Camel - Mirage

Mirage on Camel-bändin toinen albumi. Se julkaistiin vuonna 1974.

Mirage levy sisältää Camelin ensimmäiset hieman pidemmät sävellykst sekä ensimmäistä kertaa esittelee yleisölle Latimerin huilutaidot. Tyylillisesti albumi jatkaa pitkälti siitä, mihin debyytti jäi ollen jokseenkin hiotumpi vahvempien sävellysten ansiosta.

Levy sai oikein hyvän vastaanoton musiikkilehdistössä, muttei yltänyt UK:n myyntilistoille yllätyksellisesti ollenkaan. USA:ssa Mirage kuitenkin nousi parhaimmillaan sijalle 149.



Tämä levyhyllyyni toisena Camelina kaiketi alkuvuodesta 2011 tallustellut Mirage on mielestäni Camelia liki parhaimmillaan. Levyn kaikki kappaleet ovat ehtaa klassikkomateriaalia, eivätkä syyttä. Vaikka (Camelille tyypillisesti) keskinkertainen laulusuoritus hieman nakertaa Freefallia, se on levyn kolmesta laulantaa sisältävästä ainoa, jossa näin käy.

Olen aina jostain syystä kuitenkin (varsin kohtuuttomasti) ajatellut Miragen sisältävän kaksi timanttia ja lopun olevan filleriä. Oikeasti asian laita ei ole näin, ja etenkin aivojeni fillereiksi leimaamat instumentaalit Supertwister ja Earthrise ovat erinomaisen hyviä kappaleita per se. Niiden onnettomuudeksi koituu kuitenkin armottoman hyvät Camelin ensimmäiset pitkähköt palat: Latimerin Nimrodel/The Procession/The White Rider ja yhteissävellys Lady Fantasy.

Kuten varmasti monella Cameliin (ja Mirageen) tutustujalla Lady Fantasy on se kappale, joka potin vie kotiin. Näin oli myös minulla (mitä nyt natiseva hi-hatin pojin risoo hieman) ja edelleen saan melkoiset kylmät väreet kun finaali räjähtää käynnin "Oh Lady Fantasy, I love you" -fraasin jälkeen. Hitaasti mutta varmasti kerrassaan taianomaisesti (ja tsiljoona kertaa paremmin kuin elokuvatrilogia) Taru sormusten herrasta -fiiliksen vangitseva Nimrodel/The Procession/The White Rider on kuitenkin noussut kirjoissani tämän levyn kohokohdaksi. Erityisesti The Procession -osaa pidän sävellyksen kannalta aivan nerokkaana ja hienosti se luo kontrastia niin varsinaiseen loppuosaan kuin koko levyyn.

Jälleen kerran, kuten muulloinkin kun on Camelista puhe, Andy Wardin rumpalointi on suoranaista riemua korvilleni. Mies pitää kuulijan alituisesti varpaillaan oveline pikku temppuineen koko levyn ajan. Luonnollisesti myös muun yhtyeen musisoinnin taso on kova ja Doug Fergusonin taustalle jäyttäytyvän ja yhtyeen päätähdille, Peter Bardensille ja Andrew Latimerille tilaa jättävä basson soitanta on omiaan tekemään levyn yleissoinnista erityisen mehevän.

Jos Camel ei olisi äänittänyt Richard Sinclairilla vahvistettua Rain Dances -albumia, Mirage olisi varmasti mielestäni yhtyeen katalogin huippu. Lähelle se pääsee nytkin ja ehkäpä sitä kuuntelen jopa Rain Dancesia useammin.

Instrumentaatio

• Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet
• Peter Bardens: urut, sähköpiano, minimoog-syntetisaattori, mellotron, laulu
• Andrew Latimer: kitara, huilu, laulu
• Doug Ferguson: basso

 Kansitaide: Modula

Kappaleet

1. Freefall (Bardens) - 5:52
2. Supertwister (Bardens) - 3:18
3. Nimrodel/The Procession/The White Rider (Latimer) - 9:16
4. Earthrise (Bardens, Latimer) - 6:40
5. Lady Fantasy: Encounter/Smiles for You/Lady Fantasy (Bardens, Ferguson, Latimer, Ward) - 12:43

Camel - Camel

Camel on Camel-yhtyeen progressiivisen rockin kultavuosien aikajanaa ajatellen verrattain myöhään julkaistu debyyttialbumi 1973 vuodelta.

Camel-yhtye perustuu hyvin vahvasti Latimerin, Fergusonin ja Wardin käsittäneen The Ward -yhtyeen ympärille. Trion toimittua erään englantilaisen laulaja-lauluntekijän taustayhtyeenä, he huomasivat haluavansa mukaan kosketinsoittajan. Jo pientä mainetta kerännyt Peter Bardens vastasi lehti-ilmoitukseen loppuvuodesta 1971.

Debyyttialbumiksi Camel pärjäsi kaupallisesti ihan kelvollisesti. Camel-yhtye ei tosin kaupallisesti koskaan ole ollut kovin menestynyt.

Jo ensilevystään alkaen Camel on tehnyt sitä, minkä takia yhtyeestä pidän: Camel on täynnä pitkiä, meheviä ja melodisia kitara- ja urkusooloja, melodisia bassolinjoja ja Andy Wardin todella miellyttävän levotonta rumputyöskentelyä. Vaikka Andrew Latimer ja Peter Bardens usein vievät huomion Camel-yhtyeestä puhuttaessa, mielestäni Ward on vähintään yhtä keskeinen tekijä yhtyeen äänimaailmassa. Ward on myös sisäisessä ajatusmaailmassani melkolailla täydellisen rumpalin arkkityyppi.

Koska egotrippailun ja tarpeettoman teknisen taituruuden esittelyn puuttumisen takia Camel-yhtyettä pidetään usein hyvänä lähestymiskulmana progressiiviseen rockiin, Camel oli itsellenikin progetaipaleeni (joka alkoi siinä 2009/2010) alkupään yhtyeitä, itse Camel-albumi tosin lienee vasta kolmas omistamani yhtyeen albumi.

Camel on kuin onkin oikein miellyttävä levy, vaikka jääkin seuraajansa Miragen varjoon. Levyyn aikanaan tutustuessani huippukappaleita olivat albumilla mielestäni Mystic Queen, Never Let Go ja  Arubaluba. Edelleenkin mitä luultavimmin samaiset poiminnat levyltä suorittaisin, joskin näiden lisäksi Curiosity on minulle auennut uudella tavalla vasta lähivuosina. Erityisen huonoja kappaleita levyllä ei tosin ole alkuunkaan ja levyn biisijärjestyksen virtaus on todella luonteva - erityisesti Arubaluba on todellinen murhaaja päätösraitana.

Instrumentaatio

• Andrew Latimer: kitara, laulu
• Peter Bardens: urut, mellotron, piano, VCS3-syntetisaattori, laulu
• Doug Ferguson: basso, laulu
• Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Modula

Kappaleet

1. Slow Yourself Down (Latimer, Ward) - 4:46
2. Mystic Queen (Bardens) - 5:40
3. Six Ate (Latimer) - 6:01
4. Separation (Latimer) - 3:54
5. Never Let Go (Latimer) - 6:21
6. Curiosity (Bardens) - 5:51
7. Arubaluba (Bardens) - 6:24