulman) - 2:11
6. In a Glass House (Minnear, R. Shulman) - 8:09

Gong - Angel's Egg

Gong-yhtyeen Radio Gnome Invisible -levytrilogiaa jatkaa trilogian toinen osa Angel's Egg vuodelta 1973 entistä ehommalla kokoonpanolla. Nyt mukana ovat myös "klassiseen Gongiin" lukeutuvat herrat fijiläinen Mike Howlett ja klassisesti koulutettu ranskalainen rumpu- & lyömäsoitinvirtuoosi Pierre Moerlen.

Vaikka jo trilogian edellinen osa oli äänitetty Virgin-levy-yhtiön rahoilla, Angel's Egg on ensimmäinen Gong-levy, joka ei kuulosta muhjuiselta. Myös musiikki on evolvoitunut aiempaan verrattuna sävellysvastuun laajettua ympäri Gongia (ja olivathan Allen ja Smyth hetken albumien välillä poissa yhtyeestä). Tuloksena on aivan erinomainen Gong-levy.

Edeltäjästään poiketen Angel's Eggillä Tim Blake ja Steve Hillage kuuluvat alusta alkaen. Koko levy onkin piukassa aiempaa kirkkaammin pulppuavia, ujeltavia ja liplattavia syntetisaattoreita ja kerrassaan oivallisia hyvin hillagemaisia Steve Hillagen kitarajuoksutuksia. Myös Hillagen soolotuotannossa hyvinkin paljon esiintyvää delayn kanssa kikkailua ja näin saavutettavaa syntetisaattorimaisuutta kuullaan myös tällä levyllä.

Jos Flying Teapotin rytmiryhmä oli erinomainen, mikä lie ylistyssana riittää kuvaamaan kaksikon Howlett Moerlen yhteistyötä. Koko albumi on kyllästetty aivan huikealla rytmisellä pohjalla ja tähän kun saadaan viimeiseksi nyrkiksi kakun päälle Allenin höpsähtänyt laulu, Smythin (toisinaan aika eroottinenkin) voihkina ja Malherben Gongiin erottamattomasti kuuluva saksofonimelodioiden sekamelska niin johan rupeaa tekemään eetvarttia. Niin hyvin kokonaisuus toimii albumilla, että jos en itse olisi kuullut Gongin tätä tasoa ylittävän yllättävästi You-levyllä (trilogian viimeinen osa), en voisi tällaista väitettä uskoa.

Angel's Egg groovaa ja svengaa niin vietävästi, ettei mitään rajaa. Levy ehkä käynnistyy hitaasti tunnelmaa vähitellen hivuttaen kohti Gong-planeettaa, mutta voi pojat miten rytmi räjähtää riemukkaasti jo avausraidalla. Eikä levyn oivallisimpia, Oily Waytä, I Niver Glid Beforea ja Eat That Phone Book Codaa voi mielekkäin olemassa olevin sanankääntein kuvailla niiden hienoutta himmentämättä.

Elämäni on ollut (ihan oikeasti) aivan uudella tasolla Radio Gnome Trilogiaan tutustumisen jälkeen. Kevättalvesta 2011 lähtien, ostettuani trilogian ensin toisen ja sitten ensimmäisen osan olen ollut "vain Kalle":n sijaan "Gong-Kalle". Gong-Kallena aion pysyäkin, se on vissi!

Instrumentaatio

• Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofoni, huilu
• Shakti Yoni (Gilli Smyth): avaruuskuiskaukset, laulu
• T. Being esq. (Mike Howlett): basso
• Sub. Capt. Hillage (Steve Hillage): kitara
• Hi T. Moonweed the Favourite (Tim Blake): syntetisaattori
• Pierre de Strasbourg (Pierre Moerlen): rummut, vibrafoni, marimba
• Mirielle de Strasbourg (Mireille Bauer): kellopeli
• Dingo Virgin (Daevid Allen): laulu, glissandokitara

Kappaleet

1. Other Side of the Sky (Blake, Allen) - 7:38
2. Sold to the Highest Buddha (Howlett, Allen) - 3:10
3. Castle in the Clouds (Hillage) - 1:13
4. Prostitute Poem (Smyth, Hillage) - 6:05
5. Givin' My Luv to You (Allen) - 0:42
6. Selene (Allen) - 3:42
7. Flute Salad (Malherbe) - 2:46
8. Oily Way (Allen, Malherbe) - 3:01
9. Outer Temple (Blake, Hillage) - 1:09
10. Inner Temple (Allen, Malherbe) - 3:21
11. Love is How U Make It (Moerlen, Allen) - 3:45
12. I Niver Glid Before (Hillage) - 5:37
13. Eat That Phone Book Coda (Malherbe) - 3:10

Gong - Flying Teapot

Gong -yhtyeen Gong-planeetasta kertovan suorastaan legendaarisen Radio Gnome Invisible -levytrilogian aloittaa vuonna 1973 julkaistu Flying Teapot.

Flying Teapotilla pääsevät ääneen myöhemmin klassisimpaankin kokoonpanoon kuuluvat Gong-debytantit Steve Hillage ja Tim Blake, myös rumpali- ja basistiosastolla on tapahtunut muutoksia sitten Camembert Electriquen.

Gong-planeetan ajatus on esitelty jo Gongin ensimmäisellä Magick Brother, Mystic Sister -albumilla, tämä levytrilogian ensimmäinen osa on ensimmäinen albumi, joka keskittyy tyystin siihen ja sen lieveilmiöihin.


"Banana, nirvana, mañana", minä tiedän, tiedätkö sinä?

Mielestäni Flying Teapot on Gong-yhtyeen ensimmäinen täysin tasavahva albumi. Pienintäkään notkahdusta ei ole ja levy oikeastaan on nousukiidossa koko albumin ajan kiihdytyksen kulminoituessa levyn päättävään Witch's Song / I Am Your Pussy -kappaleeseen. Kyseinen biisi oli muuten juurikin se kappale, mikä Flying Teapotilta ensimmäisenä iski oikein kunnolla ostettuani levyn keväällä 2011.

Levyn päästyä vauhtiin Gongin tämän kokoonpanon kovimmat maestrot Steve Hillage, Tim Blake ja Didier Malherbe pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Erityisesti Zero the Hero and the Witch's Spell on Didier Malherben ilotulitusta ja ainoa kappale, jossa Steve Hillage pääsee kunnolla esiin. Tim Blakelta levyllä löytyy peräti soolokappale The Octave Doctors and the Crystal Machine, jossa Moonweed näyttää, miten syntetisaattori laulaa.

Vaikka Flying Teapotin rytmiryhmä ei olekaan se Gongin tunnetuin (eli Howlett + Moerlen), Francis Mozen ja Laurie Allanin yhteistyö vetää tuolle klassisimmalle vertoja. Levyn nimikkobiisi groovaa aivan hurjasti ja kauttaaltaan meno pysyy ihailtavan hyvin kaksikon osaavissa kourissa meiningin yltyessä toisinaan melko vinhaksi.

Varmasti eniten albumilla kuulijoita jakaa Flying Teapotin nimikkokappaleen alun kosminen tunnelmointi ja lopun ölinä & kolina ennen suurta finaalia. Minusta tämä kokeellisuus on huomattavasti miellyttävämmin toteutettu kuin vaikkapa King Crimsonin debyytin kolinat (joihin vertaaminen olisi minusta kuitenkin aika perusteltua), eikä näitä Gongin kokeellisuuksia oikeastaan tee mieli ohittaa niiden toimiessa paremmin levyn kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden kannalta avainhetki albumilla on myös siirtymä kauniin saumallisesti viimeiseen kappaleeseen.

Lentävän teekannun kyydissä Gong jatkaa vielä uusia korkeuksia, mutta tämä trilogian aloitus on jo melkoisen lennokasta tavaraa. Sen klassikkostatusta himmentää ainoastaan seuraavien levyjen entistäkin suurempi ylitsetursuava erinomaisuus. Eikä sekään liiaksi asti ja erinomaisuutta löytyy tältäkin levyltä, eritoten Gilli Smythin noitanaurun muodossa!

Instrumentaatio

• Dingo Virgin (Daevid Allen): kitara, laulu
• Good Witch Yoni (Gilli Smyth): laulu, avaruuskuiskaukset
• Hi T Moonweed the Favourite (Tim Blake): syntetisaattori, laulu
• The Good Count Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofoni, huilu
• Stevie Hillside (Steve Hillage): kitara
• The Submarine Captain (Christian Tritsch): kitara
• Fancis Bacon (Francis Moze) koskettimet, basso
• Lawrence the Alien (Laurie Allan): rummut
• Rachid Whoarewe the Treeclimber (Rachid Houari): lyömäsoittimet

Kappaleet

1. Radio Gnome Invisible (Allen) - 5:32
2. Flying Teapot (Allen, Moze) - 11:53
3. The Pot Head Pixies (Allen) - 3:00
4. The Octave Doctors and the Crystal Machine (Blake) - 1:51
5. Zero the Hero and the Witch's Spell (Allen, Blake, Tritsch) - 9:36
6. Witch's Song / I Am Your Pussy (Allen, Smyth) - 5:08

Banco del Mutuo Soccorso - Io sono nato libero

Io sono nato libero on mahdollisesti toiseksi tunnetuimman italoprogeyhtye Banco del Mutuo Soccorson kolmas albumi. Tämä 1973 julkaistu levy ammentaa vaikutteitaan niin italialaisesta musiikista, jazzista, klassisesta musiikista kuin rockistakin.

Käsittääkseni Banco del Mutuo Soccorson englantilaisina esikuvina toimivat progeyhtyeet Gentle Giant, ELP ja Jethro Tull (kaikilta juttua tulossa joskus).

Io sono nato libero menestyi listoilla mainiosti, ja nousi Italiassa parhaimmillaan kymmenenneksi. Nykyäänkin levy on varsin arvostettu progeihmisten keskuudessa.



Tässähän kävi kuten pelkäsin - Premiata Forneria Marconin Per un amico viritti korvani Italian suuntaan. Otankin heti aiempi sanojani takaisin: Io sono nato libero on enemmän kuin hyvä. Tätä levyä en tosiaan ollut kuunnellut kaiketi ainakaan kahteen vuoteen, mutta useasti yritin albumista pitää kun sen ostin 2012 syksyllä Porin mukavasta levydivarista. Aika ei ehkä vain ollut kypsä ja korvieni haaviin tarttui ainoastaan kunnolla päätösinstrumentaali Traccia II.

Nyt korvat oikeassa asennossa kalaonnenikin on käänynyt ja koko levy läjähtää lohen lailla laiturille lätkytellen liukkaita eviään; suuren tunnelatauksen sisältävä Canto nomade per un prigioniero politico onnistuu välittämään valtaosan tunteestaan, vaikken sanoista tajua juuri mitään, mukava välikappale Non mi rompete antaa kaivatun hengähdystauon ennen jokseenkin Gentle Giantihtavaa La città sottilea. Ja levyn paras kappale on mielestäni tämä hitaasti käynnistyvä seuraava numero, Dopo... niete è più lo stesso joka vauhtiin päästyään onkin melkoista settiä. Eikä Traccia IIkaan ole hohtoaan menettänyt.

Suurin ero tämän levyn ja Per un amicon välillä minulle on se, että tämä on huomattavasti dramaattisempi ja teatraalisempi tunnelmaltaan (mitä lausutut lyriikkaosuudet ja Francesco Di Giacomon väräjävä laulu korostaa). Tästäpä syystä kai tämä levy onkin itselleni ollut vaikeammin lähestyttävissä. Edelleen silti tämänhetkisissä tunnelmissa näistä kahdesta italoprogelevystäni säännölliseen kuunteluun uskoisin päätyvän Per un amicon, mutta ei tämä Io sono nato libero kyllä oikeasti kalpene tuolle juuri lainkaan, jos sitäkään.

Instrumentaatio

• Vittorio Nocenzi: urut, syntetisaattori, spinetti
• Gianni Nocenzi: piano, sähköpiano
• Marcello Todaro: akustinen kitara, sähkökitara
• Renato D'Angelo: basso, akustinen kitara
• Pier Luigi Calderoni: rummut, lyömäsoittimet
• Marcello Todaro: akustinen kitara, sähkökitara
• Francesco Di Giacomo: laulu

+

• Rodolfo Maltese: akustinen kitara, sähkökitara
• Silvana Aliotta: lyömäsoittimet
• Bruno Perosa: lyömäsoittimet

 Kansitaide: Clara Duranti

Kappaleet

1. Canto nomade per un prigioniero politico (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 15:43
2. Non mi rompete (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 5:03
3. La città sottile (G. Nocenzi, V. Nocenzi, Di Giacomo) - 7:10
4. Dopo... niente è più lo stesso (V. Nocenzi, Di Giacomo) - 9:54
5. Traccia II (V. Nocenzi) - 2:39

Mahavishnu Orchestra - Birds of Fire

Birds of Fire on nimekkään amerikkalaisen fuusiojazz-yhtye Mahavishnu Orchestran alkuperäisen kokoonpanon toinen ja viimeinen studioalbumi vuodelta 1973.

Levyllä yhtye ammentaa jazziin vaikutteita intialaisesta klassisesta musiikista, funkista, eurooppalaisesta klassisesta musiikista ja tietenkin rockista.

Albumi menestyi varsin mainiosti ja ylsi USA:n levylistoilla 15. ja UK:n vastaavilla 20. Yhtäkkinen suosio ja yhtyeen jäsenten uupuminen sekä tulehtuneet välit johtivat kuitenkin bändin hajoamiseen jo samana vuonna.



Tässäpä taas blogikirjoitus ensikuuleman perusteella, Birds of Fire nimittäin edellisen postauksen Per un amicon seurana odotti kynnyksellä. Tuosta edellisestä poiketen tämä ei kuitenkaan iskenyt aivan samalla tavalla (mikä on varsin tavallista, edellinen kun iski epätavallisella tavalla).

Levyn alussa kuunteluani ongelmoitti riipivä kitarointi, jota viulu entisestään korosti. Myös päällekäyvä rummutus kummastutti. Tässä yhteydessä tosin lienee paikallaan kertoa, että aiempi fuusiojazz-kokemukseni perustuu kolmeen Pierre Moerlenin Gongin aikaiseen levyyn, Soft Machinen kolmanteen ja neljänteen albumiin ja Pekka Pohjolan alkupään tuotantoon, sikäli kun sitä voi fuusioksi lukea. Erityisesti Pierre Moerlenin Gongiin peilattuna kitara riipaisi kovastikin.

Loppua kohti joko meno ja meininki tasottui (rumpusoolo tosin One Wordilla oli melkoista tykitystä) tai sitten ehdin jo tottua menoon. Hope -kappaleesta lähtien levy alkoikin maistua jo mainiolle ja erityisesti huomasin hytkyväni hyristen Open Country Joyn tahdissa. Myös tämä levyn käännekohta Hope itsessään on luettavissa ensikuulemani perusteella levyn aateliin.

Seuraava kuuntelu (joka vääjäämättä seuraa (toivottavasti) lähitulevaisuudessa (tosin blogiani varten levyjä odottaa parillakin pöydällä useampi pino)) varmasti korvissani kaikuu ensimmäisestä eriävänä - nyt osaan henkisesti varautua jo levyn riipivyyteen (joka näin sivumennen sanoen hieman muistuttaa High Tide -yhtyeen riipivyyttä, joskin jazzimmin). Sapphire Bullets of Pure Love tosin tulee tuskin toisellakaan kuuntelukerralla avautumaan; sen verran kummallinen kaksikymmentäsekunttinen kyseessä on.

Instrumentaatio

• John McLaughlin: kitara
• Rick Laird: basso
• Billy Cobham: rummut, lyömäsoittimet
• Jan Hammer: koskettimet, syntetisaattori
• Jerry Goodman: viulu

Kappaleet

1. Birds of Fire (McLaughlin) - 5:44
2. Miles Beyond (McLaughlin) - 4:40
3. Celestial Terresrial Commuters (McLaughlin) - 2:55
4. Sapphire Bullets of Pure Love (McLaughlin) - 0:21
5. Thousand Island Park (McLaughlin) - 3:20
6. Hope (McLaughlin) - 1:55
7. One Word (McLaughlin) - 9:55
8. Sanctuary (McLaughlin) - 5:02
9. Open Country Joy (McLaughlin) - 3:53
10. Resolution (McLaughlin) - 2:09

Camel - Camel

Camel on Camel-yhtyeen progressiivisen rockin kultavuosien aikajanaa ajatellen verrattain myöhään julkaistu debyyttialbumi 1973 vuodelta.

Camel-yhtye perustuu hyvin vahvasti Latimerin, Fergusonin ja Wardin käsittäneen The Ward -yhtyeen ympärille. Trion toimittua erään englantilaisen laulaja-lauluntekijän taustayhtyeenä, he huomasivat haluavansa mukaan kosketinsoittajan. Jo pientä mainetta kerännyt Peter Bardens vastasi lehti-ilmoitukseen loppuvuodesta 1971.

Debyyttialbumiksi Camel pärjäsi kaupallisesti ihan kelvollisesti. Camel-yhtye ei tosin kaupallisesti koskaan ole ollut kovin menestynyt.

Jo ensilevystään alkaen Camel on tehnyt sitä, minkä takia yhtyeestä pidän: Camel on täynnä pitkiä, meheviä ja melodisia kitara- ja urkusooloja, melodisia bassolinjoja ja Andy Wardin todella miellyttävän levotonta rumputyöskentelyä. Vaikka Andrew Latimer ja Peter Bardens usein vievät huomion Camel-yhtyeestä puhuttaessa, mielestäni Ward on vähintään yhtä keskeinen tekijä yhtyeen äänimaailmassa. Ward on myös sisäisessä ajatusmaailmassani melkolailla täydellisen rumpalin arkkityyppi.

Koska egotrippailun ja tarpeettoman teknisen taituruuden esittelyn puuttumisen takia Camel-yhtyettä pidetään usein hyvänä lähestymiskulmana progressiiviseen rockiin, Camel oli itsellenikin progetaipaleeni (joka alkoi siinä 2009/2010) alkupään yhtyeitä, itse Camel-albumi tosin lienee vasta kolmas omistamani yhtyeen albumi.

Camel on kuin onkin oikein miellyttävä levy, vaikka jääkin seuraajansa Miragen varjoon. Levyyn aikanaan tutustuessani huippukappaleita olivat albumilla mielestäni Mystic Queen, Never Let Go ja  Arubaluba. Edelleenkin mitä luultavimmin samaiset poiminnat levyltä suorittaisin, joskin näiden lisäksi Curiosity on minulle auennut uudella tavalla vasta lähivuosina. Erityisen huonoja kappaleita levyllä ei tosin ole alkuunkaan ja levyn biisijärjestyksen virtaus on todella luonteva - erityisesti Arubaluba on todellinen murhaaja päätösraitana.

Instrumentaatio

• Andrew Latimer: kitara, laulu
• Peter Bardens: urut, mellotron, piano, VCS3-syntetisaattori, laulu
• Doug Ferguson: basso, laulu
• Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Modula

Kappaleet

1. Slow Yourself Down (Latimer, Ward) - 4:46
2. Mystic Queen (Bardens) - 5:40
3. Six Ate (Latimer) - 6:01
4. Separation (Latimer) - 3:54
5. Never Let Go (Latimer) - 6:21
6. Curiosity (Bardens) - 5:51
7. Arubaluba (Bardens) - 6:24