Herbie Hancock - Crossings

Enpä olisi arvannut pitäväni näin paljoa Herbie Hancockin Crossings-levyn kaltaisesta ihan oudosta fuusiojatsista, jos en olisi kuullut Herbie Hancockin Crossings-levyn ihan outoa fuusiojatsia. Tämä Hancockin kokeilullisen kauden toinen albumi on oman Herbie Hancockin kokeilullisen kauden ensimmäinen albumini - sama pätee myös koko legendaarisen jazz-miehen tuotannoon: ensimmäinen albumi kaiken kaikkiaan äijältä siis.

Luonnollisesti olin kuitenkin tietoinen miehen suuresta vaikutuksesta jatsille ja olin jamitellutkin Cantaloupe Islandin tahtiin, mutta koska musiikillinen sivistykseni ei oikein kanna jazz standardien saralla, Hancockiin tutustuminen ei koskaan tuntunut kovin ajankohtaiselta.

Tai näin tilanne ainakin oli tämän vuoden loppuneljännekselle saakka, jolloin jazzharmoniamuurahaisen vahvat leuat ottivat minut niskaperseotteella kantoon, ja lätkäisivät minut kekonsa somisteeksi. Sattumalta pohdiskellessani lääkettä alati pahenneeseen jazzharmoniapuutteeseeni törmäsin itselleni (jazz-sivistyksestäni mainittu yllä) uuteen tietoon: Herbie Hancock on tehnyt  arvostettuja ja pidettyjä fuusiojazzlevyjä. Tämä Crossings sattui vieläpä olemaan varsin edullinen yksilö.

Niinpä tartuin härkää sarvista ja ravistelin rovot kukkarostani erään nettikaupan kassalle. "NYT SITÄ JATSIA", raivosin hurjana; suorastaan sekopäisenä ja sain pelästyneeltä mielikuvitusmyyjältä melkoisen levyn suurin piirtein hintaan 8,95e. Uusi tuttavuus oli (ja on edelleen) aika haastava, kummallinen ja makoisa.

Crossings-levyn (ainakin mitaltaan) rajuimmassa kipaleessa - nimeltään Sleeping Giant - on jos jonkinlaisia miellyttäviä rytmisoitinrytmejä ja sellaisia grooveja, ettei paremmasta väliä. Noin kahdentoista minuutin paikkeilla alkava räyhäkäs bassorouhinnan seuraavalle tasolla levitoima funkihtava groove voisi olla vaikkapa sanakirjassa sanan "funkihtava groove" kohdalla. Mutta sisältää kappale aika outojakin, kenties nukkuvan jättiläisen kuuloisia kohtia, jotka luovat ja tuovat mielenkiintoista (jopa jännittävää) jännitettä groovejen väleille. Jänskästi kappaleen loppu tuo mieleeni vahvasti Henry Cow -yhtyeen Teenbeat-kappaleen. Pitäneekin joskus kuunnella em. kipaleet peräjälkeen.

Aika aavemaisen alun jälkeen varsin seksikkääksi jatsiksi paikoitellen yltyvä Quasar on ehkä ensimmäistä kappalettakin oudompi tuttavuus. Nimittäin silloin kun kappale ei tihku seksikkyyttä, on se hyvin kummallista ja kokeilullista kamaa. Onneksi kokeilullisuus ei tarkoita tässä yhteydessä mielestäni epämiellyttävää tai tylsää. Nähdäkseni Quasar ei jääkkään kokeilullisuuden kuoppiin liiallisesti lymyilemään vaan ennemminkin piipahtaa hakemassa niistä lisäjännitettä. Kuopat eivät ole myöskään liian suuria, vaan tietynlainen etenemisen tunne on kappaleessa alati läsnä - mahdollisesti perkussioidensa rytmikkään käytön takia. Kaiken kaikkiaan kappale tuntuu yllättävänkin lyhyeltä - ehkäpä edellisen jättiläisen rinnalla.

Water Torture ei nimestään huolimatta ole kamala kappale. Varsin kiinnostava se kuitenkin on ja sitä kuunnellessa ymmärtää kyllä, miksi se nimensä on saanut. Jälleen tälle albumille tyypilliseen tapaan kyseessä on miltei räjähtelevien jazz-pläjäysten ja kokeilevan hiippailun vuorottelua. Tämä tosin on mielestäni kappalekolmikon vaikein pala purtavaksi. Lopun hurjat mellotronit silti kuitenkin upposivat mieleeni kertalaakista.

Kyseessähän oli siis mainio lisä hyllyyni.

Instrumentaatio

• Herbie Hancock: piano, sähköpiano, mellotron, perkussiot
• Eddie Henderson: trumpetti,  flyygelitorvi, perkussiot
• Billy Hart: rummut, perkussiot
• Julian Priester: basso-, tenori- ja alttopasuuna, perkussiot
• Buster Williams: sähköbasso, kontrabasso, perkussiot 
• Bennie Maupin: sopraanosaksofoni, alttohuilu, bassoklarinetti, pikkolohuilu, perkussiot 

+

• Patrick Gleeson: Moog-syntetisaattori
• Victor Pantoja: kongat
• Candy Love, Sandra Stevens, Della Horne, Victoria Domagalski, Scott Breach: ihmisääni

Kappaleet

1. Sleeping Giant (Herbie Hancock) - 24:50
2. Quasar (Bennie Maupin) - 7:27
3. Water Torture (Bennie Maupin) - 14:04
   

Yes - Close to the Edge

Monen mielestä Yes-yhtyeen tuotannon regaali ja magnum opus on ehdottomasti Bill Brufordin lähtöä edeltänyt Close to the Edge -albumi vuodelta 1972. Tämä klassikkolevy nostetaan hyvin usein myös progressiivisen rockin parhaimmistoon (mm. Progarchives-sivulla peräti ykköseksi).

Close to the Edge jatkaa siitä mihin Yes Fragile-levyllä jäi ollen entistäkin kunnianhimoisempi; albumi sisältää myös Yesin ensimmäisen levypuoliskon mittaisen sävellyksen.

Aikanaankin albumi sai ylevää palautetta ja kipusi niin UK:ssa kuin USA:ssa myyntilistojen top vitoseen.

Kuten olen joissain muissa teksteissäni maininnutkin, Yes lukeutuu yhtyeisiin, joihin tutustuin progeinnostukseni alkuaikoina. Kaiketi tämän takia ensikohtaamiseni Close to the Edgen kanssa oli hieman ongelmallinen. Ostin albumin Tampereen Swamp Musicista kesäreissulla 2010 ja voi pojat - en saanut musiikista minkäänlaista otetta. Kertakaikkisesti, pidin nimikkokappaletta lähinnä möykkänä ja And You and I -biisiä tylsänä. Siberian Khatrusta sentään kelpasi kapisille korvilleni alkutahdit.

Aika kului ja vesi virtasi Kokemäenjoessa. Koska tiesin levyn arvostuksesta ja pidin Fragilesta taisin albumia pyörittää soittimessani varsin lukuisia kertoja nauttien ehkäpä kerta kerralta enemmän. Vähitellen juurikin Siberian Khatrun avulla Close to the Edge sai jalkansa mielihyväoveni väliin ja lopulta levy koki Gongin Youn kohtalon (joskaan en ole varma kummasta aloin pitämään aiemmin). Siinä missä Yesin Relayer-albumi innoitti minut lukemaan Tolstoin Sota ja rauha -teoksen, Close to the Edge sai minut tarttumaan Hessen Siddharthaan.

Huomaan usein Close to the Edgeä levysoittimeeni asetellessani pelkääväni edellisen kuuntelukerran olleen se "viimeinen maaginen". Koskaan niin ei ole vielä onnekseni käynyt ja tälläkin kerralla kuuntelukokemus oli aivan pakahduttava. Usein tykkäänkin rinnastaa (ainakin ajatuksen tasolla) Yesin rakkauteen, sillä ne tuntuvat samalta ja kehittyvät jokseenkin samalla tavalla.

Jälleen tälläkin kuuntelukerralla siis Close to the Edge -kappaleen I Get Up, I Get Down -osan lopun jännitteen rakentaminen ja sen vääjäämätön purku purevat mielihyväkeskukseeni, And You and I -biisin slidekitarointi salpaa hengen ja Siberian Khatrun cembalo-osio tuntuu yhdeltä parhaalta koskaan äänitetyltä hetkeltä. Tätä ja paljon enemmän on Close to the Edge.

Lisähöpsäytyksenä voin mainita, kuinka tykkään melodramaattisen ylevästi samaistaa And You and I -kappaleen rakkauselämääni.

And you and I climb crossing the shapes of the morning,
And you and I reach over the sun for the river,
And you and I climb, clearer towards the movement,
And you and I called over valley of endless seas.

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Steve Howe: sähkökitara, akustinen kitara: laulu
• Chris Squire: basso, laulu
• Rick Wakeman: Urut, syntetisaattori, mellotron, piano, RMI 368 -kosketinsoitin
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. Close to the Edge (Anderson, Howe) - 18:43
• The Solid Time of Change
• Total Mass Retain
• I Get Up, I Get Down
• Seasons of Man
2. And You and I (Anderson, Howe, Bruford, Squire) - 10:08
• Cord of Life
• Eclipse
• The Preacher, the Teacher
• The Apocalypse
3. Siberian Khatru (Anderson, Howe, Wakeman) - 8:55

Caravan - Waterloo Lily

Waterloo Lily on Caravan-yhtyeen neljäs studioalbumi. Se julkaistiin keväällä 1972.

Edellisellä levyllä kantavana voimana toiminut David Sinclair oli saanut tarpeekseen yhtyeen menestymättömyydestä ja siirtyi työskentelemään Robert Wyattin yhtyeeseen Matching Mole. Davidin tilalle tuli Deliver-yhtyeestä tyyliltään aivan erilainen Steve Miller, Phil Millerin veli. Myös Richard Sinclair oli kiinnostunut viemään Caravania jazzimpaan suuntaan.

Waterloo Lily sai jokseenkin kahtiajakaantuneen vastaanoton levyn aiemmista eroavan tyylin vuoksi. Levyltä Caravan-klassikoksi on jäänyt kuitenkin kappale The Love in Your Eye / ym.
 
Kummaa, kuinka viisi minuuttia päämäärätöntä jahkailua voi närhiä levyn terävimmän kärjen tylsäksi. Kyllä, katson juuri sinuun Nothing at All.

Tämä toistaseksi toiseksi viimeisin Caravan-ostokseni saa kieltämättä (minulta, mutta kuulemani mukaan myös joiltain toisilta caravanisteilta) kohtuuttoman vähän osakseen levysoitinaikaa ja liiallisesti pahoja mulkaisuja. Waterloo Lily on kuitenkin manailemaani viisiminuuttista lukuunottamatta aivan klassikkokamaa, Caravania miltei parhaimmillaan.

Vaikka sitä sanotaan, että Sinclair Caravan-kokoonpanossa - kaksi parhaassa, yhdelläkin Sinclairilla pötkii varsin pitkälle. Laulannollisesti ääneen levyn ainoa Sinclair ei paljoa pääse, mutta soitto on maukasta kyllä. Hastingsin Pyekin melkeinpä vetää parhaimmat kitarakiskaisunsa tällä levyllä. Ja vaikka Steve Miller ei ole mikään David Sinclair, mies hoitaa paikkansa varsin hyvin. Richad Coughlan on myös oma luotettavan tyylitajuinen itsensä (paitsi sillä viisiminuuttisella...).

Biisimateriaali on varsin vahvaa levyllä, jos taas jätetään märehdityt minuutit pois laskuista. Erityisesti rouhea nimikkokappale, mutta myös levyn koko lopetuskolmikko kuuluu mielestäni aivan Caravanin tuotannon terävimpään kärkeen. Uskallan jopa väittää The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Tilbury Kecks -teosta Caravanin parhaaksi pitkäksi kappaleeksi (ohi siis kilpailijoidensa kuten L'Auberge du Sanglier / A Hunting We Shall Go / Pengola / Backwards / A Hunting We Shall Go tai Nine Feet Underground). Se avausosan oboe-soolo, voi pojat (ja millaiseen huilulentoon nouseekaan Pyen velipoika Jimmy Hastings osassa To Catch Me a Brother)! Toisinaan kuulen Steve Milleriä haukuttavan epäyhteensopivaksi Caravanin muun joukkion kanssa, mutta ainakin hänen Songs & Signs sopii mielestäni hyvinkin Caravanin tyyliin.

Luultavasti mielessäni Waterloo Lily -levy sekoittuu samoihin vuoden 2011 kesäisiin aikoihin osatamani (selvästi heikomman) Cunning Stunts -levyn kanssa, sillä tämä albumi herättää harmillisen epäreilun huonoja mielikuvia mielessäni. Taistelu jatkukoot tämän levyn päänsisäisen aseman korottamiseksi. Taistelusta tuskin tulee minun Waterlootani, kjeh kjeh.

Instrumentaatio

• Richard Coughlan: rummut, lyömäsoittimet
• Pye Hastings: laulu, sähkökitara, akustinen kitara
• Steve Miller: piano, sähköpiano, sähköcembalo, urut
• Richard Sinclair: laulu, basso

+

• Lol Coxhill: sopraanosaksofoni
• Phil Miller: sähkökitara
• Colin Frecher: jousisovitukset
• Barry Robinson: oboe
• Jimmy Hastings: huilu, tenorisaksofoni
• Mike Cotton: trumpetti

 Kansitaide: William Hogarth

Kappaleet

1. Waterloo Lily (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 6:47
2. Nothing at All / It's Coming Soon / Nothing at All (Reprise) (S. Miller) - 10:25
3. Songs & Signs (S. Miller) - 3:39
4. Aristocracy (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:03
5. The Love in Your Eye / To Catch Me a Brother / Subsultus / Debouchement / Tilbury Kecks (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 12:31
6. The World is Yours (Coughlan, P. Hastings, R. Sinclair) - 3:41

Pekka Pohjola - Pihkasilmä kaarnakorva

Suomen ja ehkäpä myös koko maailman parhaisiin basisteihin lukeutuneen kansainvälistäkin tunnustusta saaneen Pekka Pohjolan ensimmäinen soololevy Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin vuonna 1972.

Pohjola päätyi äänittämään soololevyään, sillä hän tahtoi tehdä jotain omanlaistaan - jotain sellaista, mitä ei voinut tuolloisessa Suomen progressiivisen rockin kärkiyhtye Wigwamissa tehdä. Näin Wigwamista soololevyllä soittaakin vain Jukka Gustavson ja hänkin vain Nipistys-kappaleessa.

Basistin soololevydebyytiksi Pihkasilmä kaarnakorvan Suomen listojen 13. sijaa voi pitää melko onnistuneena saavutuksena.


Pekka Pohjolan soolotuotantoon sukeltaminen oli aika luonteva suunta minulle talvella 2011. Tuolloin hyllyssäni komeili Wigwamin alkupään tuotanto Hard 'n' Hornysta Lucky Golden Stripes and Starposeen ja kuulemasta olin pitänyt varsin mukavasti. Hankintaa edesauttoi vielä albumin huokea hinta (taisi pyöriä vitosen paikkeilla).

Pihkasilmä kaarnakorva on hyvinkin sellaista, mitä osasin Pekka Pohjolan Wigwam-sävellysten perusteella odottaakin. Harmoniat ovat samansuuntaisia ja bassoilu luonnollisestikin sitä taattua Pohjola-tyyliä. Vaikka lasimaalausmaisen kannen perusteella saattaisi odottaa jotain uskonnollista settiä (tätä levy ei tarjoa), kansi oikeastaan kuvaa mielestäni oikein osuvasti Pohjolan "tietyllä tavalla" luonnollista musiikillista kieltä.

Jos jätetään laskusta Metsonpeliä -avausbiisin ehkä hieman turpea rakenne venyvän bassosoolon takia, Pihkasilmä kaarnakorvasta en löydä kyllä mitään pahaa sanottavaa. Virtojen kiharat on hyvinkin kiharaista Pohjolan viulun kuljettamaa tunnelmoivaa musiikkia. Armoton idylli taas musiikillisesti on hyvinkin armollinen ja leikkisä puhaltimien keskustellessa ilmavan pianon päällä. Nipistys-osa taas viimeisestä kappaleesta saattaa jopa olla oma Pohjola-suosikkini, joskin Wigwamin Live Music from the Twilight Zone -livelevyn versio lienee parempi. Toisaalta viulu antaa oikein kivan mausteen nipistämiseen. Levy kulminoituu Valittaja-osuuden kauniiseen bassosooloon, jota ei missään nimessä vaivaa avausraidan pöhöttyneisyys.

Pohjolalta levyhyllystäni löytyy vain miehen kolme ensimmäistä levyä: tämä, Harakka Bialoipokku ja Keesojen lehto. Tästä kolmikosta Pihkasilmä kaarnakorva jäänee hiuksenhienosti Harakka Bialoipokku -levyn varjoon. Erinomainen levy on kuitenkin kyseessä, vaikken olekaan nähnyt asiakseni enempää Pohjolan soolotuotantoa hyllyyni haalia.

Olen muuten kuullut huhua, että Pihkasilmä kaarnakorvan takia spinettien kysyntä Suomessa olisi kasvanut huomattavasti. En kyllä voi vahvistaa väitteen todenperäisyyttä.

Instrumentaatio

• Pekka Pohjola: basso, spinetti, viulu, urut
• Risto Pensola: klarinetti
• Pekka Pöyry: sopranosaksofoni, huilu
• Reino Laine: rummut
• Jukka Gustavson: urut, piano

 Kansitaide: Mats Hulden

Kappaleet

1. Metsonpeliä (Pohjola) - 10:38
2. Virtojen kiharat (Pohjola) - 5:32
3. Armoton idylli (Pohjola) - 3:49
4. Nipistys / Valittaja (Pohjola) - 12:55

Matching Mole - Matching Mole's Little Red Record

Matching Mole's Little Red Record on harmillisen lyhyen elämän eläneen Matching Mole -yhtyeen toinen ja viimeinen studioalbumi vuodelta 1972.

Tämä Robert Wyattin luotsaaman yhtyeen toinen albumi jakaa ensimmäisestä poiketen sävellysvastuun Wyattin niskoilta muille Matching Molen miehille Wyattin itse hoitaen lähinnä sanat ja laulumelodiat.

Wyatt päätti vielä pistää saman vuoden aikana pillit pussiin uuvuttuaan yhtyeen johtamiseen - hän olisi mielummin ollut vain yksi mies kvartetista. Matching Molea kuitenkin heräteltiin vielä eloon 1973, mutta tuolloin projektin pysäytti Wyattin traaginen alaraajahalvaantuminen.

Muistan hyvin vielä sen elokuisen päivän 2011 kun ennen löysän lukiopäivän alkua kävin pläräilemässä luottokirpputorini luottopöydän luottolevyjä. Kotona minua odottikin sitten jos ei järkytys, ainakin yllätys.

En ollut kuullut levyäkään Soft Machinea ennen Matching Mole's Little Red Recordia enkä myöskään Matching Molen ensimmäistä, joten sanoin nyt kuvailematta jäävän reaktioni tätä albumia kohtaan saatatte ymmärtää, mikäli olette Matching Mole's Little Red Recordin kanssa tutuiksi tulleita. Muistaakseni jo avauskappale, kieltämättä mukavan sointukulun kuljettama Starting in the Middle of the Day We Can Drink Our Politics Away löi minulta tajun kankaalle. Tyrmättynä muusta albumista ei muuta jäänyt mieleen.

Toivuttani tähtien tuijottelusta taisin toisen testituokion tarjota tälle teokselle viikkoja myöhemmin. Levy oli vaikea ja se on sitä edelleen. Oikeastaan, mitä Canterburyn koulukunnan saralla olen seikkaillut, Matching Mole on koko alagenren avantgradeinta ja melkoisinta musiikkia (joskin Egg-yhtyeen The Polite Force -albumi on aika samaa kastia).

Matching Mole's Little Red Recordin sävellykset ovat jo itsessään kinkkisiä harmonioineen ja melodioineen, mutta lisähaastetta tarjotaan runsain mitoin hyvin rajojarikkovin ja avantgardein surina-, kolina- ja narinaosin esimerkiksi Gloria Gloomin alussa ja Smoke Signalin keskellä. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan albumilla esiintyy myös erikoisin (ja luullakseni myös ainoa) koskaan kuulemani (maksullinen?) seksikohtaus Nan True's Hole -kappaleessa. Koko yhtye soittaa myös aivan päätähuimaavan hyvin levyn tuottaneen Robert Frippin tuiman silmän tarkkailun alla (vaikka asetelma ilmeisesti erityisesti Phil Milleriä kuumottelikin).

Eikä tässä edes vielä kaikki, vaan Robert Wyatt laulaa heleän narisevasta tavastaan poiketen jokseenkin rauhallisemmin ja vähemmän narisevasti ja miehen lyriikat ovat oma lukunsa sinänsä. Tiedän Wyattin olevan kommunisti, ja kuten kannesta aiheen saattaa päätellä olevan relevantti levyn kappaleiden kannalta, en ollenkaan ole millään tasolla varma, missä määrin Wyatt on lyriikoidensa kanssa tosissaan. Etenkään kun kristinuskon jumalaa kritisoivan God Songin sanoituksissaan Wyatt toteaa: "You know that I'm only joking, aren't I? Pardon me I'm very drunk!"

Vaikeudestaan huolimatta uskon (Soft Machinen Wyattin aikaisen tuotannon ja paremman Canterburyn koulukunnan tuntemisen avulla) saavani tätä nykyä levystä ihan nautinnollisiakin viboja. Mutta onhan tämä edelleen levy, joka saa paikka paikoin silmäni loksahtamaan auki ja korvani räpyttelemään ihmeissään.

Instrumentaatio

• Dave MacRae: flyygeli, sähköpiano, urut, syntetisaattori
• Robert Wyatt: rummut, laulu
• Phil Miller: kitara
• Bill MacCormick: basso

+

• Brian Eno: syntetisaattori
• Ruby Crystal (Julie Christie): puhe

Kappaleet

1. Starting in the Middle of the Day We Can Drink Our Politics Away (MacRae) - 2:31
2. Marchides (MacRae) - 8:25
3. Nan True's Hole (Miller) - 3:37
4. Righteous Rhumba (Miller) - 2:50
5. Brady as in Benji (MacRae) - 4:24
6. Gloria Gloom (MacCormick) - 8:05
7. God Song (Miller) - 2:59
8. Flora Fidgit (MacCormick) - 3:27
9. Smoke Signal (MacRae) - 6:38

Gentle Giant - Octopus

Octopus on englantilaisen ikuisesti lopullista läpimurtoaan vaille jääneen Gentle Giant -yhtyeen neljäs studioalbumi. Tämän 1972 vuonna julkaistun albumin nähdään usein kuuluvan yhtyeen parhaimmistoon. Levyn kappalemateriaali onkin hyvin monipuolista (madrigaalista menevään rokkiin) ja erittäin korkeatasoista.

Edellisen Three Friends ja tämän Octopus albumin välissä Gentle Giantissa tapahtui viimeinen rumpalinvahdos Malcom Mortimoren loukkaannuttua liikenneonnettomuudessa. Tilalle tuli klassisena Gentle Giant rumpalina pidetty John Weathers (jonka soittoa on ilo katsella).

Octopus yletti USA:n albumilistoilla sijalle 190; UK:ssa ei listaijoitusta herunut.

Itselleni Octopus oli ensimmäinen kosketus Gentle Giant yhtyeeseen (joko loppuvuodesta tai alkuvuodesta 2010 - muistan että oli lunta). En kaiketi ollut etukäteen kuunnellut mitään maistiaisia yhtyeeltä, vaan luotin Internetin sanaan siitä, että Gentle Giant on progen parhaimmistoa. Näin jälkikäteen ajateltuna Octopus saattoi olla yksi hankalimmista lähestymiskulmista yhtyeeseen, mutta The Boys in the Band ja tietyin varauksin The Advent of Panurge ja Knots osuivat sen verran mielihyväkeskukseeni, että nykyisin levyhyllystäni löytyy yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia.

Itse pidän Octopusta jokseenkin Acquiring the Taste -levyn henkisenä seuraajana, sillä tyylillisesti ne ovat minusta aika lähellä toisiaan (vaikka välissä onkin Three Friends -levy ajallisesti, mutta jostain syystä en tuosta levystä saa kiinni). Acquiring the Taste vie kuitenkin kirjoissani näistä kahdesta voiton.

Kuitenkin; vaikka Octopus kiistatta kuuluu levyhyllyni parhaimmistoon, se ei ole paras, eikä edes toiseksi paras omistamistani Gentle Giantin levyistä - se kilpailee tiukasti kolmossijasta The Power and the Glory -albumin kanssa (usein häviten tämän taiston, kun kamppailun aiheena on pääsy levysoittimeni syövereihin). Syy tähän alemmuustilaan lienee taas kappaleiden järjestyksessä. Mielestäni levy tietyllä tavalla laimenee loppua kohti kolmen viimeisen kappaleen ollessa hieman keveämpiä ja tunnelmallisempia kuin alun räväkämmät räväytykset.

Kappalemateriaali kuitenkin on - kuten sanottua - tiukkaa tavaraa. The Advent of Panurge sisältää melkoisia korvamatoriffejä, The Boys in the Band enteilee seuraavia hard rockihtavampia albumeita ja Think of Me with Kindness on majesteetillisen kaunis tunnelmointi rakkauden loppumisesta. Muistakin kappaleista minulla olisi lähinnä hyvää sanottavaa, mutta tokkopa se tarpeellista on -  levy on oikein hyvä, ja vaikka Gentle Giant on tehnyt mielestäni parempiakin levyjä, se ei ole Octopus-albumista pois.

Tahdonpa tässä tekstini lopussa tavoistani poiketen jakaa erinomaisen kehäpäätelmäsitaatin Knotsista:

I get what I deserve, I deserve what I get,
I have it so I deserve it, I deserve it for I have it

Instrumentaatio

• Gary Green: sähkökitara, marakassi
• Kerry Minnear: piano, urut, syntetisaattori, sähköpiano, mellotron, klavinetti, cembalo, regal, vibrafoni, tamburiini, sello, laulu
• Derek Shulman: laulu, alttosaksofoni
• Phil Shulman: trumpetti, alttosaksofoni, tenorisaksofoni, mellofoni, laulu
• Ray Shulman: basso, viulu, alttoviulu, sähköviulu, akustinen kitara, tamburiini, laulu
• John Weathers: rummut, bongot, ksylofoni

+

• Martin Rushant: nauru, kolikon pyörittäminen

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. The Advent of Panurge (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:41
2. Raconteur Troubadour (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:01
3. A Cry for Everyone (Minnear, D. Shulman, R. Shulman) - 4:04
4. Knots (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:11
5. The Boys in the Band (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 4:34
6. Dog's Life (Minnear, P. Shulman, R. Shulman) - 3:11
7. Think of Me with Kindness (Minnear, P. Shulman, R. Shulman) - 3:34
8. River (Minnear, D. Shulman, P. Shulman, R. Shulman) - 5:53

Premiata Forneria Marconi - Per un amico

Per un amico on kenties tunnetuimman italialaisen progressiivisen rock yhtyeen Premiata Forneria Marconin kenties tunnetuin albumi ja järjestyksessään yhtyeen kolmas.

Tämä vuonna 1972 julkaistu levy on ainakin Premiata Forneria Marconin läpimurtolevytys ja sitä pidetään nykyään yhtenä parhaista progressiivisen rockin levyistä. Levyllä yhtye sekoittaa rock-musiikkiin sinfonista muotokieltä ja italialaista kansanmusiikkia.

Levyn laulukieli on (mukavasti) italia, joskin tämän levyn jälkeen yhtye siirtyi ELP-kontaktin myötä myös laulamaan englanniksi.


Turhan usein ei minulle blogissani tarjoudu mahdollisuutta kirjoittaa levyistä ensikuulemakokemuksia, mutta tässäpä on nyt mahdollisuus sellaiseen (ja jatkoa lienee luvassa lähiaikoina). Posti oli nimittäin tuonut mukanaan tämän italoprogen merkkiteoksen, ja voi veljet - mitä olenkaan menettänyt. Aiemmin saamat kosketukseni italialaiseen progressiiviseen rockiin ei ole tehnyt kyllä oikeutta sille, sillä vaikka omistamani ainoa italoprogealbumi Banco del Mutuo Soccorso -yhtyeen Io sono nato libero on hyvä ja ystäväni Taavin soittamat maistiaiset kaiketi juuri tältä yhtyeeltä taas jostain syystä eivät löytäneet maaliin, mikään ei ollut saanut minua valmistettua kohtaamaan Per un amicon kaltaista mahtavuutta.

Näin ensimmäisen läpikuuntelun jälkeen en toden totta voi kuin harmitella, että en aloittanut tutkimusmatkaani italoprogen parissa tästä levystä. Appena un po'  ja Per un amico iskivät kauneudellaan totaalisesti ensikuulemalla, ja Il banchetto taas kieroudessaan vaikuttaa sellaiselta, että sekin muutamien kuuntelujen jälkeen tulee olemaan parasta bestiä korvilleni. Oikeastaan olin jo levyn käynnistyttyä eli Appena un po'n ensitahdeilta vakuuttunut, että tämä se vasta tulee olemaan jotakin.

Syystä (=en ole viikkoihin kuunnellut musiikkia kotonani) tai toisesta (=subjektiivisen objektiivisesti havaintoni osuu oikeaan) levyn instrumenttien sijoittelu stereokuvaan tuotti suurta mielihyvää (vaikka mainittavaa on, että kuuntelutilani symmetria ei ole parhaasta päästä). Myös dynaaminen vaihtelu ja syntetisaattorin miellyttävä ikään kuin maustava käyttö väänsivät suuni messingille. Ymmärränkin nyt hyvin, miksi Per un amico usein löytää tiensä parhaiden progelevyjen listauksiin.

Premiata Forneria Marconia on siis ehdottomasti saatava lisää. Ei ehkä tämän vuoden aikana (koska levybudjettini on ylitetty jo kahdesti), mutta kiistatta vielä joskus.

Instrumentaatio

• Franco Mussida: laulu, sähkökitara, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, teorbi, mandocello
• Flavio Premoli: spinetti, koskettimet, urut, syntetisaattori, mellotron, putkikellot, cembalo, piano, laulu
• Mauro Pagani: huilu, piccolo, viulu, laulu
• Giorgio Piazza: basso, laulu
• Franz Di Cioccio: rummut, lyömäsoittimet, laulu

Kappaleet

1. Appena un po' (Pagani, Mussida, Premoli) - 7:38
2. Generale! (Mussida, Premoli) - 4:13
3. Per un amico (Pagani, Mussida, Premoli) - 5:20
4. Il banchetto (Pagani, Mussida, Premoli) - 8:34
5. Geranio (Pagani, Mussida, Premoli) - 8:04

Jethro Tull - Thick as a Brick

Thick as a Brick on Jethro Tullin mahtipontisuudella ja överiydellä aseistautunut vastaisku konseptialbumeita vastaan vuodelta 1972. Albumista kehkeytyi kuitenkin ehkä kaikkein suosituin ja arvostetuin progressiivisen rockin konseptilevyistä. Thick as a Brick on myös askel Jethro Tull -yhtyeelle selvästi aiempaa progressiivisemman rockin suuntaan.

Albumi on rakennettu kuvitteellisen Gerald Bostock lapsineron ja hänen runonsa ympärille ja itse asiassa levyn lyriikkoina toimiikin kuvitteellisen runoilijan kuvitteellinen runo. Konsepti näkyy erityisesti kannessa, joka on muotoiltu sanomalehden muotoon. Ian Andersonin mukaan yhtyeellä meni kauemman kansien kanssa kuin itse musiikin työstämisessä.

Jethro Tull oli ensimmäisiä yhtyeitä, joihin kohtasin progetutkimusmatkani alkumetreillä. Eräs internetkaverini oli erittäin tykästynyt yhtyeeseen ja suositteli aloittamaan Thick as a Brick -albumista bändiin tutustumisen aloittamista. Niin teinkin, ja alkuvuodesta 2010 muistaakseni levyn ostin LevykauppaX:sta. Tuolloin se kaiketi oli paras koskaan kuulemani levy iskettyään suoraan tajuntaani heti ensikuulemalla. Levystä innostuneena ostin myös melko nopeasti albumin edeltäjän, Aqualungin, jonka aiheuttaman pettymyksen takia palasin yhtyeen tuotannon haalimiseen vasta yli vuoden päästä (mikä tuolloin progeinnostukseni alkuaikoina oli pitkähkö aika, rahaa kun riitti vanhempieni luona asuessani hyvin levyihin).

Thick as a Brickin kanssa en lähde vertailemaan levyn kappaleita toisiinsa (hah hah), vaan totean tylysti, että levy on todella hyvä. Sen lisäksi se on miellyttävä, hienosti virtaava ja kauniin koherentti - aivan ehdottomasti Jethro Tullin kulmakiviteoksia.

Vaikka Thick as a Brick ei enää ole suosikkini Jethro Tullin tuotannosta (edelle kiilaa ainakin Songs from the Wood ja päivästä riippuen myös Heavy Horses), sen merkitys minulle ja musiikkimaulleni on suuri. Ajatuksen tasolla ennen Thick as a Brickiä hyljeksin hieman yli 15-minuuttisia rock-kappaleita, mutta tämän yli 40-minuuttisen mestariteoksen jälkeen oveni aukesivat pitemmällekin ilmaisulle. Ilman tätä albumia tuskin olisin viitsinyt taistella Yes-yhtyeen Close to the Edgen kanssa, saati edes kussut kohti Emerson, Lake & Palmerin Karn Evil 9ia (jälkimmäistä tuskin ymmärrän täysin tosin edelleenkään).

Täytyy myös tunnustaa, että ennen tämän blogitekstin takia suorittamaani uudelleenkuuntelua en varmaankaan ollut Thick as a Brickiä kuunnellut yli vuoteen (tai ehkä jopa kahteen), mutta nyt taas tämän levyn mainiouden muistettuani levy on tullut kuunneltua aika moneen kertaan - blogi on siis taas tehnyt tehtävänsä.

Instrumentaatio

• Ian Anderson: laulu, akustinen kitara, huilu, viulu, trumpetti, saksofoni
• Martin Barre: sähkökitara, luuttu
• John Evan: urut, piano, cembalo
• Jeffrey Hammond-Hammond: basso, puhe
• Barriemore Barlow: rummut, lyömäsoittimet, patarumpu

+

• David Palmer: orkesterisovitukset

 Kansitaide: Ian Anderson, John Evan, Jeffrey Hammond-Hammond

Kappaleet

1. Thick as a Brick (Part I) (Anderson, Bostock) - 22:45
2. Thick as a Brick (Part II) (Anderson, Bostock) - 21:05

Hawkwind - Doremi Fasol Latido

Doremi Fasol Latido -albumillaan avaruusalus Hawkwind suuntasi musiikillisesti raskaampaan suuntaan, jossa yhtye pysyi seuraavat kolme vuotta. Tämän 1972 tapahtuneen muutoksen takana ovat erityisesti yhtyeen uudet jäsenet: Dik Mikin ystävä Lemmy ja Lemmyn vanha bändikaveri Simon King.

Hawkwind oli tuohon aikaan suuressa nosteessa: takana oli UK:n top 20 -listalle yltänyt albumi X in Search of Space ja  singlelistalla  kolmannelle sijalle yltänyt Silver Machine -single.

Musiikillisista muutoksista huolimatta myös Doremi Fasol Latido oli menestys, ja nousikin UK:n listoilla neljänneksitoista.

Reilu yksitoistaminuuttinen avaruusrocktykitys Brainstorm väännättää heti ensi alkuun kokemattomalta kuuntelijalta paskat housuun. Lemmyn ja Simon Kingin ankara rytmipohja ei hellitä hetkeksikään ennen loppuhimmailua, vaikka Nik Turnerin narisevan psykedeelinen laulu saattaakin jäädä tauolle. Yli kymmenen minuuttia Hawkwindin aikaisempaa tuotantoa rajumpaa psykedeliailotulitusta voi kuluttaa toden totta kuuntelijan loppuun ennen edes toisen kappaleen alkua.

Tämä onkin Doremi Fasol Latidon vahvuus ja Akilleen kantapää. Etenkin kun Brock ja Dettmar yksissä tuumin suorittivat albumin tuottamisen päänsä ulkoavaruudessa. Albumi onkin miksattu kerrassaan nuhuiseksi äänimassaksi, mikä jälleen on katsontakannasta riippuen joko positiivinen tai hyvinkin harmillinen juttu.

Albumi sisältää melkein alusta loppuun (no okei, One Change ja The Watcher eivät taida kuulua joukkoon) silkkoja Hawkwind-klassikoita, mutta silti en pidä levyä kovin helposti lähestyttävänä. Itse muistankin hämmentyneeni suuresti levyn äänimaailmaa kun levyä kuuntelin ensimmäistä kertaa. Edelleenkin Doremi Fasol Latido on minulle raskas (vaikka myös rakas) kuuntelukokemus.

Omia suosikkejani levyllä ovat (ehkä yllätyksellisestikin) Dettmarin lyhyt välikevennys One Change, joka kerrassaan täydellisellä tavalla onnistuu luomaan kauniin hengähdystauon ennen toista suosikkiani, Lord of Lightia, joka onkin jälleen aikamoista tykitystä. Etenkin lopulla, kun lähes kaikki instrumentit on vedetty phaserin läpi.

Kuitenkin jälleen kerran on myönnettävä, että oikeastaan pidän kaikista levyn kappaleista. Jopa laahaava The Watcher, Lemmyn ensisävellys Hawkwindille löytää hyvin paikkansa albumin lopussa. Kappaleet virtaavatkin erinomaisesti (ja tässä Hawkwindilla nykyään olisi oppimista).

Doremi Fasol Latido on henkilökohtaisesti musiikkiharrastukseni kannalta aivan valtavan tärkeä, se kun toimi levyhyllyssäni ankkurina uusien ovien avaamiselle. Tätä ennen olin melkolailla musiikillisesti kapea ja yllättäytymishaluton. Levyn sain joululahjaksi kerrassaan hauskan yhteensattuman saattelemana silloiselta tyttöystävältäni 2009, olin nimittäin joulukuun alussa kiinnostunut Hawkwind-yhtyeestä, mutta hän ei tiennyt sitä vaan osti levyn jokseenkin sokkona. Maaliin ostos kyllä osui, vaikka shokeerasikin hieman - musiikki oli paljon tummempaa ja alkukantaisempaa kuin Porin kaupunginkirjastosta lainaamani The Xenon Codex ja Hall of the Mountain Grill.

Doremi Fasol Latido on sikäli erikoinen levy, että vaikka pidän paljon sen kappaleista ja jopa sen mystisestä miksauksesta, ongelmia aiheuttaa sen legendaarinen seuraaja. Usein tuleekin kuunneltua Space Ritual -livealbumia, kun tekee mieli kuulla tämän aikakauden Hawkwindia ja/tai Doremi Fasol Latidon kappaleita (melkein jokainen löytyy kyseiseltä maineensa ansainneelta livelevyltä).

Instrumentaatio

• Dave Brock: sähkökitara, 12-kielinen kitara, akustinen kitara, laulu
• Nik Turner: saksofoni, huilu, laulu
• Lemmy: basso, akustinen kitara, laulu
• Dik Mik: syntetisaattori
• Del Dettmar: syntetisaattori
• Simon King: rummut

 Kansitaide: Barney Bubbles

Kappaleet

1. Brainstorm (Turner) - 11:32
2. Space is Deep (Brock) - 6:20
3. One Change (Dettmar) - 0:50
4. Lord of Light (Brock) - 6:59
5. Down Trough the Night (Brock) - 3:04
6. Time We Left This World Today (Brock) - 8:43
7. The Watcher (Kilmister) - 4:10

Khan - Space Shanty

Khan-yhtyeen ainokainen, Space Shanty vuodelta 1972 on Canterburyn koulukunnan outolintu: se on musiikillisesti ja lyrikaalisesti muita alueen yhtyeitä maalauksellisempaa ja sanoitukset eivät ole Canterbury-yhtyeiden tapaan hölmöjä tai ironisia.

Khan perustettiin 1971 Steve Hillagen jätettyä yliopisto-opintonsa kesken. Muutamien soittajavaihdosten jälkeen Khanin muodostivat Hillage, Greenwood ja Peachey. Levyn äänityksiin sormion soittoa hoitamaan tuli väliaikaisesti Hillagen entinen bändikaveri, Egg-yhtyeen Dave Stewart.

Yhtye hajosi 1972 erimielisyyksiin levy-yhtiö Deccan kieltäydyttyä rahoittamasta toisen albumin äänittämistä.

Koska Steve Hillage on suosikkikitaristini ja Dave Stewart kuuluu kosketinsoittajasuosikkieni huippuosastoon, lienee itsestäänselvää, että nautin tästä levystä aivan valtavasti. Edellämainittujen (kuten myös lopun yhtyeestä) soitto on todella korkeatasoista ja sävellykset ja sovitukset parasta a-ryhmää. Täytyy tosin myöntää, että Hillage ei ole erinomainen laulaja, mutta hänen hieman horjuva lauluäänensä on aina vedonnut kuitenkin minuun (hieman Camel-yhtyeen tapaan) ja tyylillisesti kyllä sopii Space Shantylle kuin nenä naamaan.

Kappaleista parasta antia on kaikki - kyllä, yhtään vähänkään heikompaa biisiä ei levyltä löydy ja toisin kuin edellisen Tyrannosaurus Rexin suhteen, kappaleet silti kilvoittelevat parhaimmuudesta ja erottuvat todella toisistaan. Jos nyt kuitenkin ase uhkaajan ohimolla minulta tivattaisiin levyn kohokohtia, luultavasti suoltaisin suustani takellellen seuraavat sanat: jylhä Mixed Up Man of the Mountains (se bassobreikki!) ja tunnelmallisen taiteellinen Driving to the Amsterdam. Mutta ihan oikeasti koko levy on todella hyvä.
 
Tämä levy, kuten niin moni muukin löysi tiensä levyhyllyyni yhdeltä tietyltä kirpputoripöydältä Porin Hyllymerestä kuumana kesänä 2011. Tällöin olin vasta varsin hiljattain oivaltanut Steve Hillagen oivallisuuden Gong-yhtyeessä ja voi sitä onnen määrää, kun tämä helmi löytyi edulliseen vitosen hintaan luottopöydästäni. Tajuntani tuli räjäytettyä (eihän tämä muistuta Gongia, vaikka jostain syystä odotin jotain sellaista) ja Hillagen soitannollinen monipuolisuus alkoi vähitellen valjeta.

Vaikka harmillisesti Space Shanty jäi Khanin joutsenlauluksi, mutta onni onnettomuudessa - jos Khan olisi jatkanut eloaan, Hillage ei olisi ollut mukana tekemässä Gongista sitä, mitä Gongista tuli. Tosin ilmeisesti Khanin toiselle albumille alunperin suunnatut Hillagen ensimmäiseltä soololevyltä Fish Rising löytyvät sävellykset jättävät oven auki pohdinnalle, mitä Khan olisi voinut vielä olla.

Instrumentaatio

• Steve Hillage: kitara, laulu
• Nick Greenwood: basso, laulu
• Eric Peachey: rummut

+

• Dave Stewart: urut, piano, celesta, marimba

 Kansitaide: David Anstey

Kappaleet

1. Space Shanty (Inc. The Cobalt Sequence and March of the Sine Squadrons) (Hillage) - 6:20
2. Stranded (Effervescent Psycho Novelty No. 5) (Hillage) - 6:00
3. Mixed Up Man of the Mountains (Greenwood, Hillage) - 7:07
4. Driving to Amsterdam (Hillage) - 8:08
5. Stargazers (Hillage) - 5:32
6. Hollow Stone (Escape of the Space Pirates) (Hillage) - 8:16

Nektar - A Tab in the Ocean

A Tab in the Ocean on Saksassa perustetun englantilaisen progeyhtye Nektarin toinen levy vuodelta 1972.

Yhtye keikkaili näihin aikoihin lähinnä Saksassa, vaikka tekikin 70-luvun alussa kaksi Englannin-kiertuetta.

Vuotta myöhemmin Nektar julkaisi läpimurtolevynsä Remember the Future ja kiersi Eurooppaa Frank Zappan kanssa ja teki Amerikan kiertueen.

Vielä A Tab in the Oceanin aikaan yhtye oli kohtalaisen tuntematon. Albumi nousi kuitenkin USA:n listoilla 141. enteillen tulevaa suosiota.


Minulle on täysin hämärän peitossa syy, miksi päädyin ostamaan A Tab in the Oceanin 2012 kesällä: se ei ole erityisesti linkittynyt jäsenistöltään tuolloin minulle ennestään tuttuihin yhtyeisiin, yhtyeen USA:n suosio paljastui minulle vasta tätä blogikirjoitusta tehtaillessa, kansi ei ole mahdottoman säväyttävä eikä se keiku Prog Archivesin tai muiden alan nettisivujen top-listausten kärjessä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen ostopäätökseni syntymiseen.

Nektarin A Tab in the Ocean -levy on jämäkkää, jykevää ja joustavaa, rajua ja rauhallista. Puolet levystä kattava nimikkobiisi ei yllä aivan lopuista kappaleista muodostuvan todella tyylitajuisen kokonaisuuden tasolle, muttei sekään ole kehno - tosin kaikua saisi makuuni olla vähemmän.

Oikeuksiinsa albumi ampaisee Desolation Valleystä lähtien, eikä meno hyydy edes Wavesin tunnelmallisen ja pehmeän himmailun kohdalla: Waves luo todella onnistuneesti jännitettä melkeinpä lopulta räjähtäväksi äityvälle levyn loppukaksikolle.

Crying in the Dark alkufiilistelynsä jälkeen laittaa kaasun pohjaan todella jykevällä motorik-rumpukompin ja bassolikkien leikittelyllä. Ja tällä hetkellä levy syöksyy mielestäni ensimmäiseen kliimaksiinsa.

Eikä siinä edes vielä kaikki! King of Twilight räjäyttää lopulta viimeistään pankin kasvatettuaan jännitteen vaarallisen suuriin lukemiin. Mikä levy!

A Tab in the Ocean ansaitsisi kunniapaikan levyhyllystäni, jos nimikkokappale olisi hivenen parempi. Tällaisenaankin albumi kuuluu luultavasti 20 tai ainakin 30 parhaan omistamani levyn joukkoon. Vaikka en vielä kolmessa vuodessa ole saanut aikaiseksi tutustua yhtyeen muuhun tuotantoon, viimeistään yhtyeen suosion minulle valjettua Nektaria täytyy laittaa ostoslistalle. Harmillisesti koko vuoden niukka levybudjettini on jo melkolailla käytetty.

Instrumentaatio

• Roye Albrighton: kitara, laulu
• Allan Freeman: koskettimet, taustalaulu, mellotron
• Ron Howden: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu
• Derek Moore: basso, laulu

Kappaleet

1. A Tab in the Ocean (Nektar) - 15:30
2. Desolation Valley (Nektar) - 5:45
3. Waves (Nektar) - 2:53
4. Crying in the Dark (Nektar) - 5:27
5. King of Twilight (Nektar) - 4:07

Älgarnas Trädgård - Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden

Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on vuonna 1969 perustetun ruotsalaisen Älgarnas Trädgård -yhtyeen ensimmäinen sudiolevy vuodelta 1972. Se muistuttaa tyylitään vahvasti saksalaista krautrockia.

Yhtye kiersi alku-uransa runsaasti ilmaisfestareilla ja siksi kaiketi levyn soitto on hyvin orgaanista hieman Amon Düül II:n alkupään levyjen tapaan.

Yhtye äänitti myös toisen, hieman rokkaavamman levyn vuosina 1973 ja 1974, mutta sen julkaisu lykkääntyi jopa vuoteen 2001.

Älgarnas Trädgård hajosi lopulta 1976.


Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on ainakin oman levyhyllyni mittapuulla hyvin eriskummallinen ja omalaatuinen levy. Albumin musiikki on kuin krautrockin, folkin ja maailmanmusiikin omalaatuinen synteesi ja mielestäni kansikuva onnistuukin vangitsemaan levyn tunnelman varsin hyvin. Tietyllä tapaa (ehkäpä viulun takia) levy toisaalta muistuttaa folkimpaa, psykedeelisempää ja elegantimpaa versiota High Tiden tuotannosta.

Omaan makuuni levyltä parhaiten sopivat ensimmäinen ja kuudes kappale, jotka ovat albumin muita kappaleita rytmikkäämpiä. Koska taas en erityisemmin voi väittää pitäväni Margaretha Söderbergin laulusta (ylipäätään en usein välitä naislaulajista), Möjligheternas barn, levyn ainoa kappale, jossa hänen lauluaan esiintyy ei erityisemmin ole mieleeni.

Kokonaisuudessaan Framtiden är ett svävande skepp förankrat i forntiden on hyvin tunnelmallinen ja seesteinen tutkimusmatka melko kokeellisilla musikaalisilla vesillä. Äänitehosteita löytyy oven narinasta tikittävään kelloon ja instrumentteja pulputtavista ja ulisevista syntetisaattoreista viuluun ja sitariin.

Musiikki levyllä  on hieman vaikeasti lähestyttävää, enkä tätä vuonna 2011 hankkimaani taideteosta kovin usein kuuntele. Vika ei kuitenkaan ole levyssä vaan ehkä musikaalisessa mukavuudenhalussani. Kun kuitenkin satun oikeanlaiseen mielentilaan, tämä levy on hyvin antoisa kuuntelukokemus.

Instrumentaatio

• Andreas Brandt: viulu, laulu, huilu
• Mikael Johansson, basso, rumpu, sitra
• Denis Lundh: rummut tabla, lyömäsoittimet
• Dan Söderqvist: kitara
• Jan Ternald, mellotron, moog, urut, sähköpiano,
• Sebastian Öberg: sello, sitar, tabla

+

• Margaretha Söderberg: laulu

 Kansitaide: Reine Fiske

Kappaleet

1. Två timmar över två blå berg med en gök på vardera sidan, om timmarna ... alltså (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 13:13
2. Det finns en tid för allt, det finns en tid då även tiden möts (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 6:10
3. Möjligheternas barn (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 3:12
4. Tristans klagan (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 1:41
5. Viriditas (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 2:59
6. Saturnus ringar (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 7:15
7. Framtiden är ett svävande skepp, förankrat i forntiden (Brant, Johansson, Lundh, Öberg, Söderqvist, Ternald) - 5:06