King Crimson - Lizard

King Crimson julkaisi kolmannen studioalbuminsa vielä samana yhtyeelle hankalana vuonna kuin toisensakin, 1970. Tämä Lizard oli loikka uuteen: aiempaan materiaaliin verrattuna vaikutteet painottuivat selvästi vahvemmin  klassisen musiikin ja jazzin suuntaan.

Levy sai melko kahtiajakautuneen vastaanoton osan ihmisistä pidettyä muutoksesta ja osan taas ei. Robert Fripp itse on retrospektiivisesti kertonut pitävänsä albumia kuuntelukelvottomana ja pitävänsä siitä tykkääviä ihmisiä kummallisina.

Listoilla Lizard pärjäsi aiempia selvästi kehnommin ollen UK:ssa parhaimmillaan 29. ja USA:ssa 113.

Lizard lukeutuu niin King Crimson- kuin ylipäätään levysuosikkieni kunniakkaaseen joukkoon ja täten kaiketi itse lukeudun kunnianarvoisan Robert Frippin kirjoissa pöhköksi. Samapa tuo. Vaikka monet levyä "vastustavat" henkilöt tuntuvat pitävän Lizadista pitämistä hankittuna makuna, oma Lizard-lempeni on roihunnut ensikuulemasta alkaen.

Lizard on oman King Crimson -kokemukseni perusteella aika epä-King Crimson. Robert Frippin kitaravirtuositointi on pienessä osassa, painostavuus on vähäisempää ja levyllä flirttaillaan poikkeuksellisen estoitta jazzin ja klasarin suuntaan rockin jäytäessä seinäruusuna kynsiään. Tällä tavoin saavutettu lopputulos on maaginen.

Lizardin kappalemateriaali on laadultaan aivan timanttinen ja kappale toisensa jälkeen vain kilvoittelee paremmuudella. Circus lyö pöytään jo aikamoiset mellotron-valttikortit ja tunnelmajokerit, mutta tämän levyn korttipakkaan on taidettu sekoittaa vain ässiä ja jokereita. King Crimsonin kaunein yksittäinen sävellys Lady of the Dancing Water on myös kerrassaan häikäisevä (kuten koko levy, jos et sitä jo hoksannut). Lizard-kappale täydentää lopussa värisuoran ja Yesistä vierailevan Jon Andersonin lauluesitys teoksen ensimmäisessä osassa on miehen parhaimmistoa.

Levyn tähtiin kuuluu myös korostamisen arvoisesti Mel Collins ja vieraileva puhallinmiehistö Robin Miller, Marc Charig ja Nick Evans. Myös Keith Tippett loistaa toisinan melkoiseksi free jazziksi yltyvän sormiointinsa kanssa erityisesti Happy Familyllä. Itse pidän myös Gordon Haskellin laulannallista läsnäoloa hyvin onnistuneena, vaikka tämä on lukemani mukaan yksi levyn eniten kritisoituja piirteitä - olen kuullut Haskellin laulua kutsuttavan vanhan hipin mölinäksi. Melkoista rienausta!

Vaikka levyhyllyyni Lizard mateli vasta 2012 kesällä, oli se jo useasti Red ja Discipline levyjen kanssa lainassa Porin kaupunginkirjastosta King Crimsonin löytämiseni jälkeen 2010. Tuolloin 2010 Lizard asetti sellaisen riman, jonka ylittämiseen (hipoen sitä rimaa taikka ei) vain harva levy myöhemmin on pystynyt.

Instrumentaatio

• Robert Fripp: kitara, mellotron, syntetisaattori, urut
• Peter Sinfield: sanoitukset, VCS3-syntetisaattori
• Mel Collins: saksofoni, huilu
• Gordon Haskell: basso, laulu
• Andy McCulloch: rummut

+

• Keith Tippett: piano, sähköpiano
• Robin Miller: oboe, englannintorvi
• Marc Charig: kornetti
• Nick Evans: pasuuna
• Jon Anderson: laulu

 Kansitaide: Gini Barris

Kappaleet

1. Cirkus (including Entry Of The Chameleons) (Fripp, Sinfield) - 6:27
2. Indoor Games (Fripp, Sinfield) - 5:37
3. Happy Family (Fripp, Sinfield) - 4:22
4. Lady of the Dancing Water (Fripp, Sinfield) - 2:47
5. Lizard (Fripp, Sinfield) - 23:25
• Prince Rupert Awakes
• Bolero – The Peacock's Tale
• The Battle of Glass Tears
• Dawn Song
• Last Skirmish
• Prince Rupert's Lament
• Big Top