Rush - Permanent Waves

Permanent Waves on maineikkaan kanadalaisen Rush-yhtyeen seitsemäs studioalbumi. Se on julkaistu vuonna 1980.

Levyllä Rush siirtyy hieman aikaisempaa "kuuntelijaystävällisempään" materiaaliin kappaleiden ollessa kohtuullisen mittaisia. Tämän johdosta albumin kappaleiden singlejulkaisut saivatkin runsaasti radioaikaa.

Levy menestyi kaupallisesti erittäin hyvin ja oli Rushin ensimmäinen USA:n albumilistojen viiden kärkeen noussut levy noustuaan listalla neljänneksi. Vanhalla mahtereella albumi nousi UK:n myyntilistoilla peräti kolmanneksi.


Rush on aina ollut itselleni sellainen yhtye, että vaikka kuvittelen pitäväni siitä ajatuksen tasolla, käytännössä tilanne on toinen. Yhtyeen soittoniekat ovat kiistatta omien instrumettiensa aatelia ja sävellyksetkin ovat ihan laadukkaita. Kuitenkin kerta toisen jälkeen tutustumisyritykseni eivät tuottaneet pitkään hedelmää.

Tilanne muuttui hivenen kun sain lainaksi eräältä tutultani tämän levyn muistaakseni 2012. Permanent Waves oli huomattavasti mukavampaa kuunneltavaa kuin aiemmat kirjastolainani yhtyeeltä. Omakseni tämän levyn ostin tämän vuoden alkupuolella.

Permanent Waves ei kuitenkaan ole kirjoissani esimerkiksi liikkuvaisempien aaltojen veroista kamaa. Levy hieman väljähtyy loppua kohti ja erityisesti Different Strings ei oikein anna minulle kuulijana pitkästymisen lisäksi mitään. Pidän kuitenkin paljon levyn kahdesta ensimmäisestä kappaleesta ja Entre Nous -biisistä. Vähän turpean Jacob's Ladderinkin kitarafraasien keskustelu on oikein hienoa kuunneltavaa.

Rush jättää kuitenkin parhaimmillaankin minut hieman kylmäksi. Hieman kalseaksi ja kolkoksi voisin tätäkin levyä tunnelmaltaan kuvailla. Vaikka lämpimiäkin hetkiä löytyy aika runsaasti jopa, Geddy Leen laulu ei ole koskaan oikein korviani kutkuttanut miellyttävällä tavalla ja Neil Peartin rummutus (niin taidokasta kuin onkin) ei oikein ole myöskään mieleeni. En siispä usko, että levyhyllyyni lisä-Rushia ilmestyy lähiaikoina. Ehkä ei koskaan.

Instrumentaatio

• Geddy Lee: laulu, basso, syntetisaattorit
• Alex Lifeson: sähkökitara, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, jalkio
• Neil Peart: rummut, patarumpu, kellopeli, putkikellot, tuulikellot, kellopuu, triangeli, crotalet

+

• Erwig Chuapchuaduah: steel pan
• Hugh Syme: piano

 Kansitaide: Hugh Syme

Kappaleet

1. The Spirit of Radio (Lee, Lifeson, Peart) - 4:59
2. Freewill (Lee, Lifeson, Peart) - 5:24
3. Jacob's Ladder (Lee, Lifeson, Peart) - 7:28
4. Entre Nous (Lee, Lifeson, Peart) - 4:36
5. Different Strings (Lee, Lifeson, Peart) - 3:48
6. Natural Science (Lee, Lifeson, Peart) - 4:59
• I: Tide Pools
• II: Hyperspace
• III: Permanent Waves

Caravan - Waterloo Lily

Waterloo Lily on Caravan-yhtyeen neljäs studioalbumi. Se julkaistiin keväällä 1972.

Edellisellä levyllä kantavana voimana toiminut David Sinclair oli saanut tarpeekseen yhtyeen menestymättömyydestä ja siirtyi työskentelemään Robert Wyattin yhtyeeseen Matching Mole. Davidin tilalle tuli Deliver-yhtyeestä tyyliltään aivan erilainen Steve Miller, Phil Millerin veli. Myös Richard Sinclair oli kiinnostunut viemään Caravania jazzimpaan suuntaan.

Waterloo Lily sai jokseenkin kahtiajakaantuneen vastaanoton levyn aiemmista eroavan tyylin vuoksi. Levyltä Caravan-klassikoksi on jäänyt kuitenkin kappale The Love in Your Eye / ym.
 
Kummaa, kuinka viisi minuuttia päämäärätöntä jahkailua voi närhiä levyn terävimmän kärjen tylsäksi. Kyllä, katson juuri sinuun Nothing at All.

Tämä toistaseksi toiseksi viimeisin Caravan-ostokseni saa kieltämättä (minulta, mutta kuulemani mukaan myös joiltain toisilta caravanisteilta) kohtuuttoman vähän osakseen levysoitinaikaa ja liiallisesti pahoja mulkaisuja. Waterloo Lily on kuitenkin manailemaani viisiminuuttista lukuunottamatta aivan klassikkokamaa, Caravania miltei parhaimmillaan.

Vaikka sitä sanotaan, että Sinclair Caravan-kokoonpanossa - kaksi parhaassa, yhdelläkin Sinclairilla pötkii varsin pitkälle. Laulannollisesti ääneen levyn ainoa Sinclair ei paljoa pääse, mutta soitto on maukasta kyllä. Hastingsin Pyekin melkeinpä vetää parhaimmat kitarakiskaisunsa tällä levyllä. Ja vaikka Steve Miller ei ole mikään David Sinclair, mies hoitaa paikkansa varsin hyvin. Richad Coughlan on myös oma luotettavan tyylitajuinen itsensä (paitsi sillä viisiminuuttisella...).

Biisimateriaali on varsin vahvaa levyllä, jos taas jätetään märehdityt minuutit pois laskuista. Erityisesti rouhea nimikkokappale, mutta myös levyn koko lopetuskolmikko kuuluu mielestäni aivan Caravanin tuotannon terävimpään kärkeen. Uskallan jopa väittää The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Tilbury Kecks -teosta Caravanin parhaaksi pitkäksi kappaleeksi (ohi siis kilpailijoidensa kuten L'Auberge du Sanglier / A Hunting We Shall Go / Pengola / Backwards / A Hunting We Shall Go tai Nine Feet Underground). Se avausosan oboe-soolo, voi pojat (ja millaiseen huilulentoon nouseekaan Pyen velipoika Jimmy Hastings osassa To Catch Me a Brother)! Toisinaan kuulen Steve Milleriä haukuttavan epäyhteensopivaksi Caravanin muun joukkion kanssa, mutta ainakin hänen Songs & Signs sopii mielestäni hyvinkin Caravanin tyyliin.

Luultavasti mielessäni Waterloo Lily -levy sekoittuu samoihin vuoden 2011 kesäisiin aikoihin osatamani (selvästi heikomman) Cunning Stunts -levyn kanssa, sillä tämä albumi herättää harmillisen epäreilun huonoja mielikuvia mielessäni. Taistelu jatkukoot tämän levyn päänsisäisen aseman korottamiseksi. Taistelusta tuskin tulee minun Waterlootani, kjeh kjeh.

Instrumentaatio

• Richard Coughlan: rummut, lyömäsoittimet
• Pye Hastings: laulu, sähkökitara, akustinen kitara
• Steve Miller: piano, sähköpiano, sähköcembalo, urut
• Richard Sinclair: laulu, basso

+

• Lol Coxhill: sopraanosaksofoni
• Phil Miller: sähkökitara
• Colin Frecher: jousisovitukset
• Barry Robinson: oboe
• Jimmy Hastings: huilu, tenorisaksofoni
• Mike Cotton: trumpetti

 Kansitaide: William Hogarth

Kappaleet

1. Waterloo Lily (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 6:47
2. Nothing at All / It's Coming Soon / Nothing at All (Reprise) (S. Miller) - 10:25
3. Songs & Signs (S. Miller) - 3:39
4. Aristocracy (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:03
5. The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Debouchement / Tilbury Kecks (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 12:31
6. The World is Yours (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:41

Hawkwind - Quark, Strangeness and Charm

Quark, Strangeness and Charm on avaruusrockin isä Hawkwindin kahdeksas albumi vuodelta 1977.

Vaikka yhtyeen kokonaissoundi oli muuttunut radikaalisti jo edellisellä levyllä Lemmyn potkujen jälkeen, suurten miehistönvaihdosmyllerrysten (peräti kolme soittajaa sai poistua bändistä) myötä Hawkwind ohjautui uusille urille. Saman tien Dave Brockin kapteenius tuli sinetöidyksi hänen jäädessä ainoaksi alkuperäisjäseneksi.

Levy sai faneilta ja musiikkikriitikoilta lämpimän vastaanoton ja tämä nykyisin klassikon aseman saavuttanut albumi kohosi UK:n myyntilistoilla kolmanneksikymmenenneksi.


Sen lisäksi että Quark, Strangeness and Charm on ehdottomasti suosikkilevyjäni, se on myös hyvin keskeinen albumi Hawkwindiin upottautumisen ajoiltani. Kuten Doremi Fasol Latido -kirjoitukseni yhteydessä kerroin, tutustuin yhtyeeseen loppuvuodesta 2009. Omat ensiostokseni suoritin kuitenkin vasta 2010 puolella, jolloin tilasin könttänä Levykauppa äxästä tämän levyn (Hassan I Sabbahin YouTube-kuuntelujen perusteella), legendaariseksi kehutun Space Ritual -livealbumin ja Hawkwindin ensimmäisen levyn (koska se oli halpa).

Muistan sen tiistai(?)päivän maaliskuun loppupuolella kun tilaukseni saapui silloisen (aivan toisella puolella kaupunkia asuneen) tyttöystäväni luokse (ilmeisesti olimme suorittaneet kimppatilauksen). Samana pahaisena päivänä oli vielä ollut luistelua lukion liikuntatunnilla ja pyörätiet aivan karmeilla urilla. Hääviä ei siis pyöräily ollut etenkään luistinkassin kanssa. Hikisenä ja onnettomana muistan saapuneeni kotiin tuskaisen pyörälenkin jälkeen. Levyt (joista aloitin Quark, Strangeness and Charmilla) kuunneltuani olin hikinen ja onnellinen. Tai ehkä olin jo käynyt suihkussa ennen kuuntelu-urakkaa - sitä en muista.

Levyn materiaali on mitä mainiointa ja ainoastaan sitä erinomaisempaa on levyn soitanta ja tuotanto. Kaikenlaisia pieniä onnistuneita sovitus- ja tuottamisratkaisuja satelee yhtenä kuurona korviin kun kiekon kuljettaa kelkkaan soittimen. Levy on tyylillisesti ja tunnelmallisestikin varsin kaukana "klassisen" kauden albumeista ollen hieman keveämpää kamaa. Kuitenkin tai ehkäpä juuri tästä syystä se Hawkwindin katalogista niin on mieleeni.

Soitannasta jo mainitsinkin. Uusi tulokas, Adrian Shaw on mielstäni Hawkwindin historian paras basisti ja ainakin kiistatta melodisin. Hänen ja huippuiskussa olleen Simon Kingin rytmiryhmäpuoli toimii niin erinomaisen hyvin, että helppohan siinä on lopunkin yhtyeestä loistaa. Ja loistaakin.

Robert Calvert on myös sanoituksineen vauhdissa, ja vaikka hänen lausuvaan laulutyyliinsä tottuminen vei tovin, nykyisin sekin on mannaa kuuloelimilleni. Quark, Strangeness and Charm onkin Robert Calvertin paluun jälkeisen Hawkwindin kohokohta. Surullisesti tämäkin kokoonpano Hawkwindille tyypillisesti jäi varsin lyhytikäiseksi. Toisaalta sekin nostanee tämän albumin pisteitä mieleni mielikuvituspistepörssissä.

Instrumentaatio

• Dave Brock: kitara, syntetisaattori, äänitehosteet, laulu, "quark"
• Robert Calvert: laulu, lyömasoittimet, morsetus, "strangeness"
• Simon House: koskettimet, viulu, alasin, laulu, "charm"
• Adrian Shaw: basso, laulu, taputukset
• Simon King: rummut, lyömasoittimet, ei laulua

 Kansitaide: Hipgnosis ja Geoff Halpin

Kappaleet

1. Spirit of the Age Down (Calvert, Brock) - 7:20
2. Damnation Alley (Calvert, Brock, House) - 9:06
3. Fable of a Failed Race (Calvert, Brock) - 3:15
4. Quark, Strangeness and Charm (Calvert, Brock) - 3:41
5. Hassan I Sabbah (Calvert, Rudolph) - 5:21
6. The Forge of Vulcan (House) - 3:05
7. The Days of the Underground (Calvert, Brock) - 3:13
8. The Iron Dream (King) - 1:53

The Darkness - Permission to Land

Brittiläisen hard rock yhtye The Darknessin debyyttilevy Permission to Land ilmestyi melkoisella rytinällä 2003, myi UK:ssa viisinkertaista platinaa (muuallakin hyvin) ja kahmi palkintoja. Levy sisältää monia The Darkness -klassikkobiisejä kuten Growing on Me ja UK:n singlelistan kärkeen singonnut I Belive in a Thing Called Love.

Itse yhtye on tunnettu erityisesti nokkamies Justin Hawkwinsin komeista falsetoista ja varsin karismaattisesta lavaläsnäolosta.

Permission to Land jäi vuoteen 2012 asti ainoaksi The Darknessin alkuperäisellä kokoonpanolla äänittämäksi albumiksi.



Muistaakseni ensikosketukseni The Darkness -yhtyeeseen tapahtui ala-asteiässä MTV-kanavan (jota salaa katselin ennen koulua) musiikkivideotarjonnan kautta. Juurikin Growing on Me -kappale (ja video) teki pieneen minuun suuren (ja hämmentävän vaikutuksen). Sain kuitenkin aikaiseksi hankia (oikeastaan saada) levyn 2013 velipojaltani syntymäpäivälahjaksi.

Useita (erityisesti muusikko)kavereitani hämmentää, että pidän paljon tästä levystä. Kuitenkin oma musiikkimakuni kierteli ala- ja yläasteiässä myös Hurriganesia, Ramonesia, Peer Güntia ja Motörheadia ennen sen siirtymistä progen vihreämmillä niityille. Nämä ajat ovat kiistatta jättäneet jonkinlaisen jäljen mieltymysteni muistikammioihin. Vanhoista suosikeistani nykypäivänä tosin tulee lähinnä kuunneltua Motörheadin alkupään tuotantoa ja annoksia The Darknessia.

Permission to Land on mainio albumi. Kappaleet ovat oikein hyviä (Givin' Upia ja Holding My Ownia lukuunottamatta). Menoa ja meininkiä riittää. Sanoitukset ovat paikka paikoin aika pöhköjä, mutta The Darknessilta ei koskaan ole itseironian tajua puuttunut. Suuri sääli on, että yhtyeen muu materiaali ei tämän ensilevyn tasolle ole aivan yltänyt.

Instrumentaatio

• Justin Hawkins: laulu, kitara, syntetisaattori, piano
• Dan Hawkins: kitara
• Frankie Poullain: basso
• Ed Graham: rummut

 Kansitaide: Bruce Band

Kappaleet

1. Black Shuck (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:20
2. Get Your Hands Off My Woman (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 2:46
3. Growing on Me (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:29
4. I Belive in a Thing Called Love (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:36
5. Love is Only a Feeling (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 4:19
6. Givin' Up (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:34
7. Stuck in a Rut (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 3:17
8. Friday Night (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 2:56
9. Love on the Rocks with No Ice (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 5:56
10. Holding My Own (J. Hawkins, D. Hawkins, Poullain, Graham) - 4:55

Gong - You

Edellisen Gong-yhtyeen edellisen albumin kanssa samana vuonna ilmestynyt You päättää bändin Radio Gnome Invisible -levytrilogian ja on myös "klassisen kokoonpanon" viimeinen levytys.

You on kiistatta levytrilogian avaruusrockein yksilö. Glissandokitarat ja Tim Blaken syntetisaattorit ujuttavat trilogian pisimmillä kappaleilla valveutuneen kuulijan aivan takuulla toisiin sfääreihin.

Vaikka Gongin klassinen kokoonpano sai päätöksensä You-levyn jälkeen, You-viboja pääsee aistimaan vielä seuraavana vuonna julkaistulla Steve Hillagen esikoissoololevy Fish Risingilla.


Tämä Radio Gnome Invisible -levytrilogian päättävä albumi oli ensimmäinen Gong-ostokseni ja voi pojat kuinka se meni korkealta yli ymmärrykseni. Hilseisen pääni hiussuortuvat eivät edes liikahtaneet, mutta suuni siirtyi vaakaviivasta ∅-kirjaimen muotoiseksi jo levyn avauskappale Thoughts for Naught -kappaleen aikana. Sen siitä kaiketi saa kun uimataidottomana hyppää suin päin syvään päähän. Paljon on kuitenkin muuttunut sitten syksyn 2010 ja nyt You on kiistallisesti suosikkilevyni Gongilta ja överhuvudtaget aika parasta bestiä.

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta johdattavat kuulijan allenmaisesti takaisin Gong-planeetalle (jos sieltä on sattunut poistumaan) ja siitä edespäin elämä on täyttä juhlaa. You tosin jatkaa Radio Gnome Invisible -trilogian trendiä ja Allenin musiikillinen rooli jatkaa kutistumistaan. Tavalliseen tapaan Pierre Moerlenin rumputyöskentely on älyttömän nautinnollista kuunneltavaa, mutta kyllä koko Gong on huimassa tikissä.

Oma Gong-suosikkibiisini, tältä levyltä löytyvä Master Builder on niin perhanan hyvä, etten edes kehtaa alkaa sitä sen enempää ylistellä, mutta sananen muusta messevästä; A Sprinking of Clouds louhii Tim Blaken syntetisaattoreilla aivoistani osia ja järjestää ne uusille paikoilleen, Perfect Mystery tarjoaa pienen hengähdyshetken ennen kahden kappaleen mudostamaa finaalia, The Isle of Everywhere groovaa niin ettei mikään ja mikä lopetus onkaan trilogialle You Never Blow Your Trip Forever, jossa kuullaan ovelia klippejä aiemmilta Gong-albumeilta.

Sinä olen minä vai oletko minä sinä?

Instrumentaatio

• Daevid Allen (Dingo Virgin): laulu, glissando kitara
• Mirelle Bauer: lyömäsoittimet
• Tim Blake (Hi T Moonweed): moog, EMS-syntetisaattorit, mellotron
• Miquette Giraudy (Bambaloni Yoni): äänet, taustalaulu
• Steve Hillage: kitara
• Mike Howlett: basso
• Didier Malherbe (Bloomdido Glad de Brasse): puhaltimet, laulu
• Benoit Moerlen: lyömäsoittimet
• Pierre Moerlen: rummut, lyömäsoittimet
• Gilli Smyth (Shakti Yoni): runot, avaruuskuiskaukset

Kappaleet

1. Thoughts for Naught (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 1:32
2. A P.H.P's Advice (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 1:47
3. Magick Mother Invocation (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 2:06
4. Master Builder (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 6:07
5. A Sprinkling of Clouds (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 8:55
6. Perfect Mystery (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 2:29
7. The Isle of Everywhere (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, P. Moerlen) - 10:20
8. You Never Blow Your Trip Forever (Allen, Bauer, Blake, Giraudy, Hillage, Howlett, Malherbe, B. Moerlen, P. Moerlen, Smyth) - 11:22

Yes - Relayer

Yes-yhtyeen seitsemäs studioalbumi Relayer kuuluu bändin arvostetuimpien joukkoon. Levy noudattaa Close to the Edge -levyltä tuttua "yksi levypuoliskon mittainen kappale ja kaksi levyneljänneksen mittaista" -rakennetta.

Rick Wakeman poistui Yesistä Tales from Topographic Oceansin jäljiltä. Hänen jättämäävaltavaa aukkoa paikkaamaan yhtyeeseen tuli paikkaamaan sveitsiläinen kosketinvirtuoosi Patrick Moraz.

Myyntilistoilla Relayer kiipesi UK:ssa neljänneksi ja USA:ssa viidenneksi.


Tämä Yes-yhtyeen kultakimpale siirtyi hyllyni uumeniin kevättalvella 2011 ensimmäisten Yes-ostoseni joukossa - muistaakseni mestarieteos Close to the Edgen jälkeen. Toki olin aiemmin jo kuunnellut kirjastosta lainaamaani Fragilea ja mahdollisesti myös kaveriltani lainaamani The Yes Albumia (vai lainasinkohan sitä vasta tämän Relayerin ostamisen jälkeen, en muista), mutta muistaisin ainakin Close to the Edgen iskeneen kunnolla vasta hieman ennen tämän Relayer-levyn hankintaa.

No kauas ei jäänyt kyllä Relayer omasta mielestäni Yesin suurimmasta, Close to the Edgestä kyllä tuolloin, ja vielä vähemmän jää jälkeen tänäpäivänä. Uskallan nostaa The Gates of Deliriumin jopa Close to the Edgen nimikkobiisin yläpuolelle ja To Be Over on miltei Close to the Edge -levyn And You And I -kappaleen veroinen. Eron Close to the Edgen eduksi tekee pöhkön Sound Chaserin selvä alemmuus Siberian Khatruun.

Parasta antia Relayerillä tosiaan on huikaiseva Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksesta ammentava The Gates of Delirium, jonka taistelukohtaus on mielestäni ainakin Yesin hengästyttävintä settiä jos ei jopa parasta: rummut ja autonosat pärisevät, Howe riipii kitaraansa minkä sietää ja Moraz vääntää kosketinarsenaalistaan varsin viheliäiset viisut. Tämä mestariteos innoitti minut myös lukemaan läpi Sota ja rauha -klassikon, mistä olenkin ylen kiitollinen Yesille.

Vaikka taas To Be Overia en oikein ymmärtänyt tuolloin levyn ostoaikoihin, nykyisin se(kin) iskee aivan hemmetisti instrumentaalisesta väliostastaan alkaen. Kappaleen alku tosin on valitettavan flatku hienoisessa countryhtävyydessään.

Uskallan suorin selin väittää tätä Yesin toiseksi parhaaksi levyksi, vaikka levyllä ei soitakaan Bruford tai Wakeman. Tämä ainoa Patrick Morazin tähdittämä Yesin studioalbumi sisältää myös mielestäni parasta kuulemaani Alan Whiten rumpalointia ja yhteissoitto Squiren kanssa on aivan viimeisen päälle, mikä varmasti on omiaan siivittämään Relayerin sydämessäni kunniapaikalle Close to the Edgen ja Going for the Onen väliin.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: akustinen kitara, sähkökitara, laulu
• Patrick Moraz: koskettimet
• Chris Squire: basso, laulu
• Alan White: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. The Gates of Delirium (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 21:55
2. Sound Chaser (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:25
3. To Be Over (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:06