Daevid Allen - Banana Moon

Gong-yhtyeen isän ja Canterburyn koulukunnan syntyynkin vaikuttaneen austraalialaisen Daevid Allenin ensimmäinen soololevy ilmestyi vuonna 1971 nimenään Banana Moon.

Albumilla soittaa niin Gong-yhtyeen sen aikaisia soittajia kuin Daevid Allenin aiemman bändin, legendaarisen Soft Machinen soittoniekkoja. Mukana on myös muuta sekalaista seurakuntaa.

Musiikillisesti Banana Moon sisältää melko epä-yllätyksellisesti suhteellisen samantyyppistä musiikkia kuin saman aikajakson Gong-albumit Camembert Electrique ja Magick Brother, Mystic Sister.


Daevid Allenin Banana Moon päätyi onnekkaasti levyhyllyyni jopa ennen monia Gong-levyjäni. Bongasin albumin kirpputoripöydästä Steve Hillagein Fish Rising -albumin seurana ja etäisesti muistin näiden nimien merkitsevän jotakin - en tuolloin vielä nimittäin ollut aivan täysipäinen Gong-planeetan asukki.

Albumi on varsin raa'asti tuotettu, mutta Allenille tyypillinen elämänilo tursuaa lähes jokaisesta kappaleesta siitä huolimatta. Erityisesti All I Want is Out of Here ja Fred the Fish and the Chip On His Shoulder ovat varsin karua kamaa.

Parasta antia Banana Moonilla on mielestäni erinomainen versio Hugh Hopperin tunteikkaasta Memories-kappaleesta. Sävellys jo itsessään on aivan huikea ja Wyattin laulusuoritus tekee sille ehdottomasti kunniaa. Pidän myös erityisesti iloa tyrskähtelevästä Time of Your Life -biisistä sekä Kevin Ayerisin mainiota lauluääntä hyödyntävästä White Neck Blooze -kappaleesta, jonka loppu on sivumennen sanoen aivan hulvaton. Sanottakoon myös, että levyn loppupuoli menisi itselläni ainakin aika lailla täydestä Gongina.

Laaja vierailukaarti todella antaa mielestäni paljon Banana Moon -albumille - ottamatta mitään pois suurelta sankariltani Daevid Allenilta. Vaikka Banana Moon ei ole aivan niin hyvä albumi kuin sen toivoisin olevan (erityisesti, tai ehkä pikemminkin lähinnä aiemmin mainitsemani raakileet laskevat sen tasoa), se tarjoaa mukavan gongihtavan silmäyksen Allenin Gong-puuhien ulkopuolelle.

Instrumentaatio

• Daevid Allen: kitara, laulu
• Archie Legget: basso
• Robert Wyatt: rummut, laulu
• Gerry Fields: viulu
• Barry St. John: taustalaulu
• Maggie Bell: taustalaulu

+

• Christian Tritsch: kitara, basso
• Pip Pyle: rummut
• Gary Wright: piano
• Gilli Smyth: avaruuskuiskaukset
• Nick Evans: pasuuna
• Kevin Ayers: laulu

 Kansitaide: Didier Léon

Kappaleet

1. Time of Your Life (Tritsch) - 3:21
2. Memories (Hopper, Wyatt) - 3:37
3. All I Want is Out of Here (Tritsch) - 4:48
4. Fred the Fish and the Chip On His Shoulder (Allen) - 2:27
5. White Neck Blooze (Allen) - 4:38
6. Stoned Innocent Frankenstein (Allen) - 3:28
7. And His Adventures in the Land of Flip (Allen) - 11:44
8. I am a Bowl (Allen) - 2:46

Pink Fairies - Never Never Land

Hawkwindin kanssa läheisissä väleissä ollut ja myöskin Lontoon Ladbroke Grovelta lähtöisin ollut Pink Fairies synnytti esikoislevynsä Never Never Land vuonna 1971. Nämä brittiläisen freak-alakulttuurin keskeiset yhtyeet tekivät toisinaan jopa yhteisiä keikkoja nimellä Pinkwind.

Pink Fairies (kuten nimestäkin on pääteltävissä) rakentui vahvasti Twinkin ensimmäisellä soololevyllä soittaneen Pink Fairies Motorcycle Club and All-Star Rock and Roll Band -yhtyeen ympärille.

Yksi erikoisista piirteistä tässä alkuaikojen Pink Fairies -kokoonpanossa on kaksi rumpalia, Russel Hunterin vaadittua pääsyä mukaan yhtyeeseen.

Tämän protopunkiksikin toisinaan luonnehditun psykedeelistä pauhua sisältävän levykäisen nappasin näppeihini aivan mainiosta porilaisesta levydivarista joskus syksyllä 2011. Levyn hankintaa joudutti luonnollisesti Hawkwind-kytkös (ja kiinnostava levyn kansitaide).

Ensimmäisillä soittokerroilla Never Never Land -levyltä potki erityisesti energinen Do It, jonka energisyyttä ja räjähtävyyttä ensimmäisen raidan asema on omiaan korostamaan. Muistaakseni olen myös alusta alkaen ollut hyvin viehtynyt levyn lopettavaan utuiseen The Dream Is Just Beginning -hymistelyyn.

Albumilla keskeisessä osassa on ensimmäisten kappaleiden joukossa äänitetty pitkä sekoilu Uncle Harry's Last Freak-Out. Kappaletta (erityisesti loppukiihdytystä, herran jestas!) kuunnellessa on vaikea ymmärtää, miksi osa yleisöstä piti levyä hieman vaisuna. Tosin en luonnollisestikaan ole nähnyt yhtyettä livenä. Kappaleen keskeistä taustaa vasten saattaa kuulostaa kummalta, että itse en useista levyn ystävistä poiketen Harrin viimeisiä sekoiluja aivan niin korkealle nosta, vaikka hyvähän biisi sekin on.

Juuri nyt minun mielestäni levyn parhaimmistoa edustavat mukavan leijaileva Heavenly Man, varsin positiivisia viboja välittävä nimikkokappale Never Never Land ja jo aiemmin kehumani The Dream Is Just Beginning. Viehtymykseni albumikokonaisuutta piristäviin lyhyisiin välikappaleisiin saa minut myös nauttimaan lyhyestä varsin raskaasta Thor-kappaleesta varsin paljon.

Never Never Land on mielestäni varsin ylivoimaisesti paras kolmesta ensimmäisestä Pink Fairiesin albumista (muita en tosin omista). Täytyy myös mainita, että vaikka yhtyettä toisinaan protopunkiksi luonnehditaan, varsinkaan Never Never Land (mutteivat kyllä seuraavat kaksikaan albumia) ole missään nimessä mitään geneeristä soittotaidotonta rymistelyä (mitä punk on mielestäni pahimmillaan), vaan levy sisältää tasokasta soitantaa ja mielenkiintoisia sovituksellisia ratkaisuja. Kappalemateriaalikin on varsin laajaa rouheasta rockista tunnelmointiin.

Instrumentaatio

• John Alder (Twink): rummut, laulu
• Paul Rudolph: kitara
• Duncan Sanderson: basso, laulu
• Russel Hunter: rummut

 Kansitaide: John Kosh

Kappaleet

1. Do It (Sanderson, Hunter, Rudolph, Alder) - 4:04
2. Heavenly Man (Alder) - 3:32
3. Say You Love Me (Pink Fairies) - 3:49
4. War Girl (Alder) - 4:12
5. Never Never Land (Pink Fairies) - 6:42
6. Track One, Side Two (Pink Fairies) - 4:39
7. Thor (Alder) - 0:58
8. Teenage Rebel (Pink Fairies) - 5:19
9. Uncle Harry's Last Freak-Out (Pink Fairies) - 10:40
10. The Dream Is Just Beginning (Alder) - 1:10

Egg - The Polite Force

The Polite Force, hämmentävän vähälle huomiolle jääneen Egg-yhtyeen toinen albumi julkaistiin vuonna 1971. Albumilla Egg siirtyy ensimmäisen levyn psykedeelisistä elementeistä avantgardempaan ja kuulijaa entisestään haastavampaan suuntaan

Itseään jonkinasteisena nerona pitävä (eikä syyttä) Mont Campbell on keskeisissä osin vastuussa levyn sävellyksistä. Hän ei kuulemma pidä tästä levystä.

Koska yhtyeen ensilevy(kään) ei myynyt kovin hyvin, The Polite Forcen julkaisua lykättiin äänittämisestä melkein vuodella.



The Polite Force on levy, jossa on kolmenlaisia kappaleita, vaikeita, erittäin vaikeita ja äänitaidetta. Niin ja biisejähän levy sisältää neljä.

Omistukseeni levy siirtyi progekesänä 2011 kuultuani jostain, että Egg se vasta onkin omalaatuista canterburyläistä. Ja olihan se. Oikeastaan tuolloin kesällä 2011 vähän liiankin.

Renessanssin The Polite Force koki ostettuani jostain syystä (en siis erityisemmin tästä levystä irti saanut) Egg-yhtyeen esikoislevyn sivarikoulutusaikoinani 2012. Tämä Egg-levy sai päässäni naksahtamaan ja kuulin The Polite Forcenkin uusin korvin. Egg-bändin kanssa kävi siis oikeastaan hyvinkin samalla tavalla kuin Matching Molen kanssa.

Levyn helpointa antia ovat avauskappalepari. King Crimsoniakin ronskimmalla ja tummemmalla urkurevittelyllä starttaava A Visit to Newport Hospital on aivan murhaavan mainio kappale, jossa Egg Mont Campbelin johdolla valottaa yhtyeen esihistoriaa ajoilta, jolloin yhtyeen nimi oli vielä Uriel ja mukana oli kitaravirtuoosi Steve Hillage. Contrasong taas onkin melkoista settiä vaihtelevine tahtilajeineen ja hämmentävine lyriikoineen. Kumpainenkin soi päässäni useammin kuin soittimessa.

The Polite Forcen toinen puolisko sitten onkin jotain vieläkin kummempaa. Boilk on silkkaa avantgardistista äänitaidetta (ja tuo mieleeni tavarajunan) lopun Bach-lainaa lukuunottamatta ja Long Piece No. 3 taas neljästä ostasta koostuva hieman epäkoherentihko kokonaisuus stravinskymäisestä rytmittelystä kovinkin canterburyläiseen urkumaalailuun. Ei ehkä kovin yllättävästi, mutta miellyttävän mielenkiintoisesti Stewartin urkuilu tuo mieleen keskimmäisissä osissa (joista erityisesti kolmas on sydäntäni lähellä) niin miehen työnäytteet Khan-yhtyeen kuin myös Urielin spin-off projektin ainokaisella.

Vaikka Long Piece No. 3 on kappale, joka hipoo hilsettäni kumminkin puolin, Boilk on se numero levyllä, jonka takia muuten erinomainen Eggin toinen albumi ei usein päädy soittimeni kitusiin. Reilut yhdeksän minuuttia korvissani karvaasti kutkuttelevaa kummajaista ei istu oikein mukavuusalueeni sisäpiiriin - eikä edes ulkoreunalle. Harmi.

Instrumentaatio

• Dave Stewart: urut, piano, äänigeneraattori, orchestron
• Hugo Martin Montgomery-Campbell: basso, laulu
• Clive Brooks: rummut

+

• Henry Lowther: trumpetti
• Mike Davis: trumpetti
• Bob Downes: tenorisaksofoni
• Tony Roberts: tenorisaksofoni

 Kansitaide: Terry Yetton

Kappaleet

1. A Visit to Newport Hospital (Campbell) - 8:25
2. Contrasong (Campbell) - 4:21
3. Boilk (Campbell, Stewart, Brown) - 9:15
4. Long Piece No. 3 (Campbell, Stewart, Brooks) - 20:42

Gong - Camembert Electrique

Vaikka maaginen Gong-yhtye olikin ennen Camembert Electriqueta vuonna 1971 äänittänytkin kaksi albumia (joista toisen kyllä julkaisi vasta tämän levyn jälkeen), Camembert Electriqueta voitaneen pitää ensimmäisenä todellisena Gong-albumina.

Tätä albumia seuranneeseen levytrilogiaan verrattuna meno Camembert Electriquella on melko rouheaa ja olen kuullut sitä myös anarkistiseksi kuvaltavan. Kuitenkin se tietty gongmaisuus albumilla on vahvasti läsnä ja Daevid Allenin musiikillinen rooli on Camembert Electriquella huipussaan. Goingin musiikillisesti kunnianhimoisemmat levyt olivat kuitenkin vielä vasta edessä.



Itse kokeilin Gongia ensimmäisen kerran vuonna 2010 You-albumin muodossa, mutta annos oli liian raju ja ajoi minut miltei hulluuden partaalle ja vielä partaalta alas. Toleranssini ei ollut vielä kehittynyt eikä kolmas silmäni avautunut.

Uuteen Gong-kokeiluun sain innoituksen 2011 seikkailtuani YouTuben maagisessa maailmassa ja törmättyäni häkellyttävään Gongin Dynamite: I Am Your Animal -playback esitykseen. "Ei helvetti mitä menoa", ajattelin kun näin Daevid Allenin sätkivän selällään lavalla ja päätin antaa Gongille jälleen vapaan pääsyn salaiseen aivokeskukseeni. Tuona keväänä menetin itseni Gongille.

Kovin tsykedeelinen albumi Camembert Electrique kyllä on. Se vaivuttaa kuulijan (eli minut) parhaimmillaan aivan transsiin ja välillä tempaisee sieltä kovakouraisen pehmeästi takaisin. Lyriikat ovat hämmentäviä ja tritonusta ja kromatiikkaa tarjoillaan olan edestä ja tiskin päältä sumeilematta. Big Brass Gongilla ratsastamistakin ehdotetaan, mutten itse koe sitä tarpeelliseksi. Selvinkin päin on selvää, ettei selvästi selvänä selviä Seleneen asti.

Ehdollisesti levyn parasta antia on kosmisen tribaalinen Fohat Digs Holes in Space. Se liu'uttaa glissandokitarallaan tunnelman ja tietoisuuden toiselle tasolle - tasolle, jossa pulskan auringon ohitse saattaa nähdä, ei näkyjä vaan Gong-planeetan. Todellisuuden rajat rikkoutuvat myös muiden kappaleiden aikana ja suurta suosiota minun ja itseni muodostamassa Tiibetin oopperayhtiön sivuhaaran hallituksessa on saavuttanut myös erityisesti (vinylimuodossa varmasti entisestään korostuvat) "pikkukappaleet", joiden Camembert-höpinät ovat peräisin muuten tästä.

Camembert Electrique viritti siis minun Radio Gnome Invisible -radiovastaanottimeni oikeille taajuuksille, ja vaikka tätä nykyä (ja oikestaan jo myöhemmin tuolloin 2011) pidän eniten Gongin kerrassaan briljantista Radio Gnome Invisible -levytrilogiasta, Camembert Electrique -levy on vertaistaan vailla. Se on aivan totaalista psykedeliaa vailla myöhemmän musiikillisesti kunnianhimoisemman ilmaisun rajoittavia raja-aitoja.

Instrumentaatio

• Bert Camembert (Daevid Allen): kitara, laulu, basso
• Shakti Yoni (Gilli Smyth): avaruuskuiskaukset
• Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofonit, huilu
• Submarine Captain (Christian Tritsch): basso, sähkökitara
• Pip Pyle: rummut, lyömäsoittimet
• Eddy Luiss: urut, piano

Kappaleet

1. Radio Gnome (Allen) - 0:26
2. You Can't Kill Me (Allen) - 6:23
3. I've Bin Stone Before (Allen) - 4:53
4. Mister Long Shanks: O Mother I Am Your Fantasy (Smyth) - 3:41
5. Dynamite: I Am Your Animal (Smyth) - 4:32
6. Wet Cheese Delirium (Allen) - 0:29
7. Squeezing Sponges over Policemen's Heads (Allen) - 0:13
8. Fohat Digs Holes in Space (Allen, Smyth) - 6:24
9. Tried So Hard (Allen, Smyth) - 4:39
10. Tropical Fish: Selene (Allen) - 7:36
11. Gnome the Second (Allen) - 0:26

Focus - Moving Waves

Alankomaalaisen Focus-yhtyeen toinen albumi, Moving Waves oli yhtyeen läpimurtolevytys Atlantin molemmin puolin vuonna 1971. Hocus Pocus hitin siivittämänä levy nimittäin syöksähti listasijoille 2. UK:ssa ja 8. USA:ssa.

Moving Wavesin miehistössä on vain puolet ensimmäisen levyn alkuperäisestä kokoonpanosta. Ensimmäisen levyn jälkeen Jan Akkerman päätti lähteä Focuksesta ja perustaa uuden yhtyeen Pierre van der Lindenin kanssa. Myöhemmin Thijs van Leer päätti lähteä Focuksesta liittyäkseen kaksikkoon (jota täydensi lopulta Cyril Havermans) ja näin "uusi" Focus oli syntynyt.



Liian kauan on Alankomaa-hyllyssäni hirmuhallitsija hallinnut. Alas Hamburger Concerton korruptoitunut kuninkuus - eläköön Moving Waves!

Niin, selvästi aivan liian harkitsemattomasti olen aina napannut näppeihini Focuksen neljännen studiolevyn, Hamburger Concerton kun mieleni on tehnyt hyvää hollantilaista. Focuksen toinen (ja samalla ensikosketukseni yhtyeeseen) on vähintään samaa kaliiperia.

Tämä mestariteos siirtyi omistukseeni (kaiketi) alkuvuodesta 2010 varmasti samaan tapaan kuin monen muunkin kohdalla: kuulin (muistaakseni YouTubesta) Hocus Pocus -kappaleen ja se oli menoa. Jan Akkermanin tyylitajuista kitarataiturointia, Thijs van Leerin luovaa tyylitajuista hulluutta ja Pierre van der Lindenin tyylitajuista rummutusta oli vaikea vastustaa (Cyril Havermansista en sano jutua enkä jaata tämän levyn perusteella, mies nimittäin basistinomaisesti jää jokseenkin statistiksi (onhan hän basisti, heh)). Tyylitaju on toden totta keskeinen ilmiö levyllä, soittajien virtuositeetista huolimatta musiikkia lähestytään musiikin ehdoin.

Vaikka Hocus Pocus oli minulle mukisematta myönnettynä mukaansa imaiseva voima, Moving Waves on paljon paljon muutakin kuin vain Hocus Pocus. Oikeastaan, kuten hyvän levyn kohdalla sopiikin odottaa, jokainen levyn kappaleista on omalla tavallaan korvaamaton. Jan Akkermanin tunnelmalliset Le Clochard ja Janis ovat kerrassaan kaunista korvalle, Focuksen Focus-kappaleperheeseen kuuluva toinen osa parhaita kappaleita ikinä ja levyn nimikkokappalettakin olen alkanut viimeaikoina arvostamaan (vaikken sitä ymmärtänyt alkuunkaan levyn ostamisen aikoina).

Ja Eruption! Mestariteos! Vaikka Pierre van der Lindenin rumpusoolo-osuus Endles Roadilla on ehkä kokonaisuuden kannalta tarpeeton, Eruptionin pitää kuulua parhaiden kuulemieni pitkien progebiisien joukkoon. Luulen myös, että juuri Eruptionin Answer-osien kokosävelasteikkoisuus on oman mieltymykseni kyseiseen asteikkoon sytyttänyt.

Koska Jan Akkerman lukeutuu omien suosikkikitaristieni kunniakkaaseen kiltaan, täytyy vielä hehkuttaa hieman hänen suorituksiaan tällä levyllä. Mielestäni jokaisen kitaristina itseään pitävän tulisi kuunnella (jos en koko levyä niin ainakin) Focus II ja Eruptionin kerrassaan mehukas Tommy-osa. Se vasta on jotakin!

Moving Wavesin suurin (mutta oikesti pieni, levy on vahva) heikkous mielestäni on hieman kummallinen kappaleiden "flow". Olen mielessäni kuitenkin löytänyt ongelmaan ratkaisun: jos Focus II ja Janis vaihtaisivat keskenään paikkaa, levyn ensimmäinen puoli soljuisi varmaankin sujuvammin. Tämä tosin on vain aivan pilkunviilausta, eikä viisujen virtaus tällaisenakaan ole suinkaan huonoimmasta päästä.

Instrumentaatio

• Thijs van Leer: piano, urut, syntetisaattori, mellotron, harmoni, huilu, harmonikka, laulu
• Jan Akkerman: kitara, basso, lyömäsoittimet
• Cyril Havermans: basso, laulu
• Pierre van der Linden: rummut, lyömäsoittimet

Kappaleet

1. Hocus Pocus (van Leer, Akkerman) - 6:42
2. Le Clochard (Akkerman) - 2:01
3. Janis (Akkerman) - 3:09
4. Moving Waves (van Leer, Khan) - 2:42
5. Focus II (van Leer) - 4:03
6. Eruption - 23:04
• Orfeus (van Leer) - 1:22
• Answer (van Leer) - 1:35
• Orfeus (van Leer) - 1:20
• Answer (van Leer) - 0:52
• Pupilla (van Leer) - 1:03
• Tommy (Barlage) - 1:45
• Pupilla (van Leer) - 0:34
• Answer (van Leer) - 0:21
• The Bridge (Akkerman) - 5:20
• Euridice (van Leer, Nobel) - 1:40
• Dayglow (van Leer) - 2:09
• Endless Road (van der Linden) - 1:36
• Answer (van Leer) - 0:34
• Orfeus (van Leer) - 0:52
• Euridice (van Leer, Nobel) - 1:37

Van Der Graaf Generator - Pawn Hearts

Englantilaisen Van der Graaf Generatorin vuonna 1971 julkaistua neljättä studiolevyä, Pawn Heartsia pidetään yhtenä yhtyeen parhaimmista. Kotimaassaan levy ei kuitenkaan nauttinut liiemmin suosiosta, mutta Italiassa levy sen sijaan meni kuin kuumille kiville nousten albumimyyntilistojen kärkipaikalle. Yhtye tekikin tämän johdosta muutaman menestyksekkään kiertueen Italian maaperällä.

Lopulta uupumuksen ja finanssipuolen yskimisen takia yhtye Van der Graaf Generator kuitenkin hajosi (väliaikaisesti) seuraavana vuonna. Yhtyeen kärkimies Hammil siirtyi soolouralle, ja lopputrio äänitti instrumentaalilevyn The Long Hello.

Omaan levykokoelmaani tämä Van der Graaf Generatorin merkkiteos päätyi vasta aivan hiljattain. Vaikka kirjastosta tätä levyä olin lainannut muutamaankin kertaan jo nelisen vuotta sitten, en vain koskaan saanut aikaiseksi pitää levystä aivan tarpeeksi paljon. Bändiltä omistinkin ennestään vain mielestäni (vaikka nyt pitkän Pawn Heartsittoman kauden päätyttyä mielipiteeni horjuu) yhtyeen parhaan levyn: Godbluffin vuodelta 1975. Kokoelmistani tosin löytyy myös Peter Hammilin toinen ja kolmas soololevytys.

Vaikka Van der Graaf Generatorin musiikin kiistatonta neroutta ja erikoista omaleimaisuutta ei käy kiistäminen, en ole koskaan oikein kokenut bändiä omakseni. Yhtyeen musiikki sanoituksineen (ainakin sitä osin mitä olen kuullut) on melkoisen synkkää ja ajoittain ahdistavaakin, enkä usein ole oikein sellaisella kuuntelutuulella, että tällaista kaipaisin. Ja silloin kun sitten satunkin olemaan, kuuntelen kuitenkin lopulta King Crimsonin Rediä, jonka tummuus ja ahdistavuus on minulle helpommin lähestyttävää.

En kuitenkaan tosiaan väheksy missään määrin Pawn Heartsia. Vaikka Lemmings (including Cog) ei mielestäni ihan huikea biisi olekaan, loput levystä on eittämättä erinomaista musiikkia. Man Ergin kolmen minuutin paikkeilla starttaava väliosa on aivan upea ja A Plague of Lighthouse Keepers -kolossi on paikoitellen todella mielenkiintoista kuunneltavaa (erityisesti suosikkini on The Cloth Thickens -osa, jossa hauskasti myös lyriikoissa viitataan levyn kahteen muuhun levyn kappaleeseen). Ja synkkä levy on kautta linjan.

Nyt tätä tahtia edeten voinkin seuraavan Van der Graaf Generator -albumini ostaa jälleen ehkä kahden vuoden päästä. Lieköhän sitten vuorossa The Least We Can Do Is Wave to Each Other vai H to He, Who Am the Only One…

Instrumentaatio

• Hugh Banton: urut, piano, mellotron, syntetisaattori, basso, laulu
• Guy Evans: rummut, patarumpu, lyömäsoittimet, piano
• Peter Hammil: laulu, akustinen kitara, slide-kitara, sähköpiano, piano
• David Jackson: tenorisaksofoni, alttosaksofoni, sopraanosaksofoni

+

• Robert Fripp: sähkökitara

 Kansitaide: Paul Whitehead

Kappaleet

1. Lemmings (including Cog) (Hammil) - 11:35
2. Man Erg (Hammil) - 10:22
3. A Plague of Lighthouse Keepers (Hammil, Banton, Evans, Jackson) - 23:05
• Eyewitness
• Pictures/Lighthouse
• Eyewitness
• S.H.M.
• Presence of the Night
• Kosmos Tours
• (Custard's) Last Stand
• The Clot Thickens
• Land's End (Sineline)
• We Go Now

Caravan - In the Land of Grey and Pink

Canterburyn kruununjalokivi, Caravanin In the Land of Grey and Pink -albumi on yhyeen kolmas ja tietyllä tavalla ratkaiseva levytys vuodelta 1971.

Albumi eroaa jonkin verran biisimateriaaliltaan edeltäjistään, sillä kun aiemmilla levyillä sävellysvastuu oli vahvasti Pye Hastingsin hartioilla, In the Land of Grey and Pinkillä Siclairin serkukset astuvat näyttävästi parrasvaloihin.

Kriitikot ja fanit pitivät aikanaan Caravanin uutukaisesta, mutta aiempien albumien tapaan levy ei myynyt maagisesti. Tämä johtikin erään aikakauden loppuun, kun David Sinclair siirtyi maistelemaan ruohoa aidan toiselle puolelle Robert Wyattin vasta perustettuun Matching Mole -yhtyeeseen.

Omalle musiikkiharrastuneisuudelle In the Land of Grey and Pink on todella keskeinen, sillä se lienee ensikosketukseni Canterburyn koulukunnan musiikkiin. Saatuani levyn vuoden 2010 loppupuoliskolla silloiselta tyttöystävältäni Tukholman tuliaiseksi, en voi sanoa rakkauteni roihahtaneen canterburyläistä jazzmaisuutta kohtaan. Aika ei tuolloin vielä ollut valmis, mutta jotain jäi jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta kytemään sisälleni. Seuraavan vuoden kuluessa haaleinkin käsiini monet Canterburyn koulukunnan kulmakivilevyt.

In the Land of Grey and Pink edusti minulle kaksi vuotta Canterburyn koulukunnan ultimateellisinta huippusuoritusta (kunnes levyhyllyni täydentyi Hatfield and the North -yhtyeen The Rotters' Clubilla ja National Healthin Of Queues and Cures-albumilla). Vaikka tätä nykyä Caravanin kovin (musiikki sinänsä on aika pehmeää) pitää pääni Canterbury-pörssissä paikkaa numero kolme, levyn arvo ei ole hälventynyt haiventakaan.

Sinclairin serkusten musisointi on jumalallista kuunneltavaa. Richard on erityisesti tämän albumin johdosta basistina esikuvani, laulannollisesti suosikkejani ja Davidin urkusoolot ovat aivan omaa luokkaansa, vaikka käsittääkseni mies ei urkurina aivan virtuoosi olekaan. Erityisesti Winter Winen urkusoolo on korostamisen arvoinen - se on eittämättä paras koskaan kuulemani urkusoolo. Se tapaa tunkeutua tajuntaani erityisesti kävellessäni pakkasella ja tuolloin lämmittää mieltäni ja kaiketi myös vartaloani.

Levykokonaisuutta ajatellen Winter Wine kuuluu myös levyn kohokohtiin, mutta täytyy taas myöntää: levyn taso on niin timanttinen, että kappaleiden paremmuusjärjestely tuntuu varsin tarpeettomalta (mutta minkä itselleni mahdan, tykkään järjestellä ja luokitella asioita). Myös nimikkokappale lukeutuu ehdottomasti canterburyläisen rockin kohokohtiin. Knoppina mainittakoot, että Richard Sinclair myöhemmin hyödyntää kappaleella kuultavaa kuplien puhaltamista veteen myös tässä postauksessa jo mainitulla Hatfield and the Northin The Rotters' Club -levyllä.

Vaikka en ensimmäisillä kuuntelukerroilla levyn popimmasta annista, Richard Sinclairin tyttöystävästään kirjoittamasta Golf Girlistä ja Pye Hastingsin levyn ainoasta sävellyksestä Love to Love You (And Tonight Pigs Will Fly) paljoa perustanut, olen alkanut niitä myöhemmin arvostamaan. Vaikka kumpainenkin on musiikillisesti muita levyn kappaleita kevyempi, ne toimivat erinomaisina hengähdystaukoina levyn virtausta ajatellen (joskin voidaan väitellä, tarviiko heti levyn alussa levähtää, mutta ehkä tässä kohtaa voidaan puhua jonkinlaisesta oikeaan mielialaan virittäytymisestä).

Sokeri löytyy kuitenkin pohjalta. Vaikka olen kuullut Caravanin magnum opusta kritisoitavan päämäärättömäksi toisiinsa liittymättömien soolojen kokoelmaksi, sanon että saakeli. Nine Feet Underground on yksi parhaista tietämistäni tavoista viettää 22 minuuttia ja 40 sekuntia elämästään. Tämäkin oli tosin ekoilla kuuntelukerroilla aivan liikaa minulle, ja varmaankin tuolloin kuuluin kriitikoiden kuoroon. Ymmärtäähän tuon silti - kappale lieni kolmas koskaan kuulemani yli 15-minuuttinen rock-kappale. Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen mestariteos on ainakin nykyään korvissani kovinkin koherentti.

Kaiken kaikkiaan kyseinen canterburyläisen Caravan-yhtyeen kultakimpale kuuluu kiistatta kauneimpien kuulemieni kappalekokoelmien kastiin. Hieman hölmöltä tuntuu miltein jokaisen blogikirjoituksen kohdalla korostaa, kuinka milloin mikäkin kyseessä oleva albumi on suosikkieni sakissa, mutta ehkäpä omistan vain paljon erinomaisia levyjä.

Jos et ole koskaan kuunnellut canterburyläistä progea, aloita tästä.

Instrumentaatio

• Richard Sinclair: basso, akustinen kitara, laulu
• Pye Hastings: sähkökitara, akustinen kitara, laulu
• David Sinclair: urut, piano, mellotron, taustalaulu
• Richard Coughlan: rummut, lyömäsoittimet

+

• Jimmy Hastings: huilu, tenorisaksofoni, piccolo
• Dave Grinstead: kanuuna, kello, tuuli

 Kansitaide: Anne Marie Anderson

Kappaleet

1. Golf Girl (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 5:05
2. Winter Wine (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 7:46
3. Love to Love You (And Tonight Pigs Will Fly) (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 3:06
4. In the Land of Grey and Pink (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 4:51
5. Nine Feet Underground (Coughlan, Hastings, D. Sinclair, R. Sinclair) - 22:43
• Nigel Blows a Tune
• Love's a Friend
• Make It 76
• Dance of Seven Paper Hankies
• Hold Grandad by the Nose
• Honest I did!
• Disassociation
• 100% Proof

Yes - Fragile

Fragile on Yes-yhtyeen neljäs albumi ja se on julkaistu vuonna 1971. Levy lukeutuu kiistatta niin progressiivisen rockin kuin Yesinkin klassikkolevyjen joukkoon.

Fragile on ensimmäinen Rick Wakemanin tähdittämä Yes-levy ja myös ensimmäinen yhtyeen levyistä, jolle erinomainen Roger Dean on tehnyt kannet.

Levyllä jokaisella jäsenellä on yksi soolosävellys/-sovitus ja niiden lisäksi myös yhteissävellyksiä.

Levy kohosi parhaimmillaan USA:n albumilistoilla neljänneksi ja UK:ssa seitsemänneksi.


Omalle Yes-historialleni Fragile on ensiarvoisen oleellinen. Se on muistaakseni ensimmäinen koskaan kuuntelemani Yesin levy ja jos hatariin muistoihini on uskomista, aika pitkälti rakkautta ensi kuulemalta. Kaiketi Porin kaupunginkirjastosta sen kiikutin mukanani varhaisella progekaudellani alkuvuodesta 2010 ja erityisesti muistaisin (aika yllätyksettömästi) Roundaboutin ja Heart of the Sunrisen tehneen vaikutuksen. Myös Long Distance Runaround on jäänyt noista ajoista asumaan kuuloelimiini.

Omaan hyllyyni Fragile löysi vihdoin tiensä alkusyksystä 2011 Porin Hyllymeri-kirpputorilta myyntipöydästä, josta varmasti lähes puolet levyistäni on peräisin. Tätä ennen levyhyllystäni löytyi jo suurin osa Yesin 70-luvun tuotannosta.

Nyt näin nykypäivänä levyn parasta antia minulle edustaa edelleen edellä mainittu Long Distance Runaround; The Fish (Schindleria Praematurus) -kappaleeseen yhdistettynä. Roundabout ja Heart of the Sunrise taas joutuivat alkuinnostuksessani niin brutaalin ylikuuntelun uhreiksi, etteivät enää jaksa aivan yhtä hurjasti sykähdyttää. South Side of the Sky taas tosin on viime vuosina tehnyt vaivihkaa melkoista nousua pääni sisäisessä Yes-pörssissä erityisesti loppuosan "loi-loi-loi-loi-loi-loo"-osionsa ansiosta. Myös Andersonin We Have Heaven kuulostaa nykyisin korvissani jumalalliselta. Edelleenkään en kuitenkaan saa mitään irti Wakemanin Cans and Brahmsista.

Kaiken kaikkiaan Fragile vierailee levysoittimessani varsin harvoin tätä nykyä, vaikka onkin tärkein tekijä sille, että levyhyllystäni löytyvät kaikki Yesin levyt vuosilta 1969-1980. Ammoisen ylikuuntelemisen takia Yes-olon iskiessä tulee yleensä valittua levyjä ympäröiviltä vuosilta, joskin tänään päädyin Fragileen (myös blogini avaukseksi) Chris Squiren menehtymistä muistaen ja juuri levyn suuren henkilökohtaisen merkityksen vuoksi. 

Instrumentaatio

• Jon Anderson: laulu
• Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet
• Steve Howe: sähkökitara, akustinen kitara, laulu
• Chris Squire: basso, laulu
• Rick Wakeman: urut, flyygeli, sähköpiano, cembalo, mellotron, syntetisaattori

 Kansitaide: Roger Dean

Kappaleet

1. Roundabout (Anderson & Howe) - 8:29
2. Cans and Brahms (Extracts from Brahms' 4th Symphony in E Minor Third Movement) (sov. Wakeman) - 1:35
3. We Have Heaven (Anderson) - 1:30
4. South Side of the Sky (Anderson & Squire) - 7:53
5. Five Per Cent of Nothing (Bruford) - 0:35
6. Long Distance Runaround (Anderson) - 3:33
7. The Fish (Schindleria Praematurus) (Squire) - 2:35
8. Mood for a Day (Howe) - 2:57
9. Heart of the Sunrise (Anderson, Squire & Bruford) - 11:24