Mirage levy sisältää Camelin ensimmäiset hieman pidemmät sävellykst sekä ensimmäistä kertaa esittelee yleisölle Latimerin huilutaidot. Tyylillisesti albumi jatkaa pitkälti siitä, mihin debyytti jäi ollen jokseenkin hiotumpi vahvempien sävellysten ansiosta.
Levy sai oikein hyvän vastaanoton musiikkilehdistössä, muttei yltänyt UK:n myyntilistoille yllätyksellisesti ollenkaan. USA:ssa Mirage kuitenkin nousi parhaimmillaan sijalle 149.
Tämä levyhyllyyni toisena Camelina kaiketi alkuvuodesta 2011 tallustellut Mirage on mielestäni Camelia liki parhaimmillaan. Levyn kaikki kappaleet ovat ehtaa klassikkomateriaalia, eivätkä syyttä. Vaikka (Camelille tyypillisesti) keskinkertainen laulusuoritus hieman nakertaa Freefallia, se on levyn kolmesta laulantaa sisältävästä ainoa, jossa näin käy.
Olen aina jostain syystä kuitenkin (varsin kohtuuttomasti) ajatellut Miragen sisältävän kaksi timanttia ja lopun olevan filleriä. Oikeasti asian laita ei ole näin, ja etenkin aivojeni fillereiksi leimaamat instumentaalit Supertwister ja Earthrise ovat erinomaisen hyviä kappaleita per se. Niiden onnettomuudeksi koituu kuitenkin armottoman hyvät Camelin ensimmäiset pitkähköt palat: Latimerin Nimrodel/The Procession/The White Rider ja yhteissävellys Lady Fantasy.
Kuten varmasti monella Cameliin (ja Mirageen) tutustujalla Lady Fantasy on se kappale, joka potin vie kotiin. Näin oli myös minulla (mitä nyt natiseva hi-hatin pojin risoo hieman) ja edelleen saan melkoiset kylmät väreet kun finaali räjähtää käynnin "Oh Lady Fantasy, I love you" -fraasin jälkeen. Hitaasti mutta varmasti kerrassaan taianomaisesti (ja tsiljoona kertaa paremmin kuin elokuvatrilogia) Taru sormusten herrasta -fiiliksen vangitseva Nimrodel/The Procession/The White Rider on kuitenkin noussut kirjoissani tämän levyn kohokohdaksi. Erityisesti The Procession -osaa pidän sävellyksen kannalta aivan nerokkaana ja hienosti se luo kontrastia niin varsinaiseen loppuosaan kuin koko levyyn.
Jälleen kerran, kuten muulloinkin kun on Camelista puhe, Andy Wardin rumpalointi on suoranaista riemua korvilleni. Mies pitää kuulijan alituisesti varpaillaan oveline pikku temppuineen koko levyn ajan. Luonnollisesti myös muun yhtyeen musisoinnin taso on kova ja Doug Fergusonin taustalle jäyttäytyvän ja yhtyeen päätähdille, Peter Bardensille ja Andrew Latimerille tilaa jättävä basson soitanta on omiaan tekemään levyn yleissoinnista erityisen mehevän.
Jos Camel ei olisi äänittänyt Richard Sinclairilla vahvistettua Rain Dances -albumia, Mirage olisi varmasti mielestäni yhtyeen katalogin huippu. Lähelle se pääsee nytkin ja ehkäpä sitä kuuntelen jopa Rain Dancesia useammin.
Instrumentaatio
- Andy Ward: rummut, lyömäsoittimet
- Peter Bardens: urut, sähköpiano, minimoog-syntetisaattori, mellotron, laulu
- Andrew Latimer: kitara, huilu, laulu
- Doug Ferguson: basso
Kansitaide: Modula
Kappaleet
- Freefall (Bardens) - 5:52
- Supertwister (Bardens) - 3:18
- Nimrodel/The Procession/The White Rider (Latimer) - 9:16
- Earthrise (Bardens, Latimer) - 6:40
- Lady Fantasy: Encounter/Smiles for You/Lady Fantasy (Bardens, Ferguson, Latimer, Ward) - 12:43
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti