Yes - Close to the Edge

Monen mielestä Yes-yhtyeen tuotannon regaali ja magnum opus on ehdottomasti Bill Brufordin lähtöä edeltänyt Close to the Edge -albumi vuodelta 1972. Tämä klassikkolevy nostetaan hyvin usein myös progressiivisen rockin parhaimmistoon (mm. Progarchives-sivulla peräti ykköseksi).

Close to the Edge jatkaa siitä mihin Yes Fragile-levyllä jäi ollen entistäkin kunnianhimoisempi; albumi sisältää myös Yesin ensimmäisen levypuoliskon mittaisen sävellyksen.

Aikanaankin albumi sai ylevää palautetta ja kipusi niin UK:ssa kuin USA:ssa myyntilistojen top vitoseen.

Kuten olen joissain muissa teksteissäni maininnutkin, Yes lukeutuu yhtyeisiin, joihin tutustuin progeinnostukseni alkuaikoina. Kaiketi tämän takia ensikohtaamiseni Close to the Edgen kanssa oli hieman ongelmallinen. Ostin albumin Tampereen Swamp Musicista kesäreissulla 2010 ja voi pojat - en saanut musiikista minkäänlaista otetta. Kertakaikkisesti, pidin nimikkokappaletta lähinnä möykkänä ja And You and I -biisiä tylsänä. Siberian Khatrusta sentään kelpasi kapisille korvilleni alkutahdit.

Aika kului ja vesi virtasi Kokemäenjoessa. Koska tiesin levyn arvostuksesta ja pidin Fragilesta taisin albumia pyörittää soittimessani varsin lukuisia kertoja nauttien ehkäpä kerta kerralta enemmän. Vähitellen juurikin Siberian Khatrun avulla Close to the Edge sai jalkansa mielihyväoveni väliin ja lopulta levy koki Gongin Youn kohtalon (joskaan en ole varma kummasta aloin pitämään aiemmin). Siinä missä Yesin Relayer-albumi innoitti minut lukemaan Tolstoin Sota ja rauha -teoksen, Close to the Edge sai minut tarttumaan Hessen Siddharthaan.

Huomaan usein Close to the Edgeä levysoittimeeni asetellessani pelkääväni edellisen kuuntelukerran olleen se "viimeinen maaginen". Koskaan niin ei ole vielä onnekseni käynyt ja tälläkin kerralla kuuntelukokemus oli aivan pakahduttava. Usein tykkäänkin rinnastaa (ainakin ajatuksen tasolla) Yesin rakkauteen, sillä ne tuntuvat samalta ja kehittyvät jokseenkin samalla tavalla.

Jälleen tälläkin kuuntelukerralla siis Close to the Edge -kappaleen I Get Up, I Get Down -osan lopun jännitteen rakentaminen ja sen vääjäämätön purku purevat mielihyväkeskukseeni, And You and I -biisin slidekitarointi salpaa hengen ja Siberian Khatrun cembalo-osio tuntuu yhdeltä parhaalta koskaan äänitetyltä hetkeltä. Tätä ja paljon enemmän on Close to the Edge.

Lisähöpsäytyksenä voin mainita, kuinka tykkään melodramaattisen ylevästi samaistaa And You and I -kappaleen rakkauselämääni.

And you and I climb crossing the shapes of the morning,
And you and I reach over the sun for the river,
And you and I climb, clearer towards the movement,
And you and I called over valley of endless seas.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: sähkökitara, akustinen kitara: laulu
• Chris Squire: basso, laulu
• Rick Wakeman: Urut, syntetisaattori, mellotron, piano, RMI 368 -kosketinsoitin
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. Close to the Edge (Anderson, Howe) - 18:43
• The Solid Time of Change
• Total Mass Retain
• I Get Up, I Get Down
• Seasons of Man
2. And You and I (Anderson, Howe, Bruford, Squire) - 10:08
• Cord of Life
• Eclipse
• The Preacher, the Teacher
• The Apocalypse
3. Siberian Khatru (Anderson, Howe, Wakeman) - 8:55

Yes - Relayer

Yes-yhtyeen seitsemäs studioalbumi Relayer kuuluu bändin arvostetuimpien joukkoon. Levy noudattaa Close to the Edge -levyltä tuttua "yksi levypuoliskon mittainen kappale ja kaksi levyneljänneksen mittaista" -rakennetta.

Rick Wakeman poistui Yesistä Tales from Topographic Oceansin jäljiltä. Hänen jättämäävaltavaa aukkoa paikkaamaan yhtyeeseen tuli paikkaamaan sveitsiläinen kosketinvirtuoosi Patrick Moraz.

Myyntilistoilla Relayer kiipesi UK:ssa neljänneksi ja USA:ssa viidenneksi.


Tämä Yes-yhtyeen kultakimpale siirtyi hyllyni uumeniin kevättalvella 2011 ensimmäisten Yes-ostoseni joukossa - muistaakseni mestarieteos Close to the Edgen jälkeen. Toki olin aiemmin jo kuunnellut kirjastosta lainaamaani Fragilea ja mahdollisesti myös kaveriltani lainaamani The Yes Albumia (vai lainasinkohan sitä vasta tämän Relayerin ostamisen jälkeen, en muista), mutta muistaisin ainakin Close to the Edgen iskeneen kunnolla vasta hieman ennen tämän Relayer-levyn hankintaa.

No kauas ei jäänyt kyllä Relayer omasta mielestäni Yesin suurimmasta, Close to the Edgestä kyllä tuolloin, ja vielä vähemmän jää jälkeen tänäpäivänä. Uskallan nostaa The Gates of Deliriumin jopa Close to the Edgen nimikkobiisin yläpuolelle ja To Be Over on miltei Close to the Edge -levyn And You And I -kappaleen veroinen. Eron Close to the Edgen eduksi tekee pöhkön Sound Chaserin selvä alemmuus Siberian Khatruun.

Parasta antia Relayerillä tosiaan on huikaiseva Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksesta ammentava The Gates of Delirium, jonka taistelukohtaus on mielestäni ainakin Yesin hengästyttävintä settiä jos ei jopa parasta: rummut ja autonosat pärisevät, Howe riipii kitaraansa minkä sietää ja Moraz vääntää kosketinarsenaalistaan varsin viheliäiset viisut. Tämä mestariteos innoitti minut myös lukemaan läpi Sota ja rauha -klassikon, mistä olenkin ylen kiitollinen Yesille.

Vaikka taas To Be Overia en oikein ymmärtänyt tuolloin levyn ostoaikoihin, nykyisin se(kin) iskee aivan hemmetisti instrumentaalisesta väliostastaan alkaen. Kappaleen alku tosin on valitettavan flatku hienoisessa countryhtävyydessään.

Uskallan suorin selin väittää tätä Yesin toiseksi parhaaksi levyksi, vaikka levyllä ei soitakaan Bruford tai Wakeman. Tämä ainoa Patrick Morazin tähdittämä Yesin studioalbumi sisältää myös mielestäni parasta kuulemaani Alan Whiten rumpalointia ja yhteissoitto Squiren kanssa on aivan viimeisen päälle, mikä varmasti on omiaan siivittämään Relayerin sydämessäni kunniapaikalle Close to the Edgen ja Going for the Onen väliin.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: akustinen kitara, sähkökitara, laulu
• Patrick Moraz: koskettimet
• Chris Squire: basso, laulu
• Alan White: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. The Gates of Delirium (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 21:55
2. Sound Chaser (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:25
3. To Be Over (Anderson, Howe, Moraz, Squire, White) - 9:06

Yes - Fragile

Fragile on Yes-yhtyeen neljäs albumi ja se on julkaistu vuonna 1971. Levy lukeutuu kiistatta niin progressiivisen rockin kuin Yesinkin klassikkolevyjen joukkoon.

Fragile on ensimmäinen Rick Wakemanin tähdittämä Yes-levy ja myös ensimmäinen yhtyeen levyistä, jolle erinomainen Roger Dean on tehnyt kannet.

Levyllä jokaisella jäsenellä on yksi soolosävellys/-sovitus ja niiden lisäksi myös yhteissävellyksiä.

Levy kohosi parhaimmillaan USA:n albumilistoilla neljänneksi ja UK:ssa seitsemänneksi.


Omalle Yes-historialleni Fragile on ensiarvoisen oleellinen. Se on muistaakseni ensimmäinen koskaan kuuntelemani Yesin levy ja jos hatariin muistoihini on uskomista, aika pitkälti rakkautta ensi kuulemalta. Kaiketi Porin kaupunginkirjastosta sen kiikutin mukanani varhaisella progekaudellani alkuvuodesta 2010 ja erityisesti muistaisin (aika yllätyksettömästi) Roundaboutin ja Heart of the Sunrisen tehneen vaikutuksen. Myös Long Distance Runaround on jäänyt noista ajoista asumaan kuuloelimiini.

Omaan hyllyyni Fragile löysi vihdoin tiensä alkusyksystä 2011 Porin Hyllymeri-kirpputorilta myyntipöydästä, josta varmasti lähes puolet levyistäni on peräisin. Tätä ennen levyhyllystäni löytyi jo suurin osa Yesin 70-luvun tuotannosta.

Nyt näin nykypäivänä levyn parasta antia minulle edustaa edelleen edellä mainittu Long Distance Runaround; The Fish (Schindleria Praematurus) -kappaleeseen yhdistettynä. Roundabout ja Heart of the Sunrise taas joutuivat alkuinnostuksessani niin brutaalin ylikuuntelun uhreiksi, etteivät enää jaksa aivan yhtä hurjasti sykähdyttää. South Side of the Sky taas tosin on viime vuosina tehnyt vaivihkaa melkoista nousua pääni sisäisessä Yes-pörssissä erityisesti loppuosan "loi-loi-loi-loi-loi-loo"-osionsa ansiosta. Myös Andersonin We Have Heaven kuulostaa nykyisin korvissani jumalalliselta. Edelleenkään en kuitenkaan saa mitään irti Wakemanin Cans and Brahmsista.

Kaiken kaikkiaan Fragile vierailee levysoittimessani varsin harvoin tätä nykyä, vaikka onkin tärkein tekijä sille, että levyhyllystäni löytyvät kaikki Yesin levyt vuosilta 1969-1980. Ammoisen ylikuuntelemisen takia Yes-olon iskiessä tulee yleensä valittua levyjä ympäröiviltä vuosilta, joskin tänään päädyin Fragileen (myös blogini avaukseksi) Chris Squiren menehtymistä muistaen ja juuri levyn suuren henkilökohtaisen merkityksen vuoksi. 

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet
• Steve Howe: sähkökitara, akustinen kitara, laulu
• Chris Squire: basso, laulu
• Rick Wakeman: urut, flyygeli, sähköpiano, cembalo, mellotron, syntetisaattori

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. Roundabout (Anderson & Howe) - 8:29
2. Cans and Brahms (Extracts from Brahms' 4th Symphony in E Minor Third Movement) (sov. Wakeman) - 1:35
3. We Have Heaven (Anderson) - 1:30
4. South Side of the Sky (Anderson & Squire) - 7:53
5. Five Per Cent of Nothing (Bruford) - 0:35
6. Long Distance Runaround (Anderson) - 3:33
7. The Fish (Schindleria Praematurus) (Squire) - 2:35
8. Mood for a Day (Howe) - 2:57
9. Heart of the Sunrise (Anderson, Squire & Bruford) - 11:24