keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Egg - The Polite Force

The Polite Force, hämmentävän vähälle huomiolle jääneen Egg-yhtyeen toinen albumi julkaistiin vuonna 1971. Albumilla Egg siirtyy ensimmäisen levyn psykedeelisistä elementeistä avantgardempaan ja kuulijaa entisestään haastavampaan suuntaan

Itseään jonkinasteisena nerona pitävä (eikä syyttä) Mont Campbell on keskeisissä osin vastuussa levyn sävellyksistä. Hän ei kuulemma pidä tästä levystä.

Koska yhtyeen ensilevy(kään) ei myynyt kovin hyvin, The Polite Forcen julkaisua lykättiin äänittämisestä melkein vuodella.



The Polite Force on levy, jossa on kolmenlaisia kappaleita, vaikeita, erittäin vaikeita ja äänitaidetta. Niin ja biisejähän levy sisältää neljä.

Omistukseeni levy siirtyi progekesänä 2011 kuultuani jostain, että Egg se vasta onkin omalaatuista canterburyläistä. Ja olihan se. Oikeastaan tuolloin kesällä 2011 vähän liiankin.

Renessanssin The Polite Force koki ostettuani jostain syystä (en siis erityisemmin tästä levystä irti saanut) Egg-yhtyeen esikoislevyn sivarikoulutusaikoinani 2012. Tämä Egg-levy sai päässäni naksahtamaan ja kuulin The Polite Forcenkin uusin korvin. Egg-bändin kanssa kävi siis oikeastaan hyvinkin samalla tavalla kuin Matching Molen kanssa.

Levyn helpointa antia ovat avauskappalepari. King Crimsoniakin ronskimmalla ja tummemmalla urkurevittelyllä starttaava A Visit to Newport Hospital on aivan murhaavan mainio kappale, jossa Egg Mont Campbelin johdolla valottaa yhtyeen esihistoriaa ajoilta, jolloin yhtyeen nimi oli vielä Uriel ja mukana oli kitaravirtuoosi Steve Hillage. Contrasong taas onkin melkoista settiä vaihtelevine tahtilajeineen ja hämmentävine lyriikoineen. Kumpainenkin soi päässäni useammin kuin soittimessa.

The Polite Forcen toinen puolisko sitten onkin jotain vieläkin kummempaa. Boilk on silkkaa avantgardistista äänitaidetta (ja tuo mieleeni tavarajunan) lopun Bach-lainaa lukuunottamatta ja Long Piece No. 3 taas neljästä ostasta koostuva hieman epäkoherentihko kokonaisuus stravinskymäisestä rytmittelystä kovinkin canterburyläiseen urkumaalailuun. Ei ehkä kovin yllättävästi, mutta miellyttävän mielenkiintoisesti Stewartin urkuilu tuo mieleen keskimmäisissä osissa (joista erityisesti kolmas on sydäntäni lähellä) niin miehen työnäytteet Khan-yhtyeen kuin myös Urielin spin-off projektin ainokaisella.

Vaikka Long Piece No. 3 on kappale, joka hipoo hilsettäni kumminkin puolin, Boilk on se numero levyllä, jonka takia muuten erinomainen Eggin toinen albumi ei usein päädy soittimeni kitusiin. Reilut yhdeksän minuuttia korvissani karvaasti kutkuttelevaa kummajaista ei istu oikein mukavuusalueeni sisäpiiriin - eikä edes ulkoreunalle. Harmi.


Instrumentaatio

  • Dave Stewart: urut, piano, äänigeneraattori, orchestron
  • Hugo Martin Montgomery-Campbell: basso, laulu
  • Clive Brooks: rummut
+
  • Henry Lowther: trumpetti
  • Mike Davis: trumpetti
  • Bob Downes: tenorisaksofoni
  • Tony Roberts: tenorisaksofoni
 Kansitaide: Terry Yetton

Kappaleet

  1. A Visit to Newport Hospital (Campbell) - 8:25
  2. Contrasong (Campbell) - 4:21
  3. Boilk (Campbell, Stewart, Brown) - 9:15
  4. Long Piece No. 3 (Campbell, Stewart, Brooks) - 20:42

perjantai 11. syyskuuta 2015

Eloy - Ocean

Ajasta ja paikasta huolimatta saksalaisen Eloy-yhtyeen Ocean ei ole krautrockia. Osuvammin yhtyeen musiikkia voisi kuvata ehkäpä progressiivisen rockin ja space rockin kaltaisilla genreillä. Sinfonisiakin elementtejä viljellään.

Tällä Eloyn arvostetuimpana pidetyllä albumilla yhtye Jürgen Rosenthalin johdolla keskittää huomionsa kylmän sodan hengessä Atlantis-myyttiin. Ocean on siis konseptilevy.

Levy myi ilmestymisensä aikaan Saksassa ilmeisesti peräti viidennesmiljoonan verran, mikä oli kerrassaan erinomainen saavutus saksalaiselta progeyhtyeeltä vuonna 1977.



Eloyn Ocean löysi tiensä levyhyllyyni muistaakseni Progarchivesin selailun perusteella. Albumi oli saanut paljon kehua ja kansikin näytti hienolta. Siispä ostin levyn kesällä 2011.

Toden totta - levyhän oli hyvä. Erityisesti avauspuolisko on hyvinkin svengaavaa hieman hard rockahtavaa ja silti leijailevaa progea. Vaikka Klaus-Peter Matziol ääntää englantia aika kehnosti (mm. kaikki th:t taitavat mennä poskelleen), meno pysyy ylevänä.

Harmillisesti kappaleiden taso laskee biisi biisiltä. Poseidon's Creation on aivan erinomainen ja erityisesti lopun kitarasooloa edeltävä bassokulku groovaa ihan tajuttomasti. Levyn keskivaiheet menevät vielä korvista sisään supielten osoittaessa kattoa, mutta päätöskappale Atlantis' Agony at June 5th - 8498, 13 p.m. Gregorian Earthtime ei vain mielestäni oikein toimi. Alun kahdeksanminuuttinen ambienttunnelmointi on liikaa ja itse kappaleen käynnistyttyä homma ei vain yllä aikaisempien sävellysten tasolle. Ymmärrän kyllä mitä kappaleella Eloy yrittää saada aikaan, mutta en vain pidä tästä ratkaisusta.

Kuitenkin levy on varsin mainio ja on jopa saanut minut innoitettua ostamaan toisenkin Eloy-albumin, Dawnin, joka ei aivan tämän levyn tasolle mielestäni tosin yllä. Kelpo ostos Ocean siis oli aikanaan ja vieläkin minua inspiroi erityisesti groovaavan bassottelun saralla.


Instrumentaatio

  • Frank Bornemann: laulu, sähkökitara, akustinen kitara
  • Klaus-Peter Matziol: laulu, basso
  • Detlev Schmidtchen; urut, syntetisaattori, mellotron, lyömäsoittimet
  • Jürgen Rosenthal: rummut, lyömäsoittimet, huilu
 Kansitaide: Wojtek Siundmak

Kappaleet

  1. Poseidon's Creation (Eloy) - 11:42
  2. Incarnation of Logos (Eloy) - 8:25
  3. Decay of Logos (Eloy) - 8:17
  4. Atlantis' Agony at June 5th - 8498, 13 p.m. Gregorian Earthtime (Eloy) - 15:38

torstai 10. syyskuuta 2015

Genesis - Trespass

Genesis-yhtyeen toinen albumi Trespass edustaa hyvinkin konkreettisesti bändin uutta alkua ja pyrkimystä menestykseen erittäin heikosti myyneen (alle 700 kappaletta) debyyttialbumin jälkeen.

Ennen uutta levytyssopimusta Genesis vetäytyi maalle harjoittelemaan yhtyeenä ympäripyöreitä päiviä. Ahkeruus palkittiin, ja Charisma-yhtiön kanssa solmittu diili tuotti esikoisensa jo 1970 Trespassin muodossa.

Levy ei menestynyt UK:n markkinoilla mainittavasti, eikä sitä usein nykyäänkään erityisemmin arvosteta. Trespass kuitenkin kiipesi Belgian albumilistoilla peräti kärkeen.


Genesis oli minulle useamman vuoden yhtye, jota monien progeihmisten suitsutuksesta huolimatta en kyennyt kuuntelemaan. Kuuntelun esti Peter Gabrielin (ja myös Phil Collinsin melko samanlainsesta) lauluäänestä aiheutunut fyysinen paha olo. Satuin kuitenkin tykästymään jotain kautta kuulemaani Trespass -levyn White Mountainiin ja päätin ostaa kerralla kunnolla Genesistä: Trespassin ja Nursery Crymen.

Tuolloin joulukuussa 2012 kuljin läpi kiirastulen. Kuuntelin nimittäin kumpaisenkin albumin iltasella putkeen ja sen jälkeen huuto-oksensin yöllä runsain mitoin syömääni pullaa vedet silmissä. Olin parantunut ja kykenin tästedes kuuntelemaan Genesistä ilman pahoinvointia.

Tunnen viljalti ihmisiä, jotka eivät erityisemmin Trespassista perusta. Itselleni levy kuitenkin hieman Yes-yhtyeen alkutuotannon tapaan edustaa sellaista hieman söpöä ja viatonta kauneutta. Vaikka kykenen hyvin ymmärtämään, miksi tätä albumia pidetään "juustoisena" tai överinä, itse pidän levyä ennemminkin aitona.

Vaikka White Mountain minut levyyn imaisi kiinni, pidän ehkä eniten Trespassilla jokseenkin samanhenkisestä kolmikosta Looking for Someone, Visions of Angels ja Stagnation. Yhteistä kappaleille on tietynlainen ylevä kehittely. Toki loppualbumikin korvissani kumisee kivasti - siltikin, että The Knife on mielestäni hieman yliarvostettu (ollessaan usein koko albumin ainoa arvostettu kappale) ja eniten sortuu överiyteen.

Trespassilla on toki tietty paikka sydämessäni aiheuttamiensa koettelemusten takia, mutta pidän siis levystä muutenkin. Se on mukavasti jotain kepeästi poikkeavaa myöhempään Gabrielin aikaiseen Genesikseen verrattuna. Ja silti sopivan Genesistä Genesikseksi.


Instrumentaatio

  • Peter Gabriel: laulu, huilu, harmonikka, bassorumpu, tamburiini
  • Anthony Phillips: kaksitoistakielinen kitara, sähkökitara, dulcimer, laulu
  • Anthony Banks: urut, mellotron, piano, kitara, laulu
  • Michael Rutherford: kaksitoistakielinen kitara, basso, nailonkielinen kitara, sello, laulu
  • John Mayhew: rummut, lyömäsoittimet, laulu
 Kansitaide: Paul Whitehead

Kappaleet

  1. Looking for Someone (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 7:06
  2. White Mountain (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:45
  3. Visions of Angels (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 6:51
  4. Stagnation (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:45
  5. Dusk (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 4:15
  6. The Knife (Banks, Gabriel, Phillips, Rutherford) - 8:55

perjantai 4. syyskuuta 2015

Kula Shaker - K

Brittiläisen neo-psykedeeliseen rock-ilmaisuun erikoistuneen Kula Shakerin (yhtyeen nimi on vitsikäs muunnelma muinaisen intialaisen kuninkaan Kulasekharan nimestä) debyyttilevy K nousi kertaheitolla ilmestyessään UK:n listojen kärkeen ja hyville listasijoille myös ympäri maailmaa (mm. 22. suomessa).

Kula Shakeria tuskin olisi ilman Crispian Millsin 1993 vuoden pyhiinvaellusmatkaa, jolta mukaansa hän sai syvänn kiinnostuksen Intian kulttuuria ja hindulaisuutta kohtaan. Intia nimittäin näkyy ja kuuluu yhtyeen musiikissa ja täten myös tällä albumilla.

Intialaisten innoitusten lisäksi K:lla keskeistä on 60-luvun psykedeelisen rockin vaikutus.

Kula Shakerin K kuuluu aiemmin turinoissani esille nousseen Lindisfarnen Nicely Out of Tune -levyn kanssa osittain samaan porukkaan, joskin vielä äärimmäisemmin: ostin K-levyn täysin eli totaalisesti kansien (jossa esiintyvät hahmot alkavat K-kirjaimella (itse en löydy kuvasta)) perusteella ilman mitään tietoa koko Kula Shaker -yhtyeestä. Yhtyeen suosion aikaan aloittelin kai vasta musiikinkuuntelu-uraani vaipoissa Fröbelin palikoilla.

Tämä (jälleen kerran) luottokirpputorini luottopöydästä syksyllä 2011 ostamani riskisijoitus osottautui vielä Nicely Out of Tuneakin onnistuneemmaksi ostokseksi. Siinäkin määrin, että samaisesta pöydästä kävin noutamassa hyllyyni myöhemmin myös K:n seuraajan L:n. Ei mutta sehän onkin Steve Hillagen albumi (samasta kirpputoripöydästä tietenkin) - badum-tssh! Mutta kyllä myös Kula Shakerin toisen albumin, Peasants, Pigs & Astronautsin tosiaan myös ostin tästä K:sta innostuneena.

K on oikein miellyttävää minun makuuni riittävästi 60-luvulle kumartelevaa psykedeelistä rockia. Soitinlistan mellotronista ja ylipäätään kosketinpuolesta ei silti sovi tehdä liian suuria johtopäätöksiä, sillä kappaleet ovat melkolailla kitaravetoisia.

Eniten K:lla pidän (kaiketi) sanskritin kielisistä raga rock -kappalekaksikosta: Govindasta ja Tattvasta (Tattvaan voi kai laskea mukaan sarodilla ja tanpuralla esitetyn "alkusoiton" Sleeping Jiva). Mutta kyllähän myös englanniksikin laulettu valtaosakin on oikein mukavaa tavaraa.

Kula Shaker -levykaksikostani tämä esikoinen on enemmän mieleeni. Koska musiikki ei ole K:lla kovin haastavaa kuunneltavaa eikä täten vaadi täyttä keskittymistäni (vaikka niinkin kuunneltuna toimii hyvin), K:ta tulee usein kuunneltua autoillessa silloin harvoin kun tälllaiseen aktiviteettiin joudun. Viimeisen kappaleen perään minuuttien hiljaisuuden jälkeen piilotetusta piilokappaletouhusta en tosin pidä niin alkuunkaan.


Instrumentaatio

  • Crispian Mills: sähkökitara, akustinen kitara, tanpura
  • Alonza Bevan: basso, piano, tabla, laulu
  • Paul Winterhart: rummut
  • Jay Darlington: urut, mellotron, piano
+
  • Wajahat Kahn: sarod
  • Himangsu Goswami: tabla
  • Gauri: laulu
 Kansitaide: Dave Gibbons

Kappaleet

  1. Hey Dude (Mills) - 4:10
  2. Knight on the Town (Mills) - 3:25
  3. Temple of Everlasting Light (Mills, Bevan) - 2:33
  4. Govinda (Mills) - 4:57
  5. Smart Dogs (Mills) - 3:16
  6. Magic Theatre (Mills, Bevan) - 2:38
  7. Into the Deep (Mills, Bevan) - 3:49
  8. Sleeping Jiva (Mills, Bevan, Darlington, Winterhart) - 2:02
  9. Tattva (Mills) - 3:46
  10. Grateful When You're Dead/Jerry Was There (Mills) - 5:42
  11. 303 (Mills, Bevan) - 3:08
  12. Start All Over (Mills) - 2:35
  13. Hollow Man Parts 1 & 2 (Mills) - 19:26

torstai 3. syyskuuta 2015

Soft Machine - The Soft Machine

Niin brittiläisen psykedeelisen rockin underground-suuruuksiin kuin Canterburyn koulukunnan keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Soft Machinen kokeellinen ensilevy The Soft Machine äänitettiin ja julkaistiin 1968 Yhdysvaltojen kiertueella.

Bändi perustettiin jo vuonna 1966. Tuolloisesta kvartetista (johon tämän levyn soittajista lisäksi kuului Daevid Allen) lähes kaikki olivat soittaneet canterburyläisen rockin kantaisässä The Wilde Flowersissa.

Runsaan ulkomailla(kin) kiertämisen jälkeen yhtyeen palatessa takaisin UK:n maaperälle 1967 kävi ilmi, että Allenin viisumi oli käynyt vanhaksi. Soft Machine päätti jatkaa triona ja Allen perusti Ranskassa Gongin - onni onnettomuudessa.

Soft Machinen debyytti on levy, josta kyllä tiedän pitäväni, mutten oikein ole varma kuinka paljon. Sävellykset (joista Soft Machine -miesten lisäksi vastaavat niin ikään The Wilde Flowersista Soft Machinelle tutut Hopperin veljekset (joista Hugh siirtyi Soft Machinessa bassoon Kevin Ayersin siirryttyä soolouralle)) ovat aivan erinomaista psykedeelistä canterburyä, mutta levyn muhjuinen äänimaailma kaiketi taitaa hieman vähentää kuuntelunautintoani.

Itsestäänselvyyksien (Mike Ratledgen omaperäisen urkusooloilun ja Kevin Ayersin ja Robert Wyattin erinomaisten laulusuoritusten lisäksi) nautin levyllä suuresti Wyattin soittonautintoa ja elämäniloa suorastaan tursuavasta rummutuksesta, siltikin että rummut kuulostavat aikamoiselta kolinalta. Tosin tämäkin saattaa monen kohdalla olla itsestäänselvyys.

Jos kohokohtia The Soft Machinelta olisi nimettävä, nimeäisin ainakin jo pelkästään lyriikoiden takia Why Am I So Short? -kappaleen, rouhean Save Yourselfin ja samaa kastia edustavan Lullabye Letterin. Ja olisihan se synti jättää mainitsematta Hopperin kaunista sävellystä (ja sanoja kappaleeseen) A Certain Kind. Mutta jälleen kerran koko albumi on kerrassaan hyvä ja kokonaisuutena ja kappaleflown kannalta oikein onnistunut.

Muistan The Soft Machinen olleen hyvin helposti mukaansatempaiseva heti levyn ostettuani kesällä 2012. Tästä debyytistä jatkoin saman vuoden mittaan vielä kahteen seuraavaan albumiin, joista nykyiseksi suosikikseni on kehkeytynyt Volume Two. Silti edelleen usein ellei useimmiten levyhyllystäni tiensä soittimeen löytää Soft Machinelta tämä aivan fasineeraava esikoisalbumi.


Instrumentaatio

  • Robert Wyatt: rummut, laulu
  • Mike Ratledge: urut, piano
  • Kevin Ayers: basso, laulu, piano
+
  • Hugh Hopper: basso
  • The Cake -yhtye: taustalaulu
 Kansitaide: Byron Goto, Eli Aliman, Henry Epstein

Kappaleet

  1. Hope for Happiness (Ayers, Ratledge, B. Hopper) - 4:21
  2. Joy of a Toy (Ayers, Ratledge) - 2:49
  3. Hope for Happines (Reprise) (Ayers, Ratledge, B. Hopper) - 1:38
  4. Why Am I So Short? (Ratledge, Ayers, H. Hopper) - 8:08
  5. So Boot If At All (Ayers, Ratledge, Wyatt) - 7:25
  6. A Certain Kind (H. Hopper) - 4:11
  7. Save Yourself (Wyatt) - 2:26
  8. Priscilla (Ayers, Ratledge, Wyatt) - 7:25
  9. Lullabye Letter (Ayers) - 4:32
  10. We Did It Again (Ayers) - 3:46
  11. Plus Belle qu'une Poubelle (Ayers) - 1:03
  12. Why Are We Sleeping? (Ayers, Ratledge, Wyatt) - 5:30
  13. Box 25/4 Lid (Ratledge, H. Hopper) - 0:49

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Gong - Angel's Egg

Gong-yhtyeen Radio Gnome Invisible -levytrilogiaa jatkaa trilogian toinen osa Angel's Egg vuodelta 1973 entistä ehommalla kokoonpanolla. Nyt mukana ovat myös "klassiseen Gongiin" lukeutuvat herrat fijiläinen Mike Howlett ja klassisesti koulutettu ranskalainen rumpu- & lyömäsoitinvirtuoosi Pierre Moerlen.

Vaikka jo trilogian edellinen osa oli äänitetty Virgin-levy-yhtiön rahoilla, Angel's Egg on ensimmäinen Gong-levy, joka ei kuulosta muhjuiselta. Myös musiikki on evolvoitunut aiempaan verrattuna sävellysvastuun laajettua ympäri Gongia (ja olivathan Allen ja Smyth hetken albumien välillä poissa yhtyeestä). Tuloksena on aivan erinomainen Gong-levy.

Edeltäjästään poiketen Angel's Eggillä Tim Blake ja Steve Hillage kuuluvat alusta alkaen. Koko levy onkin piukassa aiempaa kirkkaammin pulppuavia, ujeltavia ja liplattavia syntetisaattoreita ja kerrassaan oivallisia hyvin hillagemaisia Steve Hillagen kitarajuoksutuksia. Myös Hillagen soolotuotannossa hyvinkin paljon esiintyvää delayn kanssa kikkailua ja näin saavutettavaa syntetisaattorimaisuutta kuullaan myös tällä levyllä.

Jos Flying Teapotin rytmiryhmä oli erinomainen, mikä lie ylistyssana riittää kuvaamaan kaksikon Howlett Moerlen yhteistyötä. Koko albumi on kyllästetty aivan huikealla rytmisellä pohjalla ja tähän kun saadaan viimeiseksi nyrkiksi kakun päälle Allenin höpsähtänyt laulu, Smythin (toisinaan aika eroottinenkin) voihkina ja Malherben Gongiin erottamattomasti kuuluva saksofonimelodioiden sekamelska niin johan rupeaa tekemään eetvarttia. Niin hyvin kokonaisuus toimii albumilla, että jos en itse olisi kuullut Gongin tätä tasoa ylittävän yllättävästi You-levyllä (trilogian viimeinen osa), en voisi tällaista väitettä uskoa.

Angel's Egg groovaa ja svengaa niin vietävästi, ettei mitään rajaa. Levy ehkä käynnistyy hitaasti tunnelmaa vähitellen hivuttaen kohti Gong-planeettaa, mutta voi pojat miten rytmi räjähtää riemukkaasti jo avausraidalla. Eikä levyn oivallisimpia, Oily Waytä, I Niver Glid Beforea ja Eat That Phone Book Codaa voi mielekkäin olemassa olevin sanankääntein kuvailla niiden hienoutta himmentämättä.

Elämäni on ollut (ihan oikeasti) aivan uudella tasolla Radio Gnome Trilogiaan tutustumisen jälkeen. Kevättalvesta 2011 lähtien, ostettuani trilogian ensin toisen ja sitten ensimmäisen osan olen ollut "vain Kalle":n sijaan "Gong-Kalle". Gong-Kallena aion pysyäkin, se on vissi!


Instrumentaatio

  • Bloomdido Bad De Grass (Didier Malherbe): saksofoni, huilu
  • Shakti Yoni (Gilli Smyth): avaruuskuiskaukset, laulu
  • T. Being esq. (Mike Howlett): basso
  • Sub. Capt. Hillage (Steve Hillage): kitara
  • Hi T. Moonweed the Favourite (Tim Blake): syntetisaattori
  • Pierre de Strasbourg (Pierre Moerlen): rummut, vibrafoni, marimba
  • Mirielle de Strasbourg (Mireille Bauer): kellopeli
  • Dingo Virgin (Daevid Allen): laulu, glissandokitara

Kappaleet

  1. Other Side of the Sky (Blake, Allen) - 7:38
  2. Sold to the Highest Buddha (Howlett, Allen) - 3:10
  3. Castle in the Clouds (Hillage) - 1:13
  4. Prostitute Poem (Smyth, Hillage) - 6:05
  5. Givin' My Luv to You (Allen) - 0:42
  6. Selene (Allen) - 3:42
  7. Flute Salad (Malherbe) - 2:46
  8. Oily Way (Allen, Malherbe) - 3:01
  9. Outer Temple (Blake, Hillage) - 1:09
  10. Inner Temple (Allen, Malherbe) - 3:21
  11. Love is How U Make It (Moerlen, Allen) - 3:45
  12. I Niver Glid Before (Hillage) - 5:37
  13. Eat That Phone Book Coda (Malherbe) - 3:10

tiistai 1. syyskuuta 2015

National Health - Of Queues and Cures

Viimeisenä tai vähintään viimeisiin kuuluvana täysverisenä Canterburyn koulukunnan albumina pidetty National Health -yhtyeen Of Queues and Cures ilmestyi vielä samana vuonna kuin yhtyeen debyyttialbumikin.

Neil Murray oli jo ennen debyytin julkaisua lähtenyt Whitesnaken mukaan. Uudeksi alataajuusmieheksi siirtyi Henry Cowin (tässä yhtye, johon minun ehdottomasti pitää tutustua) John Greaves, jota tähän haasteeseen tarttuminen soitannallisesti tarkkaan sävelletyn haastavan musiikin takia kuumotteli.

Nelikko vierailijoineen sai kun saikin aikaan erityisen onnistuneen vajaan tunnin mittaisen lajitelman mainiota musiikkia.

Tämä (mahdollisesti) suosikkilevyni kolahti eilen postiluukusta sisälle. Saatat siellä nyt hölmö ilme naamallasi ihmetellä, miten National Healthin Of Queues and Cures saattoi olla (mahdollisesti) suosikkilevyni jo ennen postiluukusta tipahtamistaan, paketin avaamistaan ja levysoittimeen asettumistaan.

Siirtykäämme ajassa reilut kolmisen vuotta taaksepäin. On kaunis ja kuuma kevätpäivä ja hortoilen Helsingissä odotellessani junan lähtöä kohti Tamperetta sivaribussin ollessa taas hyvin ajallaan etuajassa. Poikkean sivarikaverini Kalle-Erikin suosituksesta Keltainen jäänsärkijä -levykaupassa ja haaskaan päivärahani Hawkwindin Space Banditsiin, King Crimsonin Starless and Bible Blackiin (joka erityisesti hyllyssäni muistuttaa sivarin alun tunnelmistani), Yesin Drama ja villinä korttina National Healthin Of Queues and Cures.

Kelataan eteenpäin, että pääsen Poriin ja kuuntelen levyt. Space Bandits oli entuudestaan kirjastosta tuttu ja erityisesti Starless and Bible Black ja Drama iskivät (mahdollisesti) suosikkilevyni jäädessä vähitellen nakertelemaan reikää mielihyväkeskukseni teräsoveen.

Hypätään kuukausi eteenpäin. Of Queues and Cures on saavuttanut paikkansa kymmenen suosikkilevyni joukossa. Tästä kun hypätään vielä parilla vuodella eteenpäin Of Queues and Cures on ehdottomia suosikkejani, mutta onnettomuus odottaa tapahtumistaan. Voih, levyyn ilmestyy sen soittokelvottomaksi tekevät kaksi strategista naarmua. Uusi levy on ostettava - ja näin pääsemme nykyhetkeen.

Minulle Of Queues and Cures Hegelin historianfilofofian maailmanhengen mukaisesti edustaa "Canterburyn hengen" tietoiseksi itsestään tulemista ja väistämätöntä ultimateellista saavutusta. Canterburyn purot johtavat Caravanista ja Soft Machinesta (Mathcing Molen) kautta Hatfield and the Northiin ja sieltä virtaa (muiden purosten ohella) jokena lopulta National Healthiin, jonka erinomaisinta antia Of Queues and Cures edustaa.

Of Queues and Cures -levyn materiaali on aivan timanttista - linnunlaululla kylläestetystä mystisestä alusta mystiseen utuisen leijailevaan loppuunsa asti. Kohokohtia levyllä löytyy The Bryden Two-Stepin riemukkaasta ja ylevästä melodiasta The Collapson George Martinin Theme Onea mukailevaan ja kasvihuoneen laseja särkevään erinomaisuuteen. Ovelasti kehittyvällä Squarer for Maudilla Greaves näyttää paikkansa National Healthissa ja Dreams Wide Awakella Dave Stewart menee urkuineen aivan liian pitkälle. Aivan liian pitkälle.

Tietynlaisena kruununa levyllä kuitenkin toimii ainoa laulua sisältävä kappale Pylen Binoculars, jonka huilusoolo lienee Canterburyn koulukunnan parasta antia, huikeaa on myös sähköpiano kappaleen loppupuolella ja vaikkei Greaves Richard Sinclairin (jolle laulua oltiin kaavailtu alunperin) tasoinen laulaja olekaan, omalle mielenkiintoisella fraseerauksellaan hoitaa laulun oikein hyvin.

Löytyypä levyltä vielä ainoa kuulemani akapellana esitetty rumpusoolo ennen paluuta The Bryden Two-Stepin ylevyyden äärelle. Tässä vasta levy!


Instrumentaatio

  • Dave Stewart: urut, sähköpiano, piano, minimoog-syntetisaattori
  • Phil Miller: kitara
  • John Greaves: basso, pianon sisukset, laulu
  • Pip Pyle: rummut, särkeminen, lyömäsoittimet, taputukset
+
  • Selwyn Baptiste: steel pan
  • Rick Biddulph: basso
  • Peter Blegvad: puhe
  • Georgie Born: sello
  • Jimmy Hastings: klarinetti, bassoklarinetti, huilu
  • Phil Minton: trumpetti
  • Paul Nieman: pasuuna
  • Keith Thompson: oboe
 Kansitaide: Jill P. Mumford

Kappaleet

  1. The Bryden Two-Step (For Amphibians), Pt. 1 (Stewart) - 8:54
  2. The Collapso (Stewart) - 6:19
  3. Squarer for Maud (Greaves) - 11:51
  4. Dreams Wide Awake (Miller) - 8:50
  5. Binoculars (Pyle) - 11:45
  6. Phlakaton (Pyle) - 0:09
  7. The Bryden Two-Step (For Amphibians), Pt. 2 (Stewart) - 5:31